Multaa ja timantteja

Tulla lujaksi,
pysyä pehmeänä.
Siinä on haavetta
kylliksi yhdelle elämälle! 

Tommy Tabermann

Jos senkin jälkeen haluaa pysyä pehmeänä, voi valita kompostoinnin. Kylläkin vasta vuoden kuluttua ja vain Yhdysvalloissa Washingtonin osavaltiossa, kun äskettäin hyväksytty laki ruumiiden kompostoinnista astuu voimaan (Helsingin Sanomat 21.5.2019).

Nyt jo moni sirottelee omaisensa tuhkaa milloin meren aaltoihin, milloin metsän mättäille. Washingtonissa läheisensä kompostoiva voi lannoittaa syntyneellä mullalla vaikka puutarhansa kukkapenkkejä.

Vainajan lisäksi kompostointiastiaan pannaan kasveja, olkia ja puulastuja. Noin kuukauden mittaisessa hajoamisprosessissa astian lämpötila voi nousta 65 asteeseen. Kompostointialalla toimivan yrityksen mukaan multaa voidaan kaiken kaikkiaan saada jopa 760 litraa. Siitä riittäisi jaettavaa isommallekin suvulle.

Ensimmäiseksi ajatus ruumiin kompostoinnista tosin loihtii silmien eteen lähinnä kuvitteellisen rikoselokuvan, jossa tappaja yrittää peittää rikoksensa jäljet.

Jos taas haluaa tulla lujaksi, voi valita timantin. Ihmisen tuhkan sisältämästä hiilestä voi huipputeknisillä raskaan teollisuuden laitteilla puristaa fyysisesti ja kemiallisesti luonnontimanttia vastaavan muistotimantin (National Geographic -lehti 5/2019).

Muistotimantin valmistamiseen tarvitaan ½ kiloa vainajan tuhkaa. Sveitsissä sijaitsevassa laboratoriossa tuhka puhdistetaan ja siitä erotetaan puhtaat hiilialkuaineet, jotka muunnetaan grafiitiksi.

Sen jälkeen prosessi kuumenee toden teolla verrattuna kompostointiin: korkeapainelaitteessa grafiitin muuttuminen timantiksi vaatii jopa 1 300-asteisen lämpötilan. Painetta voi olla peräti 66 000 baaria. Lämpö ja paine vaikuttavat vähitellen grafiitin molekyylirakenteeseen ja muuttavat hiilen puhtaaksi timantiksi.

Muistotimantin saa halutessaan joko hiottuna tai hiomattomana.

Koko operaatio tuhkaamisesta timantin toimittamiseen kestää 5–8 kuukautta. Edullisimmat muistotimantit maksavat noin 3 000 euroa.

Entä jos muistotimanttiin liittyvät henkilökohtaiset muistot karisevat pois ja vain timantti jää jäljelle? Jos sen arvo muuttuu teettäjälle pelkäksi rahaksi, syyllistyykö hän timantin myydessään eräänlaiseen ihmiskauppaan?

Hyvä kiertämään?

Toisinaan kohistaan aivoviennistä, siitä, että hyvin koulutetut suomalaiset lähtevät töihin muille maille ja vievät osaamisensa mennessään. On huokailtu myös sitä, että Suomessa opiskelleet ulkomaalaiset niin ikään lähtevät eivätkä anna mitään ilmaisten opintojensa vastineeksi. Koulutettujen valuminen pois maasta on nähty yleensä menetyksenä.

Ja onhan se sitä, tarvitseehan Suomikin niitä ”parhaita osaajia”.

Mutta kun on kyse urheilusta, suomalaisia nuoria lahjakkuuksia ollaan suorastaan työntämässä ulkomaille. Joukkuelajeissa, kuten koripallossa ja jääkiekossa, hyväksi osoittautunut pelaaja ei kauaa happane kotimaan kentillä, kun jo iloitaan hänen varaamisestaan ulkomaisiin liigoihin.

Aivan kuin Suomessa versoisi tuosta vain uusia kykyjä lähtijöiden jalanjäljistä. Miksi täällä ollaan niin valmiita lahjoittamaan kasvavaa parhaimmistoa muualle? Siksikö, että saadaan ihastella päivittäisiä uutisotsikoita suomalaisen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä?

Eikö Suomi tarvitsekaan näitä parhaita osaajiaan?

Suomalaiseksi kasvanut

Jokin aika sitten Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoitti siitä, miten suomen kieli on hänen korvissaan muuttunut ärsyttäväksi kielimömmöksi (ei tosin näillä sanoilla), kun suomea ja englantia puhutaan sekaisin. Kanavanvaihdon välinen vilkaisu tosi-tv-ohjelmaan antoi aiheesta hyvän huonon esimerkin: kilpailijoiden puhumaa sekakieltä ei todellakaan jaksanut kuunnella, vaan oli pakko heti ottaa breikkii. Totta puhuen paluuta sen ohjelman pariin ei enää ollut.

Ehkä kaltaisiamme voisi kutsua elimäkeläisittäin nuikoksi (subst., adj.). Määritelmän mukaan sana kuvaa henkilöä, joka valittaa, että käytämme liikaa englantilaisia lainasanoja, ”vaikka kielessämme on niinkin rikkaita ilmaisuja kuin paukkumaissi ja kolopallo”. (Elimäen kootut tarkoitukset, 2002)

Jos suomalainen itse väsyisikin puolustamaan omaa kieltään ja pitäisi sen olemassaolon tarpeellisuutta toisarvoisena englannin kielen rinnalla, muualta tullut voisi yllättäen antaa väsähtäneelle uutta potkua. Amerikkalaisista vanhemmista syntynyt ja Yhdysvalloissa kasvanut Johannes Arnold sai niin suomenkielisen ja suomalaisen kasvatuksen, että tiesi jo lapsena muuttavansa joskus ”oikeaan” kotimaahansa (artikkeli Kodin Kuvalehdessä 16/2018).

Varsinaisen herätyksen sai Arnoldin äiti, joka oli Suomessa vaihto-oppilaana 1970-luvun puolessa välissä. Yhdestä sanasta (tennis) alkunsa saanut kokonaisvaltainen innostus kieleen ja maahan vei mukanaan myös tulevan puolison ja siirtyi myöhemmin edelleen lapsiin: kotona ja kotikoulussa puhuttiin vain suomea. Arnold sanoo puhuneensa äidilleen englantia vain muutaman kerran elämässään.

Jos viranomainen kysyy nuorenmiehen äidinkieltä, mikähän on vastaus?

”Äiti ei vain tuonut elämäämme asioita Suomesta vaan me kasvoimme kiinni Suomeen ja meistä kasvatettiin suomalaisia. Kun menimme mummilaan Oregoniin, sanoimme, että menemme nyt Amerikkaan.”

Arnold vietti vaihto-oppilasvuoden kutsuttuna samalla paikkakunnalla kuin äitinsä, Sastamalassa (entisessä Vammalassa) ja muutti sinne kaksi vuotta myöhemmin. Hänelle kokemus suomalaisuudesta on niin vahva, että muualla on aina tuntunut vieraalta. Ja vaikkei kotimaa ehkä olisikaan ”kivoin paikka”, se kuitenkin on ”oikea paikka”.

Suomalaiseksi ei siis vain synnytä, suomalaiseksi voi myös kasvaa.

Suomalaisuuden ja J. V. Snellmanin päivänä