Näin on nähty

Juoksimme aikoinaan maailmankartalle, / juoksimme Kalevalan kokoon, / kontti selässä juoksentelimme, / tämä on kylmä maa, / juostava on / jotta tarkenee, / verryteltävä on. (Harri Kaasalainen)

Kun ottaa lähteeksi Jarkko Laineen toimittaman Suuren sitaattisanakirjan vuodelta 1983 ja pysähtyy hakusanan suomalaiset kohdalle, voi saman havainnon yleistää koko kirjaan: miehiä on siteerattu ahkerasti (56 mainintaa), naisten sanomisia on vain ripoteltu sinne tänne (3). Viimeistään termi tasa-arvo osoittaa selkeästi, että miesten sana painaa enemmän, sillä 27 siteeratun miehen joukkoon on mahtunut vain yksi nainen.

Kirjailija Minna Canthin (1844−97) näkemys suomalaisista kuulostaakin sitten kovin pessimistiseltä. 

Kyllä tätä Suomen kansaa kehutaan rehelliseksi ja Jumalaa pelkääväksi kansaksi, mutta mistä se tulee, ettei täällä rehellinen ja hiljaluontoinen ihminen säily? Mitä vähemmän omatuntoa, sen parempi. Mitä rohkeammin puoliaan pitää, sen varmempi voitto, oli sitten kuinka väärässä hyvänsä.

Siltikin yhä elää vahvana mielikuva siitä, että rehellisyys on asettunut pysyvästi Suomeen.

Kirjailija F. E. Sillanpää (1888−1964) puki sanoiksi toisen suomalaisuuteen olennaisesti liitetyn luonteenpiirteen, tarpeen pitää etäisyyttä toisiin. Jo ennen tätä virusaikaa täkäläiset ihmiset osasivat sujuvasti seistä bussipysäkillä parin metrin päässä muista ja varoa istumasta toisen viereen, mikäli vain mahdollista. 

Minun lähimmäiselläni pitää olla vaisto siitä, missä niin sanoakseni yleinen tie loppuu ja minun oma alueeni alkaa. Rohkenen tehdä sen hiukan vaativaisen väitteen, että perisuomalainen hengenrakenne yleensäkin on sellainen.

Taidemaalari voi henkilökuvaa maalatessaan tehdä monenlaisia havaintoja ihmisestä. Kohdettaan tarkkaillessaan Akseli Gallen-Kallela (1865−1931) näki suomalaisen miehen sielun peiliin. 

Kun katselee umpisuomalaista miestä, niin hän voi olla hidas ja kömpelö, mutta mikä hänessä ei koskaan ole kömpelöä, ovat silmät. Ne ovat tarkasti hereillä, niin kuin itsesuojelukseen valmiina.

Gallen-Kallelan aikalainen runoilija Eino Leino (1878−1926) maalasi sanoillaan toisenlaisen kuvan: 

Muualla tulta säihkyy harmaahapset, / vanhoissa hehkuu hengen aurinko. / Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset / ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Hyvä esimerkki tästä on meneillään oleva Yhdysvaltojen presidentinvaalien ehdokasasettelu. Säihkystä ja hehkusta voidaan toki olla muutakin mieltä, mutta ainakaan itseluottamuksesta ja uskalluksesta siellä ei ole puutetta.

Kirjassa kiinnittää huomion myös se, että miesten maailmassa myös sitaateissa mainitut ihmiset ovat yleensä miehiä. Sen mukaisesti ajatuksensa muotoili myös säveltäjä Jean Sibelius (1865−1957). 

Perisuomalaisuus on mennyt minussa lihaan ja vereen. Sellaisessa minä onnistun parhaiten. Sitä paitsi on suomalaisuus tullut minulle pyhäksi. Minun vakaumukseni on, että suomalaisen miehen on tunnettava ja ajateltava suomalaisesti.

Jos niin kutsutun "heikomman astian" päätä alkaa pakottaa, mielipiteen voi tietenkin kääntää niin, että suomalaisella naisella on vapaus ajatella miten haluaa.

Kun käy läpi sitaattisanakirjan hakusanat suomalainen, suomen kieli ja Suomi, silmiin osuu vain yksi J. V. Snellmanilta (1806−81) mukaan otettu lainaus. 

Suomi ei voi saada väkivallalla mitään aikaan, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus. 

J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivän aattona

Suomalaiseksi kasvanut

Jokin aika sitten Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoitti siitä, miten suomen kieli on hänen korvissaan muuttunut ärsyttäväksi kielimömmöksi (ei tosin näillä sanoilla), kun suomea ja englantia puhutaan sekaisin. Kanavanvaihdon välinen vilkaisu tosi-tv-ohjelmaan antoi aiheesta hyvän huonon esimerkin: kilpailijoiden puhumaa sekakieltä ei todellakaan jaksanut kuunnella, vaan oli pakko heti ottaa breikkii. Totta puhuen paluuta sen ohjelman pariin ei enää ollut.

