Kuvitelma ja todellisuus

Jos verkosta etsii hakusanalla Geneve, saa ensimmäiseksi pitkän listan turismiin liittyviä linkkejä. Uutisten Genevessä ei kierretä katselemassa nähtävyyksiä vaan käydään monenlaisilla kokouspaikoilla.

Geneve on maailmanyhteisön pyhäkoulu ja toimiva omatunto. Helsinkiä pienempään kaupunkiin on sijoitettu ihmiskunnan parasta tarkoittavien erityisjärjestöjen päämajoja ja toimistoja enemmän kuin mihinkään toiseen kaupunkiin. Täällä istuvat myös ihmisoikeuskomissaarien paneelit ja aseriisuntaneuvottelijat.

Vuonna 1999 julkaistun sitaattikokoelman Ajatuksia uudelle vuosituhannelle sotaa käsittelevä luku alkaa Genevestä. Sitaattien kokoaja Hannu Tarmio (1932−2015) pohjustaa jokaista lukua omilla pohdinnoillaan maailman tulevaisuudesta.

Geneven Kansojen aukion äärellä sijaitsevat Punaisen Ristin vanha ja uusi toimitalo. Rinteen kellaritilaan on rakennettu järjestön museo. Luen ensin järjetön museo ja ihmettelen sanavalintaa. Mutta kun teksti jatkuu, myös järjetön tuntuu oikealta: Videokankailla kulkevat kuvat molemmista maailmansodista: taistelukentistä, joukkosidontapaikoista, ruumisröykkiöistä, etnisistä julmuuksista, kaasukammioista, keskitysleireistä.

Vaikka kuvilla on tarkoitus kertoa Punaisen Ristin (tuohon aikaan) 140-vuotisesta kutsumustyöstä rintamien välissä, katsoja horjuu ulos pohjiaan myöten järkyttyneenä ihmissuvun muuttumattomuudesta, julmuuden jatkumosta, yksilöiden hädästä. Ja siitä, että on pystynyt tuon kaiken unohtamaan.

Tarmio on käynyt Genevessä myös haastattelemassa ITU:n (Kansainvälisen televiestintäjärjestön) silloista pääsihteeriä Pekka Tarjannetta, jonka mielestä mahdollisuus keskinäiseen viestintään kansojen ja yksilöiden kesken on paras ase taistelussa maailmanrauhan puolesta. Aika on näyttänyt, että oli varsin naiivia ajatella esimerkiksi internetin toimivan vain hyvässä tarkoituksessa.

Tuolloin ennen vuosituhannen vaihdetta Tarmio tähyilee 2010-luvulle ja kuvittelee Libyan johtajan Muammar Gaddafin aloittavan sodan juhlittuaan ensin 70-vuotispäiväänsä vuonna 2012. (Siihen mennessä Gaddafi on kuitenkin jo kuollut, kuten myös toinen vieraaksi saapuneista valtiojohtajista Irakin Saddam Hussein.) Syynä sotaan olisi Gaddafin itsensä aiheuttama taloudellinen rappiotila huolimatta maan öljyvaroista. Sen sijaan pieni naapurimaa Tunisia kukoistaa, eikä se oikein käy Gaddafille. Libyalla on silti jotain, mitä naapurilla ei: ydinkärjillä varustettuja ohjuksia sekä hermokaasulla ja biomyrkyillä ladattuja erikoisaseita.

Tarmio kuvittelee edelleen: Libya syyttää Tunisiaa rajaloukkauksista, ja Radio Tripoli vaatii sitä antautumaan välittömästi − muuten erikoisaseet pääsevät käyttöön.

Sota syttyy, länsiliittouma vastaa, joukkoja lähetetään Tunisian tueksi. Kun maasotajoukot lähestyvät, Gaddafi turvautuu viimeiseen oljenkorteensa: elleivät vieraat maahantunkeutujat peräänny, Libya käyttää ydinaseitaan.

Kuulostaa kuin viime päivien uutisilta − paitsi että mitään tukijoukkoja ei lähetetä Ukrainan avuksi Venäjää vastaan.

Tarmion mukaan edellä kuvattu on yksi neljästä 2000-luvun tyypillisestä syystä aloittaa sota, jota hän kutsuu ”Raaka-Rollen malliksi”: sytyttäjä on raivokkaasti lännenvastainen diktaattori, jolla on käytössään joukkotuhoaseita.

Jos jotain hyvää pitäisi löytää tämänhetkisestä maailmantilanteesta, se on ehdottomasti tämä: Yhdysvaltojen edellinen presidentti on nimenomaan edellinen. Kuka tietää, kenen kanssa hän olisi laittanut aseet ojennukseen.

Tarmion tulevaisuudenkuvitelmasta voi poimia toisenkin, toivoa antavan seikan − diktaattoritkaan eivät elä ikuisesti.

 

Pitäisikö aina mennä hyvin?

Televisiosarjan jaksossa joka kolmas repliikki − toki hieman kärjistäen − kuulosti olevan kysymys Onko kaikki hyvin tai ok?

Sarjan tapahtumien valossa kysymys on tietysti ymmärrettävä ja osoittaa välittämistä, mitä tekijät kaiketi ovat halunneetkin painottaa. Näin myös katsojaa muistutetaan pitämään huolta läheisistään ja muista.

Varsin ristiriitaiselta tuntuu kuitenkin kysymyksen sisältö. Sehän esitetään vain, jos ihmisen kasvot tai koko olemus viestittää murhetta, epätoivoa, masennusta tai jotain muuta hymynaamasta poikkeavaa tunnetta. Tästä luulisi jokaisen voivan helposti päätellä, ettei kaikki todellakaan ole hyvin.

