Kätevän isännän tekevät kädet

Vaikkei olisi Tanskalaisen maajussin varsinaista kohderyhmää, näinä televisiouusintojen kulta-aikoina kannattaa välillä kokeilla jotain erilaista. Itse asiassa sarja sopii juuri nyt pandemian murjomille kuin hanska käteen: siinä Jyllannissa asuva maanviljelijä Frank Erichsen perheineen ja eläimineen näyttää, miten elämässä pärjää tekemällä lähes kaiken itse.

Hyväntuulinen Erichsen ei tunnu pelkäävän työtä eikä riskejä. Hän luottaa usein vanhoihin menetelmiin, uurastipa sitten talonrakennuksessa tai viljelyksillä. Ilman oppia ei hänkään kaikesta selviäisi, joten hän käy hakemassa sitä eri asiantuntijoilta. Näyttää siltä, ettei perheen elämässä ole kiireen kierää, sillä moni työ pelkästään talon laittamisessa vie paljon aikaa.

Toisinaan nuori isäntä kehittelee erilaisia vempaimia ainakin huviksi, jos ei hyödyksi. Kerran aikeena taisi olla peräti saappaiden tekeminen oman naudan nahasta, jonka käsittelyn eri vaiheet hän totta kai hoiti omin käsin. Erichsen perheineen kävi myös Suomessa veneenveistossa ja tervanpoltossa. Vaikka kyseinen jakso jäi näkemättä, oli hauska seurata hänen innostustaan, kun vene myöhemmin saapui kotimaahan lastattuna runsain Suomi-tuliaisin.

Ei voi kuin sekä hämmästellä että myös ihailla, että tämä noin kolmikymppinen pariskunta on nykyaikana valinnut lähes täysin omavaraisuuteen perustuvan elämäntavan. Siihen tietenkin oppivat myös perheen lapset. Sellainen elämä ei ole aina helppoa eivätkä asiat aina etene nopeasti. Toisaalta se opettaa heille lukemattomia konkreettisia taitoja, joista on hyötyä eri tilanteissa.

Jos teknologiaan perustuva yhteiskunta yhtäkkiä romahtaisi, moni meistä taipuisi kysymysmerkiksi. Frank Erichsen perheineen sen sijaan kuuluisi varmasti selviytyjien joukkoon.

Fiktiossa puolestaan ei tarvitse välittää tosielämän realiteeteista. Kirjailija voi kertoa vaikka tarinan, jossa pieni lapsi kykenee elämään pitkälle nuoruuteen täysin itsekseen ja omin avuin. Delia Owensin romaanissa Suon villi laulu (2020) kuusivuotias Kya jää yksin, kun kireästä perhetilanteesta lähtee ensin äiti, sitten sisarukset ja lopulta isä. Kehuja keränneessä kirjassa asiaa ei sen kummemmin ihmetellä, eikä se ehkä jää useimpia lukijoitakaan mietityttämään.

Kuinka uskottavaa olisi tosielämässä, että kuuden vanha voisi missään oloissa selviytyä vuosikausia yksin ilman kenenkään apua? Yleensä jopa maailman kaupungeissa elävillä katulapsilla on oma joukkonsa jonkinlaisena tukena ja turvana.

Kirjassa Kya elää syrjäisellä rämealueella ilman yhtäkään naapuria lähietäisyydellä, hankkii ja laittaa ruokansa, pitää kodin pystyssä, kerää simpukoita ja ruokkii lintuja – aina yksin. Häntä kantaa vain perheen antama elämisen malli, kunnes vasta noin 12-vuotiaana hän tutustuu joitakin vuosia vanhempaan poikaan, Tateen, joka muun muassa opettaa hänet lukemaan.

Selviytyjä-Kyasta ei taida kuitenkaan olla pienten tyttöjen esikuvaksi, sillä he tuskin tarttuvat Owensin kirjaan ainakaan ennen teini-ikää.

Lajinsa viimeinen

 Toisinaan jotakuta ihmistä saatetaan kuolemansa jälkeen luonnehtia lajinsa viimeiseksi. Se merkinnee, että hän on ollut (yleensä) myönteisellä tavalla poikkeuksellinen ja muistettava persoona ja elänyt sen mukaisen elämän. Jälkeenjääneistä tuntuu siltä, ettei muita hänen kaltaisiaan ole.

