Puhetta piisaa porttikiellosta perunaan

Kirjastonhoitaja, tosin entinen, antoi lukuvinkiksi yhdenlaisen matkakirjan, Heli Laaksosen Lähtisiks föli? (2015). Teksti on runojen sijaan suorasanaista kerrontaa, jonka lukiessakin melkein kuulee.

Jokin lounaismurteissa vetosi jo opiskeluaikana, vaikka yksikään niiden puhujista ei osunut kohdalle silloin eikä myöhemminkään. Mitä enemmän suomen kieleltä kaivetaan maata alta englannin lapiolla, sitä tärkeämpi luonnonvara on ihminen, joka tietoisen ylpeästi pitää kiinni omasta äidinkielestään.

Televisiossa kollegaansa ylenpalttisesti kehunut näyttelijä kertoi käyneensä määstö klässiä saadessaan jakaa saman pukuhuoneen. Jäi ihmetyttämään, millä tavalla termi muuten sujuvaa suomea puhuneen suussa oli kuvaavampi ilmaisu kuin mestariluokka.

Hämelinna o ainut paik, misä mun seurueel on kiältäyrytty tarjoilemast – viäl mun tähteni. Viimevuastuhannen pual viätin ehtoot Birgeris mun kivoje mut hirasliikkeiste hämäläisystävien kans, ko tarjoilija tul sanoma, et meijän tarttis olla joko hilja taik lähte. Viäreisest pöyräst ol tullu valitus, et hee ei pysty enä kuuntelema tota Turu murret. Mee mentti muual möykkämä.

Äskettäin julkistetut uudet liikuntasuositukset pääsivät otsikoihin, kun kymmenminuuttiset liikuntahetket lyhennettiin pariminuuttisiin. Lasten ja nuorten kanssa toimivat ovat jo huolestuneet fyysisiä muutoksia koskevista havainnoistaan: polvet eivät taivu kyykkyyn, selkäuinti ei enää onnistu (Helsingin Sanomat 22.11.2019), käsi ei taivu olan yli selän taakse eikä yhytä kainalon alta tulevan toisen käden sormia. Syytä ei tarvitse kaukaa etsiä.

UKK-instituutti on tuottanut kouluille opetusmateriaalia liikkumisen edistämiseksi, mutta materiaalin laatijoiltakin ovat suomen sanat viime metreillä päässeet loppumaan: instituutti on nimennyt sen Feet Energyksi.

Kaik mikä o insinöörillisest mahrollist, ei ol inhimilliseks iloks. O helppo keksi kirjasto, misä aineisto o sähköst ja asiakas saa sen kotikonet hinkkamal luvettavaks. Eikä täsä mittäi kallei nuarisotiloi kaivata. Tehrä verkkosivuil kokkontumispaik, metelöikkö siäl. Kenenkä ei tart liikku kotoas, tavata toissias, rasitta lonkkias. Ko ei vaa jestas-sentä liikuntasuasituksi unhota! Kyykky-ylös-hyppy-hyppy olohuane lattial. Mikä täsä olika see Suur Ajatus? Säästä aikka ja vaiva? Käytettäväks mihe?

Ennen iskukykyisimmät lakkopuheet saatiin paperimiesten palkoista, joita moni muukin kuin vain tehtaissa työskentelevät kadehtivat. Aivan muista syistä kuulun Laaksosen tavoin paperinaisiin.

  

Lisäks olen niin kiintyny paperkarttoihi, niihin tuplalakanankokkossi, olevaissi olentoihi, mist mää näen hela ihanan maan, koko kokonaisuure – – . Tiärän, paperi ei päivity. – – Mut paperin ilosanoma o siin, et see ei ol riippuvaine avaruusyhteyksist, akust, muistikortin tuupertumisest. Ja voi reissarei, ko ei eres vilkase mihe ilmasuutta ova menos! Tahtova Oulu, laapaseva sormen kans näytöl kohrepaikka ja lähtevä sivuil vilkasemat viilettämä. Peril Oslos hee huamava, et oho väärä rivi.

 

Ruoasta näyttää nykyään tulleen ennenkuulumaton päänvaiva. Perheissä syödään kuin ravintolan ruokalistan äärellä – kun sama ruoka ei maistu kaikille, kukin tilaa kokilta mieleisensä annoksen. Ruokakeskusteluissa ollaan jonkin puolesta jotakin vastaan, jossain ruokaa heitetään roskiin, toisaalla sitä ei edes ole. Ilmastonmuutos on tuonut oman lisänsä keskusteluun: jotain tulisi kieltää ja korvata vaikka tekotuotoksilla. Ruoka herättää aina ajatuksia.

Yks syksyn perunist ol eri muatone ko muut: neliskanttine ja karhiapintane. Ja huamasinki, et see o suuren kiven kyljes kasvanu. Sen toinen pual ol ko kulmarauta, kivi ol sen muatoseks kasvun pakottanu. Ajattelin niit kaikki mailma olennoi ja ihmissi, ketkä o liian kovan viäres kasvanu ja sen tähre kulmikkamppi, särmikkämppi, paksukuarisemppi ko hee itte ikän tahtois. Toivoteta heil pehmussi patjoi ja lemppiämppi viäresnukkuji jatkos.

Harmaankin seassa voi nähdä valoa

Oi, suveen on paljon aikaa. 
Lumi tulee ensin ja pakkanen
ja pimeät päivät myötä sen
ja viimat tuiskusäiden
ja ankara paino jäiden.
Ja ne lähtevät kaikki, kun aika on
suvi pilliä soittaa vallaton,
ja rannat naurua raikaa.

