Toisinaan jotakuta ihmistä saatetaan kuolemansa jälkeen luonnehtia lajinsa viimeiseksi. Se merkinnee, että hän on ollut (yleensä) myönteisellä tavalla poikkeuksellinen ja muistettava persoona ja elänyt sen mukaisen elämän. Jälkeenjääneistä tuntuu siltä, ettei muita hänen kaltaisiaan ole.
Ihmisen suvulla ei vielä vuosituhansiin ole hädän päivää, ellei jokin kertarysäys, kenties näkymätön ydinaalto, pyyhkäise meitä maapallolta. Miltä tuntuisikaan olla parikymppinen ja tietää, että jonain päivänä todella on maailmassa aivan yksin?
Vaikka möhkälemäinen savannien eläjä sarvikuono ei sinänsä hellytä olemuksellaan, äsken esitetyssä dokumentissa Totuus sukupuutosta 19-vuotias zairenleveähuulisarvikuononaaras Fatu ja sen kohtalo sai palan nousemaan kurkkuun. Ehkei sen tapauksessa aivan voi puhua tietämisestä. Yhtenä päivänä se vain huomaa, ettei emo enää kutsu luokseen eikä missään lähialueella näy ketään toista samanlaista kuin se itse on.
Tai ehkä Fatu kuolee ennen emoaan Najinia.
Voinee sanoa, että kun Afrikassa keksittiin metsästyssafarit, se tiesi villieläimille lopun alkua. Yhdysvaltain entistä presidenttiä Theodor Rooseveltia (1858−1919) voi syyttää suoranaisen villityksen aloittamisesta: virkakautensa jälkeen hän osallistui 9 kuukautta kestäneelle safarille, jolla ammuttiin tuhansittain eläimiä. Hänen esimerkkiään seurasi lukuisa joukko yläluokkaisia turisteja, niin että sukupuutto uhkasi jo 1920-luvulla monia Itä-Afrikan ylänköalueen eläimiä. (Mia Kankimäki kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.)
Salametsästys on romahduttanut zairenleveähuulisarvikuonojen määrän 60 vuodessa. Wikipedian mukaan vuonna 1960 niitä laskettiin olleen vielä noin 2 000 yksilöä. Nyt jäljellä on siis enää kaksi, Fatu ja Najin.
Jompikumpi niistä on oleva lajinsa viimeinen. Suurempaa yksinäisyyttä tuskin voi olla kuin se, ettei koskaan enää tapaa kaltaistaan.