Sanoilla voi rakentaa siltoja ihmisten välille. Tuntemattomien kesken syntynyt yhteys voi jäädä pariin lauseeseen tai siitä sukeutuukin pitkä keskustelu. Niin myös sillat voivat olla pienen lammen ylittäviä puisia kaarisiltoja tai jopa kilometreissä mitattavia teräsrakennelmia isojen vesien ylitse.
Sillan rakennusaineeksi tarvitaan sanojen ohella myönteistä asennetta. Jos lähestymistapa on kielteinen tai saa toisen tuntemaan tarvetta ”puolustaa linnaketta”, eteneminen sen pidemmälle estyy nostosillan avulla.
Nostosilta sopii vertaukseksi esimerkiksi tilanteisiin, joissa nuoret, aggressiivisesti tuotettaan kauppaavat (yleensä) miespuoliset puhelinmyyjät eivät ymmärrä sanaa ei. Mitä ikinä heille opetetaankaan asiakkaan kohtaamisesta, kuuntelutaito ja kuullun ymmärtäminen eivät ilmeisesti kuulu oppeihin. Päällekäyvällä asenteella saadaan myynnin kohteeksi joutunut enimmäkseen vain ärsyyntymään ja epäkohteliaasti katkaisemaan puhelu. Mutta minkäs teet, jos kolmestikaan sanottu, kerta kerralta painavampi EI ei mene jakeluun.
Kuuntelutaidon puute voi saada aikaan hyvinkin ikäviä tilanteita. Syytä olisi ollut tarkemmin kuunnella senkin yrityksen asiakaspalvelijan (nuori mies hänkin), joka erään kerran vastasi yli 70-vuotiaan naisen puheluun. Nainen oli kertonut haluavansa irtisanoa palvelusopimuksen, jonka hänen miehensä oli omissa nimissään aikoinaan yrityksen kanssa tehnyt. Aviomies oli vastikään kuollut, joten sopimuksen toista osapuolta ei enää ollut. Ilmeisesti asiakaspalvelijan mielestä irtisanomista ei voinut joku muu noin vain tehdä. Ettei vain olisi kiusanteosta kyse, hän saattoi mielessään ajatella kysyessään: ”Eikö teidän miehenne voisi…?” No ei voinut, kun makasi jo haudassa.
Toisenlaiset sillat rakentuvat, kun ihmiset ovat läsnä samassa tilassa. Voi toki istua liki kylki kyljessä vieraan ihmisen kanssa, vaikkapa pöytiä täyteen ahdetussa kahvilassa, ja olla puhumatta mitään. Kahvin juotuaan sitten vain lähtee pois.
Tilanne muuttuu heti, jos tuntemattoman kanssa vaihtaa muutamankin sanan mistä tahansa. Ääneen lausutut sanat luovat välittömästi yhteyden, josta ei niin vain luikahdetakaan pois. Sen sijaan ne ikään kuin pakottavat ensin poistuvan sanomaan jotain vielä lähtiäisiksikin.
Lounaspaikassa viereiseen pöytään (välissä olleen kaiteen toiselle puolelle) istuivat noin 5-vuotias poika ja hänen isänsä. Mustaan huppariin pukeutunut poika oli saanut lautaselleen annoksen mustaamakkaraa. Hän käyttäytyi hyvin levollisesti, ei liikehtinyt tuolillaan ympärilleen vilkuillen vaan näytti keskittyvän sekä syömiseen että isänsä seuraan. He keskustelivat englanniksi.
Isä poistui hetkeksi hakemaan lasin vettä, jolloin poika saman tien kääntyi puoleeni ja muitta mutkitta ilmoitti, suomeksi: ”Mää synnyin Helsingissä.” Vai että oikein Helsingissä. Ei kuulemma kuitenkaan asunut siellä enää. Pojan isän palatessa lyhyeksi jäänyt juttelumme tyrehtyi, ja he jatkoivat omaansa.
Koska poika vaikutti kiinnittävän kaiken huomionsa taas heihin kahteen, tuntui siinä tilanteessa vaikealta mennä väliin häiritsemään, kun oli aika poistua paikalta. Toisaalta tuntui yhtä vaikealta lähteä mitään sanomatta. Muutaman metrin päässä naapuripöydästä poispäin pakko oli vielä vilkaista. Poika oli pyörähtänyt tuolillaan ja katsoi suoraan silmiin odottavan näköisenä, kuin kysyen, unohtuiko jotain. Vakavan oloinen lapsi ei nytkään vastannut hymyyn vaan kädenheilautuksin ja sanan voimin rakennettiin yksi pieni kaarisilta valmiiksi: Heippa!
Vaikka kohtaamisessa ei lausuttu mitään erityistä tai ihmeellistä, se kaikessa vaatimattomuudessaankin tuntui silti merkitykselliseltä. Kohtaamisesta syntynyt hyvä mieli on kulkenut matkassa.