Ihmisen suvulla ei vielä vuosituhansiin ole hädän päivää, ellei jokin kertarysäys, kenties näkymätön ydinaalto, pyyhkäise meitä maapallolta. Miltä tuntuisikaan olla parikymppinen ja tietää, että jonain päivänä todella on maailmassa aivan yksin?

Vaikka möhkälemäinen savannien eläjä sarvikuono ei sinänsä hellytä olemuksellaan, äsken esitetyssä dokumentissa Totuus sukupuutosta 19-vuotias zairenleveähuulisarvikuononaaras Fatu ja sen kohtalo sai palan nousemaan kurkkuun.  Ehkei sen tapauksessa aivan voi puhua tietämisestä. Yhtenä päivänä se vain huomaa, ettei emo enää kutsu luokseen eikä missään lähialueella näy ketään toista samanlaista kuin se itse on.

Tai ehkä Fatu kuolee ennen emoaan Najinia.

Voinee sanoa, että kun Afrikassa keksittiin metsästyssafarit, se tiesi villieläimille lopun alkua. Yhdysvaltain entistä presidenttiä Theodor Rooseveltia (1858−1919) voi syyttää suoranaisen villityksen aloittamisesta: virkakautensa jälkeen hän osallistui 9 kuukautta kestäneelle safarille, jolla ammuttiin tuhansittain eläimiä. Hänen esimerkkiään seurasi lukuisa joukko yläluokkaisia turisteja, niin että sukupuutto uhkasi jo 1920-luvulla monia Itä-Afrikan ylänköalueen eläimiä. (Mia Kankimäki kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.)

Salametsästys on romahduttanut zairenleveähuulisarvikuonojen määrän 60 vuodessa. Wikipedian mukaan vuonna 1960 niitä laskettiin olleen vielä noin 2 000 yksilöä. Nyt jäljellä on siis enää kaksi, Fatu ja Najin.

Jompikumpi niistä on oleva lajinsa viimeinen. Suurempaa yksinäisyyttä tuskin voi olla kuin se, ettei koskaan enää tapaa kaltaistaan.

Aamut vähissä

Kauan sitten lukemani kirjaviisauden mukaan Niin pitkälle ei pidä päästä elämässään, ettei osaa takaisin (Arno Kotro: Pysäytyskuvia). Sama lause sopisi tekstiksi siihen kuvitteelliseen aamukampaan, jolla Yhdysvaltain väistyvä presidentti aina vain epätoivoisempana tupeeraa hiuksiaan.

Aamut ovat vähissä, mutta presidentti suorastaan riippuu kaksin käsin vallan kahvassa. Aiemmin vaikutti siltä, että hän oli ymmärtänyt vaalivoittajaksi pääsyn jotenkin nurinkurisesti: että voitto heltiää nimenomaan pienemmällä eikä suuremmalla äänimäärällä. Niinhän hän ensimmäisen ja ainoaksi jäävän kautensa sai.

Nyt onkin paljastunut, että julkisuuteen tulleen ääninauhan mukaan presidentti tietää aivan täsmälleen, kuinka monta ääntä lisää hän tarvitsisi päästäkseen voittajaksi. Presidentille itselleen niillä ei silti ole merkitystä, koska niiden puuttumisesta huolimatta hän pitää itseään voittajana.

Diileistään tunnettua presidenttiä kannattava amerikkalainen Christine sanoo, että ”Jos totuus ei tule esiin, meillä ei ole demokratiaa”. Hän näkee, että sen myötä kaikki toivokin on mennyttä. (Helsingin Sanomat 5.1.2021) Lause sopisi kenen tahansa demokratiaa puolustavan suuhun.

Koko kulunut neljä vuotta lienee kuitenkin tähdännyt siihen, minkä mainittu artikkeli pelottavasti tiivistää: järjettömän laumamentaliteetin syntymiseen ja vahvistamiseen. Nykyinen presidentti tosin käytti sanaa tarkoittaessaan laumaimmuniteetin saavuttamista vallitsevassa koronatilanteessa (lähteenä Trevor Noah Show).

Kun siis on todistamassa tätä aikaa, alkaa olla hitusen helpompi ymmärtää, miten 1930−40-lukujen natsiaatteen kehitys Saksassa oli mahdollista. Helppoa se ei silti ole koskaan. Viiksiniekan tapaan oranssitukka on kyennyt manipuloimaan maansa kansalaisten mieliä tavalla, joka ei voi päättyä hyvin.

Joka tapauksessa maailma laskee aamuja. Enää viisitoista.

Sitten hyvästi.