Äskettäisen uutisen mukaan 15 vuotta sitten sokeutunut saksalaisnainen
sai näkönsä yllättäen takaisin. Sitäkin erikoisemmaksi asian tekee se, että
nainen on monipersoona, jonka kymmenestä sivupersoonasta toistaiseksi vain
kahdeksalle näkö oli palautunut.
Uutisesta tuli heti mieleen vuosia sitten lukemani kirja Jänis ulvoo (Otava 1988), jonka tekijöiksi
mainitaan amerikkalainen Truddi Chase
ja 92 sivupersoonaa eli Joukot. Piti sitten lukea kirja uudelleen. Joulunaluslukemiseksi
ei todellakaan mitään ”hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen” -osastoa, vaikka eräänlaiseen joulukertomukseen päättyykin.
Kun pitkäaikaisen insestin uhri Chase syksyllä 1980 yli
40-vuotiaana liikenaisena hakeutui psykoterapiaan, hän ei ollut
tietoinen muiden persoonien olemassaolosta − vaikka puhuikin toisinaan
me-muodossa. Sen sijaan hän tunnisti ainaisen pelkonsa jotain tuntematonta
kohtaan sekä usein toistuvat muistikatkokset. Chasen oman vaatimuksen
mukaisesti terapiaistunnot nauhoitettiin, niin että niitä voisi hyödyntää
opetuksessa ja terapiassa. Osana parantumisprosessia syntyneet ja moneen
kertaan kirjoitetut muistiinpanot, joista kirja syntyi, on alun perin
kirjoitettu monella eri käsialalla.
Tohtori Robert A.
Phillips toimi Chasen terapeuttina ja laati teokseen johdannon ja epilogin.
Hänen mukaansa tuohon aikaan koko maailmassa oli kirjattu muistiin yhteensä kaksisataa
moni- eli multippelipersoonallisuutta käsittelevää tapausselostusta 1800-luvun
alusta lukien. Yhtä lailla harvinaista 35 vuotta sitten oli lapsen
seksuaalisen hyväksikäytön hoito sekä ylipäänsä aiheen esiin tuominen
viestimissä. Sittemmin kehitystä on tapahtunut niin hyvässä kuin pahassa. Uutisten
perusteella esimerkiksi monet hyväksikäyttäjät ovat seuranneet vallitsevaa
trendiä ja verkostoituneet samanmielisten kanssa.
Chasen sivupersoonat alkoivat
kehittyä suojelemaan ydintä, kun hän 2-vuotiaana ensi kertaa joutui isäpuolensa
käsittelyyn. Myös hänen äitinsä tiesi miehensä puuhista, mutta rankaisi niistä
tytärtä. Terapian edetessä kävi ilmi, että Truddi-niminen nainen oli vain
”luotu fasadiksi” selviämään yhteiskunnassa, koska hän ei tiennyt
seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän
kuuli, haistoi, tunsi, muisti, jopa näki ainoastaan sen, mitä muut persoonat hänelle
suostuivat välittämään.
Ilmeisesti persoonat olivat vain odottaneet sopivaa
tilaisuutta: Phillipsin antaman terapian aikana ne alkoivat liikehtiä niin,
että Chase tunsi olevansa ”…tukehtumaisillaan, hän ei tiennyt, että esille
tunkeutuvat Joukon jäsenet, jotka toivat mukanaan tunteitaan, olivat niin
monilukuisia ja niin näkyvillä, että hän oli täyteen ahdettu”. Nämä muut,
yleensä nimetyt persoonat alkoivat tiuhaan tahtiin näyttää Chaselle ensin
väläyksiä, sitten kokonaisia muistoja kahdella maatilalla kokemastaan väkivallasta.
Ainoa, joka muisti kivun, oli Jänis.
Phillipsin ystävän, monipersoonatutkija Marshall Fieldingin mukaan Chasen terapian aikaan keksittiin termi pyöröovisyndrooma: persoonat tulevat ja
menevät nopeasti melkein kaiken aikaa, ja silti muutokset käyttäytymisessä ovat
täydellisiä.
Ulkopuolisten silmissä tällainen ihminen oli (ja on) tietenkin
mysteeri − tosin niin hän oli Chasen omissakin silmissä. Ymmärtämätön ystävä kehotti
häntä ”ajattelemaan iloisia ajatuksia” tunteakseen olonsa paremmaksi.
Nauhoituksia nähneen opiskelijan mielestä kyse olisi voinut olla ”yksinkertaisesti
vaihdevuosista”, koska nainen reagoi niin hysteerisesti. Energiaa tällä olikin
usein vaikka muille jakaa, ja myös Phillips huomasi saavansa siitä osansa. Usein
sen purkautuminen näkyi temppuilevissa sähkölaitteissa, kuten Chase itse ja
nauhoituksista vastannut avustaja saivat todeta.
Mitä tietoisemmaksi nainen tuli seuralaisistaan, sitä
selvemmältä alkoi tuntua ajatus sopeutumisesta yhteiseloon. Joukot eivät
halunneet niin sanotusti eheytyä, sulautua yhdeksi. Vuonna 2010 kuollut Chase
eli siis vielä yli 20 vuotta elämää, johon tuskin mahtui montakaan yksinäistä
hetkeä.
Onkohan muistaminen aina parempi keino selviytyä kuin muistamattomuus?
Viattomien lasten päivänä