Kysymyksenasettelu saattaa ohjailla tai myös ärsyttää sitä, jolta kysytään. Niinpä vastatessa syystä tai toisesta turvaudutaan usein tyhjään fraasiin eli ihan hyvin menee, ei tässä mitään.

Jos tyypillistä vastausta taas pidetään ennakko-oletuksena, voisi jopa ajatella, että kysyjä valitsee itselleen helpomman tavan osoittaa kiinnostusta toisen tilanteeseen. On tullut ainakin kysyttyä, mutta ei sentään tarvitse pelätä joutuvansa kuuntelemaan. Pitäköön toinen surkean olonsa, jos jättää tilaisuuden käyttämättä.

Antaako noin muotoiltu kysymys edes todellista mahdollisuutta vastata?

Vaikkei kaikki olisi hyvin, aivan kaiken ei tarvitse olla huonostikaan. Jos aihetta ilmenee, voisi vaihteeksi kysyä, onko jokin huonosti tai miten menee. Ennakko-oletetut hyvin tai huonosti ovat kovin rajallisia vaihtoehtoja, joista helpoimmalla pääsee välttelevillä on- tai ei-vastauksilla.

Miten menee? Tähänkin kysymykseen voi tietysti vastata yksisanaisesti tai muutamalla sanalla. Vaikka luultavasti menee ihan hyvin, ei tässä mitään, niin kysymystä voi silti tulkita niin, että kysyjää kiinnostaa tietää enemmän toisen ihmisen voinnista. Jollekulle se voi olla tarpeellinen kehotus päästää sisäiset sulkuportit avautumaan. Saa kertoa omin sanoin, miltä juuri silloin tuntuu, oli se sitten mitä tahansa hyvin ja huonosti voimisen väliltä.

Jos taas ei missään tapauksessa halua kuunnella kenenkään yllättävää vuodatusta, tätä kysymystä ei kannata esittää.

 

Vahvat auttakoot heikkoja elämään

Siinä se taas on. Kuin yhtäkkiä nelikirjaiminen s:llä alkava sana ilmestyi jokapäiväiseen uutisointiin. Vaikka aihetta sinänsä on ennenkin käsitelty varsin paljon, nyt se vain on tullut liian lähelle. Sitä analysoidaan ja tulkitaan päivittäin, sillä provosoidaan ja sen mahdollista alkamisen ajankohtaa arvaillaan.

Kirjailijat ja muut ajatuksiaan paperille kirjoittaneet ovat pohtineet sanaa eri puolilta. Sana on tietenkin sota.

Sodan ääni on ihmisen ääni, sanoi Paavo Haavikko (1931−2008). Samaa mieltä oli Tuntemattoman sotilaan kirjoittanut Väinö Linna (1920−1992): Sotien syy ei ole olosuhteissa, se löytyy yksinomaan ihmisestä, koska myös olosuhteet ovat ihmisen luomia. Katsoo mihin maailmankolkkaan tahansa, missä parhaillaan eletään joko sodassa tai sen odotuksessa, voiko muuhun tulokseen tulla?

Liekö tunnetun historian aikana eletty rauhan aikaa ilman ainuttakaan sotaa. Mitä yhteishyvää maailma sitten tavoitteleekaan, jatkuva sotiminen milloin missäkin estää sen toteutumisen. Juhani Aho (1861−1921) muotoili asian näin: Sodankäynti, ainainen ja melkein taukoamaton, on luultavasti ollut se salainen verenvuoto, joka lakkaamatta on hivuttanut ja heikontanut ihmiskuntaa niin, ettei se vielä tähän saakka ole jaksanut saavuttaa sitä, mihin se pyrkii.

Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenistä kertovissa (varsinkin) amerikkalaiselokuvissa innokkaat nuoret miehet oikein odottavat pääsevänsä sotimaan, ikään kuin tiedossa olisi jotain suurta viihdettä. Näinhän sitä tosin mentiin jo Kalevalan tantereilla: Kullervo Kalervon poika, / sinisukka äijön lapsi, / lähti soitellen sotahan, / ilotellen tappelohon. Mutta kun sodista Vietnamin ja Persianlahden sodan myötä tuli tosi-tv:tä, eivätköhän ajatukset hauskuudesta viimeistään silloin hiipuneet.

Ainoastaan digiaikaa elänyt saattaa luulla, että vasta nopea verkkomaailma loi vapaasti leviävän disinformaation ja valheilla vaikuttamisen. Näitä keinoja parhaillaankin käytetään ylläpitämässä jännittynyttä tilannetta Ukrainan rajalla. Näyttääkö se siltä, ettei kukaan halua sotaa, kuten yksi ja toinen taho väittää samalla kun uhittelee voimankäytöllään? Pikemminkin näyttää tältä: Totuus on sodan ensimmäinen sankarivainaja, kuten totesi aikoinaan Matti Kurjensaari (1907−1988).

Paljon puhetta, mutta tekoja kaivataan − ja onneksi myös etsitään − todisteeksi siitä, ettei sota ole ratkaisu.

Jokaisen sodan jälkeen on vähän vähemmän demokratiaa pelastettavana, kuvasi ajatuksiaan yhdysvaltalainen teatterikriitikko ja sotakirjeenvaihtaja Brooks Atkinson (1894−1984). 

Atkinsonin aikaisista presidenteistä Franklin D. Roosevelt (1882−1945) puolestaan tiivisti näkemyksensä sodasta ja rauhasta seuraavasti: Sodan tunnuslause on: Vahvat eläkööt, heikot kuolkoot. Rauhan tunnuslause on: Vahvat auttakoot heikkoja elämään.

Sitaattien lähde: Suuri sitaattisanakirja (1983)