Ii (elimäkel. subst.) epämukava
tunne siitä, että ylipakatun kauppakassin muovikahvat venyvät koko ajan.
Parhaillaan eletään muovikassien sesonkiaikaa, yhtä niistä. Kun
kesällä ostin eräästä liikkeestä kevyen käyttövaatteen, myyjä kysyi,
tarvitsenko muovikassia. Heti perään sain tietää, että jopa hänen tarjoamansa
pieni kassi oli maksullinen. Mielestäni oli outoa myydä pakkaamattomia
vaatteita ilman maksutonta käärettä. Kirjakaupassa ei äskettäin tarjottu minkäänlaista
paperistakaan pussia suojaksi parille (helposti likaantuvalle) kortille. Tämä tuntui
todella kehnolta asiakaspalvelulta.
Sen sijaan yleensä täysin turhia ovat pienet muovipussit,
joihin tavaratalossa tai apteekissa valmiiksi pakatut tuotteet sujautetaan,
joskus niin nopeasti, ettei asiakas ehdi ei kiitosta sanoa. Tällaiset tuotteet
yleensä mahtuvat käsilaukkuun, reppuun tai mitä kantovälinettä kukin nyt
mukanaan kuljettaa.
Vaatekauppaan poiketaan monesti päähänpistosta,
ruokakauppaan suunnataan yleensä aina tietoisesti, joten kassin tarpeeseen voi
jokainen helposti varautua. Usein kuitenkin näyttää siltä, että juuri
ruokaostoksilla muovikasseja napsitaan hihnalle automaattisesti. Tarvittaessa
itse valitsen paperisen: muoviset, varsinkin uusiovaihtoehdot ovat ulkoasultaan
usein niin rumia, etten ottaisi niitä ilmaiseksikaan. Hyvä keino vähentää
kulutusta sekin. Tavaratalojen omat ”kassipäivät” eivät voi olla näkymättä
kaupungin kaduilla, mutta ovat pahin ansa asiakkaalle.
EU:n tavoitteena on vähentää muovikassien kulutusta. Ympäristöministeriön
viimevuotisesta tiedotteesta voi laskea, että jäsenmailla on vielä puolisen vuotta
aikaa tehdä tarpeelliset muutokset lainsäädäntöön. Jokainen suomalainen käyttää
nyt keskimäärin 55 muovikassia vuodessa. Itse
en osta niitä oikeastaan koskaan. Miksi turhaan maksaa aina uudesta kassista,
kun yksi kestää käytössä kuukausia? Sitä on myös helppo pitää aina mukana varalla.
Muovikassiakin parempi on tietysti kunnon kauppakassi.
Helsingin Sanomien mukaan
maailmassa tuotettiin vuonna 2013 jopa 20 000 muovikassia sekunnissa.
EU-kansalaiset ovat äärestä toiseen sekä säästäväisiä että varsinaisia
tuhlurikuluttajia: Kaksi vuotta sitten irlantilaiset ostivat muovikassin
keskimäärin kerran vajaassa kolmessa viikossa (18/vuosi), kun taas
bulgarialaiset hamstrasivat käsittämättömiä määriä (421/vuosi). Irlannissa verollepano on vähentänyt
kulutusta yli 90 prosenttia, mutta mitä kummaa Bulgariassa oikein puuhataan?
Italiassa biohajoamattomat muovikassit kiellettiin kokonaan
vuoden 2011 alusta. Ennen muutoksen voimaantuloa italialaisten kauppiaiden
yhdistys pelkäsi muutoksen johtavan ”kaaokseen ja palvelun huononemiseen”,
kertoi uutistoimisto Reuters Kaupan liiton verkkosivun mukaan. Muutoksen onkin
täytynyt olla tuskallinen, sillä uusi muovikassi oli ilahduttanut italialaisia
melkein päivittäin (keskimäärin 330/vuosi).
Nyt tuossa Michelangelon kotimaassa on eletty muovikassitonta
aikaa pian viisi vuotta. Viisi kertaa 20 miljardia muovipussia on jäänyt
valmistamatta ja käyttämättä. Miten ovat kauppiaat ja kuluttajat mahtaneet
sopeutua? Ehkäpä Italiassa jo ylpeillään sillä, että maa kuuluu kieltoasiassa
edelläkävijöihin.
Erityisen haitallisia muovituotteita ovat ohuet, esimerkiksi
hedelmien kuljetukseen tarkoitetut läpinäkyvät pussit. Niitä on tarjolla myös
kassoilla pienten tavaroiden pakkaamiseen. (Myönnän, että tässä kohdin piti alkaa
tehdä parannusta.) YM:n tiedotteen perusteella EU suhtautuu niihin kuitenkin varsin
sallivasti. Yllättävältä kuulostaakin Wikipedian lista maista, joissa ohuet
muovipussit on jo aikoja sitten kielletty: Bangladesh, Etelä-Afrikka, Kenia,
Kiina ja Uganda.
Luulenpa, että Suomessa ei säädetä täyskieltoa eikä vankeus- tai sakkorangaistusta, pelkkä kassien maksullisuus riittää. Säästö se on pienikin säästö, jos jättää ostamatta.
