Lajinsa viimeinen

 Toisinaan jotakuta ihmistä saatetaan kuolemansa jälkeen luonnehtia lajinsa viimeiseksi. Se merkinnee, että hän on ollut (yleensä) myönteisellä tavalla poikkeuksellinen ja muistettava persoona ja elänyt sen mukaisen elämän. Jälkeenjääneistä tuntuu siltä, ettei muita hänen kaltaisiaan ole.

Ihmisen suvulla ei vielä vuosituhansiin ole hädän päivää, ellei jokin kertarysäys, kenties näkymätön ydinaalto, pyyhkäise meitä maapallolta. Miltä tuntuisikaan olla parikymppinen ja tietää, että jonain päivänä todella on maailmassa aivan yksin?

Vaikka möhkälemäinen savannien eläjä sarvikuono ei sinänsä hellytä olemuksellaan, äsken esitetyssä dokumentissa Totuus sukupuutosta 19-vuotias zairenleveähuulisarvikuononaaras Fatu ja sen kohtalo sai palan nousemaan kurkkuun.  Ehkei sen tapauksessa aivan voi puhua tietämisestä. Yhtenä päivänä se vain huomaa, ettei emo enää kutsu luokseen eikä missään lähialueella näy ketään toista samanlaista kuin se itse on.

Tai ehkä Fatu kuolee ennen emoaan Najinia.

Voinee sanoa, että kun Afrikassa keksittiin metsästyssafarit, se tiesi villieläimille lopun alkua. Yhdysvaltain entistä presidenttiä Theodor Rooseveltia (1858−1919) voi syyttää suoranaisen villityksen aloittamisesta: virkakautensa jälkeen hän osallistui 9 kuukautta kestäneelle safarille, jolla ammuttiin tuhansittain eläimiä. Hänen esimerkkiään seurasi lukuisa joukko yläluokkaisia turisteja, niin että sukupuutto uhkasi jo 1920-luvulla monia Itä-Afrikan ylänköalueen eläimiä. (Mia Kankimäki kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.)

Salametsästys on romahduttanut zairenleveähuulisarvikuonojen määrän 60 vuodessa. Wikipedian mukaan vuonna 1960 niitä laskettiin olleen vielä noin 2 000 yksilöä. Nyt jäljellä on siis enää kaksi, Fatu ja Najin.

Jompikumpi niistä on oleva lajinsa viimeinen. Suurempaa yksinäisyyttä tuskin voi olla kuin se, ettei koskaan enää tapaa kaltaistaan.

Kuninkaallisia ja muita luontokappaleita

Kutoja, kehrääjä, lavastaja ja suutari − enimmäkseen kadonneita tai katoavia ammatteja ihmisten maailmassa. Tullee aika, jolloin termit elävätkin enää eläinten lajinimistössä. Vain lavastajilla ei liene mitään hätää niin kauan kuin teatteri ja ylipäänsä kulttuuri on voimissaan.

Kutoja- ja lavastajalinnut ovat saaneet nimensä monipuolisten pesänrakennustaitojensa mukaan, kehrääjät puolestaan kehräämistä muistuttavan äänen takia. On myös kehrääjäpunkkeja (viralliselta nimeltään vihannespunkkeja), jotka tuottavat seittiä. Minkään näistä ei tarvinne pelätä töiden loppumista.

Menneen ajan käsityöammatista muistuttaa myös teltantekijäleikko, jolle onkin sittemmin pitänyt keksiä uudempi nimitys telttahankko. Entä miten tointaan hoitaa pohjankauppiasrotta? Ihmisen näkökulmasta katsoen leikkisämpää merkitystä edustavat pohjanmerikarhu (hylje) ja kalastajayökkö. Brasilianvaeltajahämähäkki kuulostaa vapaalta sielulta, jolla ei ole kiire minnekään.

Ammattinimikkeiden ohella eläinlajeja näyttää nimetyn myös muun inhimillisen elämän mukaan, kuten husaariapina ja amiraaliperhonen (sotilassanasto), havununna, munkkihylje ja kutojiin kuuluvat piispat (uskonnollinen sanasto) sekä herttua-apina, keisaritamariini, keisaripingviini, kuningastrappi, kuningasantilooppi, kuningaskobra, kuningaskalastaja (aatelisto, hallitsijat). Kuninkaalliset ovatkin edustettuina monilukuisesti joskin yksipuolisen miesvoittoisesti. Ja juuri on juhlittu pisimpään vallassa ollutta brittihallitsijaa, kuningatarta!

Luonto-ohjelmia katsoessa saa toisinaan ihmetellä mitä kummallisempia eläintennimiä. Nimeäminen vaatii kuitenkin ankaraa pohtimista ja lajituntemusta, kuten ilmenee esimerkiksi lintujen nimeämisen periaatteista. Toisaalta nimi voi joskus löytyä vaikka puhelinluettelosta, jos kerralla pitää nimetä isompi joukko.

Binomisen nimistön eli luokittelujärjestelmän, jossa kullakin lajilla on oma kaksisanainen tieteellinen nimensä, kehitti ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné 1700-luvulla. Lajinimi muodostuu sukua merkitsevästä nimestä ja sen jälkeen tulevasta lajimääritteestä, esimerkiksi Vanessa atalanta (amiraaliperhonen).

Vielä nimeämättömiä lajeja on miljoonia, ja nimeämisen merkityksestä ollaan ainakin kahta mieltä. Joidenkin mielestä se helpottaa lajin suojelua, koska lajinimi on osoitus olemassaolosta. Toisten mielestä taas ensisijaista on suojella uutta lajia sen löydyttyä sen sijaan, että aikaa kulutetaan lajin kuvailemiseen ja luetteloimiseen. (Helsingin Sanomat 27.1.2013)

Alkuvuodesta 2013 Turun Sanomissa julistettiin maailmanlaajuisesti harvinainen avoin nimikilpailu, jossa etsittiin lajinimeä Perun Amazoniasta löytyneelle loispistiäiselle. Nimeämisprosessi vei yli vuoden (TS 3.2.2014). Jokohan pistiäisristiäiset on pidetty?

Toisaalta lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan esimerkiksi selkärankaiset eliöt kuolevat nyt sukupuuttoon 114 kertaa nopeammin kuin tavallisesti. Näin on käynyt yli 400 lajille vuoden 1900 jälkeen. Tutkijoiden mukaan siihen kuluisi normaalisti jopa 10 000 vuotta. Artikkelin perusteella vaikuttaa siltä, että yllättäen myös ihmislaji tarvitsisi suojelua. (HS 23.6.2015)

Maan päivänä