Rannalla

Rannassa pikkupojat hajottivat kauniita kivirakennelmia heittelemällä niitä toisilla kivillä. Mikä pakko aina on hajottaa tai töhriä? Miksei voisi vain katsoa, ehkä jopa ihailla, tai ainakin antaa toisille se mahdollisuus.

Voisi myös itse rakentaa rikkomisen sijaan. Kumpi mahtaa ohjailla ihmislapsen mieltä voimakkaammin, ajatus hajottamisesta vai halu kokeilla itse samaa?

Jos edellistä vertaa siihen, miten käytämme kieltä, esille julkisuuteen pääsee usein hajottamiseen pyrkivä kielteinen puhe: toisten arvostelu ja parjaaminen, osoittelu, vihanlietsonta, kaikenlainen ikävä jäkätys. Se saa helposti olettamaan, että siinä se näkyy ihmisen perusluonto. Aivan kuin kielteinen puhe tulisi luonnostaan, myönteistä pitää sen sijaan oikein opetella.

Missä kasvuvaiheessa mieli myrkyttää kielen?

 

Kiäl on kivi.

 

Paiskak sää kive ikkuna?

Ajak sää sil viaran koiram pakko?

Onk sun kiäles kivi taka reunal,

paino kaivon kannem pääl,

toppar oven taka?

Onk sun kiäles kivi rannal,

olkko

jää

tuul

aallo

laiva luu

ihmise huut?

 

Heli Laaksonen (Pulu uis, 2004)

● ● ●

Sirpalle kiitos kivikuvasta

 

Puhetta piisaa porttikiellosta perunaan

Kirjastonhoitaja, tosin entinen, antoi lukuvinkiksi yhdenlaisen matkakirjan, Heli Laaksosen Lähtisiks föli? (2015). Teksti on runojen sijaan suorasanaista kerrontaa, jonka lukiessakin melkein kuulee.

Jokin lounaismurteissa vetosi jo opiskeluaikana, vaikka yksikään niiden puhujista ei osunut kohdalle silloin eikä myöhemminkään. Mitä enemmän suomen kieleltä kaivetaan maata alta englannin lapiolla, sitä tärkeämpi luonnonvara on ihminen, joka tietoisen ylpeästi pitää kiinni omasta äidinkielestään.

Televisiossa kollegaansa ylenpalttisesti kehunut näyttelijä kertoi käyneensä määstö klässiä saadessaan jakaa saman pukuhuoneen. Jäi ihmetyttämään, millä tavalla termi muuten sujuvaa suomea puhuneen suussa oli kuvaavampi ilmaisu kuin mestariluokka.

Hämelinna o ainut paik, misä mun seurueel on kiältäyrytty tarjoilemast – viäl mun tähteni. Viimevuastuhannen pual viätin ehtoot Birgeris mun kivoje mut hirasliikkeiste hämäläisystävien kans, ko tarjoilija tul sanoma, et meijän tarttis olla joko hilja taik lähte. Viäreisest pöyräst ol tullu valitus, et hee ei pysty enä kuuntelema tota Turu murret. Mee mentti muual möykkämä.

Äskettäin julkistetut uudet liikuntasuositukset pääsivät otsikoihin, kun kymmenminuuttiset liikuntahetket lyhennettiin pariminuuttisiin. Lasten ja nuorten kanssa toimivat ovat jo huolestuneet fyysisiä muutoksia koskevista havainnoistaan: polvet eivät taivu kyykkyyn, selkäuinti ei enää onnistu (Helsingin Sanomat 22.11.2019), käsi ei taivu olan yli selän taakse eikä yhytä kainalon alta tulevan toisen käden sormia. Syytä ei tarvitse kaukaa etsiä.

UKK-instituutti on tuottanut kouluille opetusmateriaalia liikkumisen edistämiseksi, mutta materiaalin laatijoiltakin ovat suomen sanat viime metreillä päässeet loppumaan: instituutti on nimennyt sen Feet Energyksi.

Kaik mikä o insinöörillisest mahrollist, ei ol inhimilliseks iloks. O helppo keksi kirjasto, misä aineisto o sähköst ja asiakas saa sen kotikonet hinkkamal luvettavaks. Eikä täsä mittäi kallei nuarisotiloi kaivata. Tehrä verkkosivuil kokkontumispaik, metelöikkö siäl. Kenenkä ei tart liikku kotoas, tavata toissias, rasitta lonkkias. Ko ei vaa jestas-sentä liikuntasuasituksi unhota! Kyykky-ylös-hyppy-hyppy olohuane lattial. Mikä täsä olika see Suur Ajatus? Säästä aikka ja vaiva? Käytettäväks mihe?

Ennen iskukykyisimmät lakkopuheet saatiin paperimiesten palkoista, joita moni muukin kuin vain tehtaissa työskentelevät kadehtivat. Aivan muista syistä kuulun Laaksosen tavoin paperinaisiin.

  

Lisäks olen niin kiintyny paperkarttoihi, niihin tuplalakanankokkossi, olevaissi olentoihi, mist mää näen hela ihanan maan, koko kokonaisuure – – . Tiärän, paperi ei päivity. – – Mut paperin ilosanoma o siin, et see ei ol riippuvaine avaruusyhteyksist, akust, muistikortin tuupertumisest. Ja voi reissarei, ko ei eres vilkase mihe ilmasuutta ova menos! Tahtova Oulu, laapaseva sormen kans näytöl kohrepaikka ja lähtevä sivuil vilkasemat viilettämä. Peril Oslos hee huamava, et oho väärä rivi.

 

Ruoasta näyttää nykyään tulleen ennenkuulumaton päänvaiva. Perheissä syödään kuin ravintolan ruokalistan äärellä – kun sama ruoka ei maistu kaikille, kukin tilaa kokilta mieleisensä annoksen. Ruokakeskusteluissa ollaan jonkin puolesta jotakin vastaan, jossain ruokaa heitetään roskiin, toisaalla sitä ei edes ole. Ilmastonmuutos on tuonut oman lisänsä keskusteluun: jotain tulisi kieltää ja korvata vaikka tekotuotoksilla. Ruoka herättää aina ajatuksia.

Yks syksyn perunist ol eri muatone ko muut: neliskanttine ja karhiapintane. Ja huamasinki, et see o suuren kiven kyljes kasvanu. Sen toinen pual ol ko kulmarauta, kivi ol sen muatoseks kasvun pakottanu. Ajattelin niit kaikki mailma olennoi ja ihmissi, ketkä o liian kovan viäres kasvanu ja sen tähre kulmikkamppi, särmikkämppi, paksukuarisemppi ko hee itte ikän tahtois. Toivoteta heil pehmussi patjoi ja lemppiämppi viäresnukkuji jatkos.