Jokin aika sitten Helsingin
Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoitti siitä, miten suomen kieli on hänen
korvissaan muuttunut ärsyttäväksi kielimömmöksi (ei tosin näillä sanoilla), kun
suomea ja englantia puhutaan sekaisin. Kanavanvaihdon välinen vilkaisu
tosi-tv-ohjelmaan antoi aiheesta hyvän huonon esimerkin: kilpailijoiden puhumaa
sekakieltä ei todellakaan jaksanut kuunnella, vaan oli pakko heti ottaa
breikkii. Totta puhuen paluuta sen ohjelman pariin ei enää ollut.
Ehkä kaltaisiamme voisi kutsua elimäkeläisittäin nuikoksi (subst., adj.). Määritelmän mukaan sana kuvaa henkilöä, joka valittaa, että käytämme liikaa englantilaisia lainasanoja, ”vaikka kielessämme on niinkin rikkaita ilmaisuja kuin paukkumaissi ja kolopallo”. (Elimäen kootut tarkoitukset, 2002)
Jos suomalainen itse väsyisikin puolustamaan omaa kieltään ja pitäisi sen olemassaolon tarpeellisuutta toisarvoisena englannin kielen rinnalla, muualta tullut voisi yllättäen antaa väsähtäneelle uutta potkua. Amerikkalaisista vanhemmista syntynyt ja Yhdysvalloissa kasvanut Johannes Arnold sai niin suomenkielisen ja suomalaisen kasvatuksen, että tiesi jo lapsena muuttavansa joskus ”oikeaan” kotimaahansa (artikkeli Kodin Kuvalehdessä 16/2018).
Varsinaisen herätyksen sai Arnoldin äiti, joka oli Suomessa vaihto-oppilaana 1970-luvun puolessa välissä. Yhdestä sanasta (tennis) alkunsa saanut kokonaisvaltainen innostus kieleen ja maahan vei mukanaan myös tulevan puolison ja siirtyi myöhemmin edelleen lapsiin: kotona ja kotikoulussa puhuttiin vain suomea. Arnold sanoo puhuneensa äidilleen englantia vain muutaman kerran elämässään.
Jos viranomainen kysyy nuorenmiehen äidinkieltä, mikähän on vastaus?
”Äiti ei vain tuonut elämäämme asioita Suomesta vaan me kasvoimme kiinni Suomeen ja meistä kasvatettiin suomalaisia. Kun menimme mummilaan Oregoniin, sanoimme, että menemme nyt Amerikkaan.”
Arnold vietti vaihto-oppilasvuoden kutsuttuna samalla paikkakunnalla kuin äitinsä, Sastamalassa (entisessä Vammalassa) ja muutti sinne kaksi vuotta myöhemmin. Hänelle kokemus suomalaisuudesta on niin vahva, että muualla on aina tuntunut vieraalta. Ja vaikkei kotimaa ehkä olisikaan ”kivoin paikka”, se kuitenkin on ”oikea paikka”.
Suomalaiseksi ei siis vain synnytä, suomalaiseksi voi myös kasvaa.
Ehkä kaltaisiamme voisi kutsua elimäkeläisittäin nuikoksi (subst., adj.). Määritelmän mukaan sana kuvaa henkilöä, joka valittaa, että käytämme liikaa englantilaisia lainasanoja, ”vaikka kielessämme on niinkin rikkaita ilmaisuja kuin paukkumaissi ja kolopallo”. (Elimäen kootut tarkoitukset, 2002)
Jos suomalainen itse väsyisikin puolustamaan omaa kieltään ja pitäisi sen olemassaolon tarpeellisuutta toisarvoisena englannin kielen rinnalla, muualta tullut voisi yllättäen antaa väsähtäneelle uutta potkua. Amerikkalaisista vanhemmista syntynyt ja Yhdysvalloissa kasvanut Johannes Arnold sai niin suomenkielisen ja suomalaisen kasvatuksen, että tiesi jo lapsena muuttavansa joskus ”oikeaan” kotimaahansa (artikkeli Kodin Kuvalehdessä 16/2018).
Varsinaisen herätyksen sai Arnoldin äiti, joka oli Suomessa vaihto-oppilaana 1970-luvun puolessa välissä. Yhdestä sanasta (tennis) alkunsa saanut kokonaisvaltainen innostus kieleen ja maahan vei mukanaan myös tulevan puolison ja siirtyi myöhemmin edelleen lapsiin: kotona ja kotikoulussa puhuttiin vain suomea. Arnold sanoo puhuneensa äidilleen englantia vain muutaman kerran elämässään.
Jos viranomainen kysyy nuorenmiehen äidinkieltä, mikähän on vastaus?
”Äiti ei vain tuonut elämäämme asioita Suomesta vaan me kasvoimme kiinni Suomeen ja meistä kasvatettiin suomalaisia. Kun menimme mummilaan Oregoniin, sanoimme, että menemme nyt Amerikkaan.”
Arnold vietti vaihto-oppilasvuoden kutsuttuna samalla paikkakunnalla kuin äitinsä, Sastamalassa (entisessä Vammalassa) ja muutti sinne kaksi vuotta myöhemmin. Hänelle kokemus suomalaisuudesta on niin vahva, että muualla on aina tuntunut vieraalta. Ja vaikkei kotimaa ehkä olisikaan ”kivoin paikka”, se kuitenkin on ”oikea paikka”.
Suomalaiseksi ei siis vain synnytä, suomalaiseksi voi myös kasvaa.
Suomalaisuuden ja J. V. Snellmanin päivänä