Ehkä kaltaisiamme voisi kutsua elimäkeläisittäin nuikoksi (subst., adj.). Määritelmän mukaan sana kuvaa henkilöä, joka valittaa, että käytämme liikaa englantilaisia lainasanoja, ”vaikka kielessämme on niinkin rikkaita ilmaisuja kuin paukkumaissi ja kolopallo”. (Elimäen kootut tarkoitukset, 2002)

Jos suomalainen itse väsyisikin puolustamaan omaa kieltään ja pitäisi sen olemassaolon tarpeellisuutta toisarvoisena englannin kielen rinnalla, muualta tullut voisi yllättäen antaa väsähtäneelle uutta potkua. Amerikkalaisista vanhemmista syntynyt ja Yhdysvalloissa kasvanut Johannes Arnold sai niin suomenkielisen ja suomalaisen kasvatuksen, että tiesi jo lapsena muuttavansa joskus ”oikeaan” kotimaahansa (artikkeli Kodin Kuvalehdessä 16/2018).

Varsinaisen herätyksen sai Arnoldin äiti, joka oli Suomessa vaihto-oppilaana 1970-luvun puolessa välissä. Yhdestä sanasta (tennis) alkunsa saanut kokonaisvaltainen innostus kieleen ja maahan vei mukanaan myös tulevan puolison ja siirtyi myöhemmin edelleen lapsiin: kotona ja kotikoulussa puhuttiin vain suomea. Arnold sanoo puhuneensa äidilleen englantia vain muutaman kerran elämässään.

Jos viranomainen kysyy nuorenmiehen äidinkieltä, mikähän on vastaus?

”Äiti ei vain tuonut elämäämme asioita Suomesta vaan me kasvoimme kiinni Suomeen ja meistä kasvatettiin suomalaisia. Kun menimme mummilaan Oregoniin, sanoimme, että menemme nyt Amerikkaan.”

Arnold vietti vaihto-oppilasvuoden kutsuttuna samalla paikkakunnalla kuin äitinsä, Sastamalassa (entisessä Vammalassa) ja muutti sinne kaksi vuotta myöhemmin. Hänelle kokemus suomalaisuudesta on niin vahva, että muualla on aina tuntunut vieraalta. Ja vaikkei kotimaa ehkä olisikaan ”kivoin paikka”, se kuitenkin on ”oikea paikka”.

Suomalaiseksi ei siis vain synnytä, suomalaiseksi voi myös kasvaa.

Suomalaisuuden ja J. V. Snellmanin päivänä

Katso ihmistä

Muutama päivä sitten käänsin viimeisen sivun kirjasta, jonka nimellä voisi kommentoida niin monia jo tapahtuneita tai vielä suunnitteilla olevia tekoja: kyseessä on Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Puolittain Yhdysvalloista kertova tarina päättyy tapahtumaan, jonka kaltaiset ovat siellä käyneet valitettavan tutuiksi.

Päähenkilön, amerikkalaisen Joe Chayefskin lyhyt avioliitto ja työsuhde yliopistossa 1990-luvun Suomessa päättyvät, koska hän ei sopeudu elämään tässä ”taantumuksen” maassa. Häntä myös ärsyttää muiden, tässä tapauksessa suomalaisten yksioikoinen tapa nähdä kaikki amerikkalaiset samanlaisina ja samoin ajattelevina. Joe kokee edustavansa suomalaisten mielessä aina vain kansallisuuttaan, ei koskaan ihmisenä olemista toisin kuin hänen vaimonsa heimo.

Vaikka Joe ei yrityksistään huolimatta ahdaskatseisessa maassa kauaa viihtynyt, palattuaan Yhdysvaltoihin hän ”huomasi välillä ikävöivänsä Suomea, harmaisiin ja mustiin pukeutuneita ihmisiä, jotka aamuisin seisoivat surullisina bussipysäkillä kuin olisivat juuri menettäneet kaiken”.

Tämä lause osui melankoliseen mieleeni, mutta edes se ei edusta kaikkia suomalaisia. Joella itsellään onkin suomalaisista samanlaisia stereotypioita kuin täkäläisillä esimerkiksi yleistys, että kaikki amerikkalaiset ovat asehulluja.

Elokuvat ja sarjat ovat yksi tapa levittää näitä stereotypioita. Kerta toisensa jälkeen saa ihmetellä amerikkalaisten vaivalloisen tuntuista taiteilua ruokaostoksineen sangattomien paperipussien kanssa. Miksi kummassa siellä ei käytetä käteviä paperikasseja? Mutta onko tämä vain elokuvaa, vai kuvaako se oikeasti (nykyäänkin) amerikkalaista todellisuutta?

Entä varsin huoleton asuminen turvattomuutta huokuvissa kaupungeissa: kerrostaloissa salpaamattomat ikkunat vain nostetaan ylös, kun halutaan raitista ilmaa. Kun rakennuksen ulkoseiniä vielä kiertävät paloportaat, pahoin aikein tulevalle oikein tarjotaan tilaisuutta. Eletäänkö Amerikassa todella näin varomattomasti, vai ovatko lukitsemattomat ikkunat vain elokuvallinen keino sujuvoittaa kohtauksia?

Ihmisluonteeseen kuuluu yleistäminen. Sen avulla on helpompi tutustua laajempaan kokonaisuuteen. Yleistäminen toimii yleensä mainiosti siihen asti, kunnes kohtaa ”poikkeuksen säännöstä”. Se poikkeus voikin todellisuudessa olla tavallisempaa kuin paljon markkinoitu stereotypia.

Eikö myös Valtosen romaaniinsa valitsema loppuratkaisu vahvista monen suomalaisen lukijan mielikuvaa amerikkalaispoliisin liian herkästä reagoinnista: toimi ensin ja jätä kysymykset myöhemmäksi.