Jos kirjaston varatuinta kirjaa jonottaa yli 1 400
lukijaa, luulisi jonkun jo luovuttavan ja suuntaavan kirjakauppaan ostoksille.
Pieneltä osin jonoa lyhentävät viikkolainat. Kun sukulainen onnistui sitä
kautta saamaan tuon halutuimman kirjan, lyötiin siinä niin sanotusti kaksi
kärpästä yhdellä iskulla. Tällä tavalla kirja kiersi entistä nopeammin.
Poikkeuksellisesti kaupasta ja sopivaan hintaan löytyi
mielenkiintoni herättänyt teos. Valintaan vaikutti sen alaotsikko Ylimielisyyden historiaa. Varsinaiselta
nimeltään Ari Turusen kirja Ettekö te tiedä, kuka minä olen on
julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2010 (Atena). Uudistettu neljäs painokseni
on viime vuodelta.
Pitkien katsausten sijaan Turunen poimii ”historian lehdiltä
kohtia, joissa muutos on tapahtunut jonkin naurettavan tai vähäpätöisen asian
takia. Etsin ylimielisyyden katastrofaalisia käännekohtia, momentteja, jotka tavalla tai toisella ovat muuttaneet maailmaa.
Munattu momentti voi olla vähättelyä, tuudittautumista omaan erinomaisuuteen,
kulttuurillista omahyväisyyttä tai monopoliaseman aiheuttamaa
itseriittoisuutta.”
Ylimielisyys vaivaa kaikkia joskus, toisia vähän väliä. Se
tuntuu olevan yhä useamman nykyisen valtiojohtajan ominaispiirre. Listan voi
aloittaa Filippiinien, Pohjois-Korean, Turkin, Venäjän ja Yhdysvaltain
johtajista.
Jätän kuitenkin hallitsijat kalisuttamaan sapeleitaan. Sivuutan
tässä myös ne muut häikäilemättömät, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet
maailmanhistoriaan, kuten laman aiheuttaneet rahanahneet pankkiirit.
Energiayhtiö Enronin johtajakin jääköön muhimaan omaan itseriittoisuuteensa. Ylenkatse
loukkaa pienemmissäkin piireissä.
Turusen esimerkkeihin on päässyt myös luontodokumenttien
tekijänä ja uudistajana ansioitunut David
Attenborough ja hänen osakseen tullut kohtelu Yhdysvalloissa.
Attenboroughin palkittu Elävä maa -dokumenttisarja vuodelta 1979 ei ollut
kelvata sellaisenaan sikäläiseen televisioon. Hassua kyllä, osin
kelpaamattomuus johtui kielestä: Yhdysvalloissa katsottiin, että amerikkalaiset
eivät ymmärrä brittienglantia, joten puheosuudet haluttiin dubata
amerikanenglanniksi. Sen lisäksi itse Attenborough haluttiin leikata pois ja
tilalle juontamaan esimerkiksi näyttelijä Robert
Redfort.
Kirjasta ei ilmene, milloin sarjasta käytiin näitä neuvotteluja.
Vuonna 1979 Attenborough oli 53-vuotias, Redfort vain kymmenen vuotta
nuorempi. Harmillista, että tuolloin 18-vuotias George Clooney oli vasta kasvamassa miesten mieheksi. Hänkään ei
ole voinut välttää vanhenemista, mutta kuka muu olisi voinut kaikkina näinä
vuosikymmeninä paremmin täyttää ulkonäköön keskittyvät vaatimukset? Tosin hän tuskin koskaan olisi suostunut noin röyhkeään tarjoukseen.
Sattumalta Yhdysvallat esittää röyhkimyksen roolia toisessakin
poimimassani esimerkissä, joka liittyy Suomeen. Turusen mukaan risteily-yritys
Royal Caribbean on jättänyt maailman meriä seilaavien, Suomessa rakennettujen risteilijöiden
valmistajan tarkoituksellisesti lähes täysin pimentoon. Sen sijaan esittelymateriaaleissa
mieluusti kerrotaan kaikenlaista muuta, kuten laivan tekniset tiedot, laivalla
saatavilla olevien tuotteiden tiedot ja se, kuka minkäkin laivan on samppanjalla
kastanut.
Turunen on matkustanut kahdella risteilijällä, joissa Suomi mainitaan
vain risteilijän 0-kannelle sijoitetuissa pohjapiirroksissa. Jos tilanne ei ole
tuosta muuttunut, olisiko syytä vaatia jokin näkyvä Suomi-signeeraus.
Nämä tai muut kirjassa esitetyt esimerkit ylimielisyydestä
eivät ole maailmaa kaataneet, vaikka yritystä on ollut. Eikä ylimielisyys ole jäänyt
historiaan. Sama meno jatkuu, ja joku ehkä vielä onnistuu.