                                                         Aale Tynni

Vielä meillä on neljä vuodenaikaa. Vielä tarvitaan välikausitakkia kesän mentyä menojaan ennen talven tekemää valtausta. Siinä välissä syksyllä luonto usein järjestää värikkään juhlan, mutta kun usva muuttaa maiseman yksiväriseksi, nähdään vain harmaa arki.

Eri yhteyksissä harmaa merkitsee yleensä tavanomaista, ikävää, vanhaa, laitonta. Harmaa ei sijoitu lempivärien kärkeen, mutta toisinaan sekin pääsee kukoistamaan muodin ykkösvärinä. Vaatekaapeista se ei silti poistu koskaan. 

Jos elämä kovin painaa päälle, voi jonain aamuna peilin edessä yllättyä pahoin. 

Martin Luther Kingin unelma ei ollut kaikkien ihmisten samanvärisyys vaan se, että niin musta kuin valkoinen voisivat olla veljiä keskenään kummankaan harmaantumatta ennen aikojaan. (Matti J. Kuronen)

Yhdysvaltalaisen ihmisoikeustaistelijan unelmasta oli vuosikymmeniä myöhemmin mahdollisuus tehdä totta, mutta toisin kävi: Yhtenä kehityksen indikaattorina toimi presidentti Barack Obama, joka vuonna 2009 otti viran vastaan tummatukkaisena 47-vuotiaana ja huokaili harmaita hiuksiaan jo vuonna 2015. Kuka tietää, olisiko näin käynyt ilman niitä ylivoimaisia odotuksia, joita häneen kohdistettiin.

Sitten on ihmisiä, jotka näkevät harmaan aivan toisin.

Siinä missä harmaat hiukset kertovat ikääntymisestä ja sitä myöten kenties viisastumisesta, harmaissa silmissä väikkyy ”kevät ja syys, auringonloiste ja yön hämäryys”. Ainakin jos niitä osaa lukea oikein. Tai ainakin niin L. Suolakivi eli Helena Eeva on runoillut.

Vaikka kova elämä painaisi päälle, kaikkea ympäröivä harmaus voi lohduttomuuden sijaan antaakin lohtua.

Entisen Neuvostoliiton aikaan Kingin tavoin ihmisoikeusaktivistina tunnettu Irina Ratušinskaja joutui vankileirille ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jolle antoi oletusten vastaisen nimen Harmaa on toivon väri (1988). Se, miksi harmaa edusti hänelle eräänlaista valon synonyymia, on jo unohtunut. Ehkä vankileirillä tasaisen harmaa arki olikin parasta, jos ainoaksi vaihtoehdoksi tarjottiin vain jotain pahempaa.

Ehkä kirja pitäisi lukea uudestaan.

Vastavirtaan

”Seinistä luopumisen ja avoimiin luokkatiloihin siirtymisen taustalla on yhdessä tekemisen korostaminen, jota uusi opetussuunnitelma painottaa”, sanoo Opetushallituksen oppimisympäristöjen asiantuntija, yliarkkitehti Reino Tapaninen (Yle 3.11.2019).

Sitaatin perusteella koulujen opetussuunnitelman ytimessä näkyy tuttu näkemys siitä, minkätyyppistä ihmistä yhteiskunnassa arvostetaan. Yhdessä tekemisen korostamisessa painottuu sosiaalisuus, se, että viihtyy parvissa kuin kala vedessä. Kuitenkin samassa vedessä ui monta kalaa vastavirtaan.

Onko oikein, että koulu saa lähtökohtaisesti toimia ekstroverttiuden ehdoilla? Onko oikein, että introvertin on koko kouluaikansa sopeuduttava sellaiseen, mikä on hänen luontaisten taipumustensa vastaista? Pyritäänkö tällä samoihin tuloksiin kuin amerikkalaistutkimuksessa (Kymen Sanomat 10.11.2019), jonka mukaan introvertit ovat onnellisempia käyttäytyessään ekstroverttien tavoin? Onko introverteilla pian enää olemassaolon oikeutta omana itsenään?

Onneksi ei tarvitse olla oppilas nykykoulussa. Istua digilaite kädessä säkkituolissa tilassa, jonka avaruuteen mahtuu kerralla kymmenittäin muita. Tehdä loputtomia ryhmätöitä ja turhautua moniäänisyyteen, joka estää täysipainoisen keskittymisen. Tietää, että koko opiskelu kärsii.

Luokan oppilasmäärällä oli aikoinaan selvä yhteys todistukseni numeroihin, jotka puolestaan yleensä painottuivat tunneilla esitettyyn osaamiseen enemmän kuin kokeisiin. Isossa luokassa käsi ei hevin noussut viittaamaan.

Tiedetään, että avoimet tilat aiheuttavat keskittymisongelmia niin koulussa kuin työpaikoilla. Silti niitä tehdään, ja sitten tilaan pystytetään ”puhelinkoppeja” tarjoamaan pakopaikkaa omaa rauhaa kaipaaville.

Kun omista työhuoneista luopumista ja siirtymistä yhteen tilaan on perusteltu sillä, ettei työasioita tarvitse erikseen lähteä toimittamaan toisiin huoneisiin, niin nyt sama asia on kääntynyt aivan päälaelleen. Nyt työntekijöitä kehotetaan nimenomaan lähtemään liikkeelle, hakemaan vaikka kahvia tai tuloste kauimpana olevalta tulostimelta, että paikallaan istumiseen tulisi kehoa vetreyttävä tauko.

Avointa tilaa suosiva organisaatio kyllä säästää tilankäytön kustannuksissa, mutta säästö voi myöhemmin vaihtua kasvaviksi sairauskuluiksi. Stressi ja liikkumattomuus vaivaavat niin kouluissa kuin työpaikoilla.