Yksi ylitse muiden

Jos kirjaston varatuinta kirjaa jonottaa yli 1 400 lukijaa, luulisi jonkun jo luovuttavan ja suuntaavan kirjakauppaan ostoksille. Pieneltä osin jonoa lyhentävät viikkolainat. Kun sukulainen onnistui sitä kautta saamaan tuon halutuimman kirjan, lyötiin siinä niin sanotusti kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tällä tavalla kirja kiersi entistä nopeammin.

Poikkeuksellisesti kaupasta ja sopivaan hintaan löytyi mielenkiintoni herättänyt teos. Valintaan vaikutti sen alaotsikko Ylimielisyyden historiaa. Varsinaiselta nimeltään Ari Turusen kirja Ettekö te tiedä, kuka minä olen on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2010 (Atena). Uudistettu neljäs painokseni on viime vuodelta.

Pitkien katsausten sijaan Turunen poimii ”historian lehdiltä kohtia, joissa muutos on tapahtunut jonkin naurettavan tai vähäpätöisen asian takia. Etsin ylimielisyyden katastrofaalisia käännekohtia, momentteja, jotka tavalla tai toisella ovat muuttaneet maailmaa. Munattu momentti voi olla vähättelyä, tuudittautumista omaan erinomaisuuteen, kulttuurillista omahyväisyyttä tai monopoliaseman aiheuttamaa itseriittoisuutta.”

Ylimielisyys vaivaa kaikkia joskus, toisia vähän väliä. Se tuntuu olevan yhä useamman nykyisen valtiojohtajan ominaispiirre. Listan voi aloittaa Filippiinien, Pohjois-Korean, Turkin, Venäjän ja Yhdysvaltain johtajista.

Jätän kuitenkin hallitsijat kalisuttamaan sapeleitaan. Sivuutan tässä myös ne muut häikäilemättömät, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet maailmanhistoriaan, kuten laman aiheuttaneet rahanahneet pankkiirit. Energiayhtiö Enronin johtajakin jääköön muhimaan omaan itseriittoisuuteensa. Ylenkatse loukkaa pienemmissäkin piireissä.

Turusen esimerkkeihin on päässyt myös luontodokumenttien tekijänä ja uudistajana ansioitunut David Attenborough ja hänen osakseen tullut kohtelu Yhdysvalloissa. Attenboroughin palkittu Elävä maa -dokumenttisarja vuodelta 1979 ei ollut kelvata sellaisenaan sikäläiseen televisioon. Hassua kyllä, osin kelpaamattomuus johtui kielestä: Yhdysvalloissa katsottiin, että amerikkalaiset eivät ymmärrä brittienglantia, joten puheosuudet haluttiin dubata amerikanenglanniksi. Sen lisäksi itse Attenborough haluttiin leikata pois ja tilalle juontamaan esimerkiksi näyttelijä Robert Redfort. 

 

Kirjasta ei ilmene, milloin sarjasta käytiin näitä neuvotteluja. Vuonna 1979 Attenborough oli 53-vuotias, Redfort vain kymmenen vuotta nuorempi. Harmillista, että tuolloin 18-vuotias George Clooney oli vasta kasvamassa miesten mieheksi. Hänkään ei ole voinut välttää vanhenemista, mutta kuka muu olisi voinut kaikkina näinä vuosikymmeninä paremmin täyttää ulkonäköön keskittyvät vaatimukset? Tosin hän tuskin koskaan olisi suostunut noin röyhkeään tarjoukseen.

Sattumalta Yhdysvallat esittää röyhkimyksen roolia toisessakin poimimassani esimerkissä, joka liittyy Suomeen. Turusen mukaan risteily-yritys Royal Caribbean on jättänyt maailman meriä seilaavien, Suomessa rakennettujen risteilijöiden valmistajan tarkoituksellisesti lähes täysin pimentoon. Sen sijaan esittelymateriaaleissa mieluusti kerrotaan kaikenlaista muuta, kuten laivan tekniset tiedot, laivalla saatavilla olevien tuotteiden tiedot ja se, kuka minkäkin laivan on samppanjalla kastanut. 

Turunen on matkustanut kahdella risteilijällä, joissa Suomi mainitaan vain risteilijän 0-kannelle sijoitetuissa pohjapiirroksissa. Jos tilanne ei ole tuosta muuttunut, olisiko syytä vaatia jokin näkyvä Suomi-signeeraus.

Nämä tai muut kirjassa esitetyt esimerkit ylimielisyydestä eivät ole maailmaa kaataneet, vaikka yritystä on ollut. Eikä ylimielisyys ole jäänyt historiaan. Sama meno jatkuu, ja joku ehkä vielä onnistuu.

Suomi maailmankartalla

Usein kuulee maailmalla käyneiden tai asuvien suomalaisten kommentoivan Suomen huonoa tunnettavuutta muualla. Monessa maassa kukaan ei tunnu tietävän mitään tästä maasta, ei edes sitä, missä se sijaitsee. Kommentoinnista voi toisinaan erottaa väheksyvän sävyn: kun Suomi nyt ei kerta kaikkiaan osaa tätä hommaa.

Mutta onko se (vain) Suomen vika? Eikö syytä ole pikemmin maiden erilaisissa koulutusjärjestelmissä ja oppisisällöissä? Suomen koulutusjärjestelmää ja sen laatua kehutaan jatkuvasti, ainakin äskettäiseen Pisa-tulosten julkistamiseen asti. Täällä annetaan tietoa laaja-alaisesti eri maista eri oppiaineissa, omana kouluaikanani esimerkiksi maantiedossa ja uskonnossa. Nykyisin sitä lienee yritetty lisätä vähän jokaiseen oppiaineeseen.

Jos muiden maiden koulujärjestelmissä muu maailma jätetään vähemmälle, eihän silloin pidä syyttää Suomea näiden toisten tietämättömyydestä. Toisaalta pelkkä matkailumarkkinoinnin antama Suomi-kuva tai menestys urheilulajissa antaa vasta pienen tiedonmurusen maasta. Suomi ei ole yhtä kuin Lappi tai oman aikansa urheilusankari, kuten Kimi Räikkönen tai Teemu Selänne.

Täällä yritetään toisinaan miellyttää muita oman kulttuurin kustannuksella: Kouluissa ei sopisikaan enää laulaa suvivirttä, ja toissa syksynä pakolaisia auttaville suomalaisnaisille suositeltiin peittäviä asuja. Viimeksi kirjailija Roman Schatz ehdotti muutosta Maamme-lauluun. Hänen mielestään sana synnyinmaa tulisi vaihtaa kotimaaksi, koska Suomi on kansainvälistynyt ja suomalaisuuden käsite tätä myöten laajentunut. (Aamulehti 8.12.2016)  

Mutta sitten kun joku jossain ”tuolla ulkona” tietää jotain Suomesta, niin viestimet kyllä kuuluttavat sen meille. Voi, millaisen ilon se tuottaakaan monille suomalaisille, että edes yksi meistä tai jokin meidän aikaansaannoksemme vaikka vain pienesti mainitaan jossain rajojemme ulkopuolella. Yli kaiken ymmärryksen menee jo se, että meitä pidetään ”hienona kansana”! Sanojen lausuja, Yhdysvaltain tuleva presidentti, taitaa kuitenkin tuntea paremmin naapurimme. Pitäisikö tästä päätellä jotain. Myönnän kyynisyyteni.

Tuntemattomanakin Suomi on ja toivottavasti pysyy maailmankartalla. Eiköhän se lopulta ole meille itsellemme tärkeintä?