Rannassa pikkupojat hajottivat kauniita kivirakennelmia heittelemällä niitä toisilla kivillä. Mikä pakko aina on hajottaa tai töhriä? Miksei voisi vain katsoa, ehkä jopa ihailla, tai ainakin antaa toisille se mahdollisuus.
Voisi myös itse rakentaa rikkomisen sijaan. Kumpi mahtaa ohjailla ihmislapsen mieltä voimakkaammin, ajatus hajottamisesta vai halu kokeilla itse samaa?
Jos edellistä vertaa siihen, miten käytämme kieltä, esille julkisuuteen pääsee usein hajottamiseen pyrkivä kielteinen puhe: toisten arvostelu ja parjaaminen, osoittelu, vihanlietsonta, kaikenlainen ikävä jäkätys. Se saa helposti olettamaan, että siinä se näkyy ihmisen perusluonto. Aivan kuin kielteinen puhe tulisi luonnostaan, myönteistä pitää sen sijaan oikein opetella.
Missä kasvuvaiheessa mieli myrkyttää kielen?
Kiäl on kivi.
Paiskak sää kive ikkuna?
Ajak sää sil viaran koiram pakko?
Onk sun kiäles kivi taka reunal,
paino kaivon kannem pääl,
toppar oven taka?
Onk sun
kiäles kivi rannal,
olkko
jää
tuul
aallo
laiva luu
ihmise huut?
Heli Laaksonen (Pulu uis, 2004)
● ● ●
Sirpalle kiitos kivikuvasta
