Portillo portilla

Siihen aikaan, kun vielä matkustettiin vapaasti, brittitoimittaja Michael Portillo kiersi junamatkoillaan maita ja mantuja ja kertoi paikkakuntiin liittyvästä historiasta, tekijöistä ja erikoisuuksista.

Suomessa vuonna 2016 vieraillessaan hän tosin jätti merkittävät nähtävyydet väliin lähes tyystin ja viihtyi enimmäkseen vesillä. Järvellä soudellessaan hän koki jotain, mitä ei missään muualla: ympäröivä hiljaisuus lumosi hänet täysin.

Seuraavana vuonna Portillo suuntasi toisen kerran Yhdysvaltoihin. Televisiossa juuri alkanut Junamatka Amerikkaan vie häntä länteen lähtöpisteenä Missourin Saint Louisin kaupunki. Pelkkä nimi saattaa tuoda jonkin epämääräisen häivähdyksen katsojan mieleen.

Saint Louisissa Portillo tutustuu sen aikansa tunnetuimpaan maamerkkiin, ensimmäisiin rautatiesiltoihin kuuluvaan Eads Bridgeen. Rakentaminen aloitettiin vuonna 1868, ja 1 964 metriä pitkän sillan avajaisia vietettiin vuonna 1874. Se nimettiin suunnittelijansa ja rakennuttajansa James Buchanan Eadsin mukaan. 

Eads Bridge jäi kuitenkin toiseksi, kun vuonna 1965 tunnetuimmaksi maamerkiksi kohosi "portti länteen", 192 metrin korkeuteen ulottuva hopeanhohtoinen metallikaari Gateway Arch. Portillo ihastelee sitä vuolaasti ja arvelee sen olevan koko Yhdysvaltain suurin muistomerkki. Hän jopa ahtautuu kaaren sisäpinnalla liikennöivään vaunuun, joka vie ylös makuuasentoa vaativalle näköalapaikalle.

Vaan mitä ihmettä?

Yleensä historiaa ja taustatietoja esittelevä, nyt ainutlaatuista rakennelmaa ihasteleva Portillo ei mainitse sanallakaan sen suunnittelijaa. Se olisi tyrmistyttävä puute kenen tahansa suunnittelijan työtä esiteltäessä. Tässä tapauksessa Suomea tai paremminkin suomalaista ei mainittu. Yhdysvaltain suurimman (tai ainakin suurimpiin kuuluvan) muistomerkin Gateway Archin on suunnitellut arkkitehti Eliel Saarisen poika, arkkitehti Eero Saarinen (1910–1961). 

Yhtä leveä kuin korkea Gateway Arch on sikälikin historiallinen, että se pystytettiin vuonna 1803 tehdyn Louisianan territorion maakaupan muistoksi. Yhdysvallat osti alueen Ranskalta ja kaksinkertaisti samalla maa-alueensa.

Mikä sai Portillon ”unohtamaan” olennaisen tiedon kertomisen? Aivan varmasti hän oli ottanut suunnittelijan nimen selville. Toiko suomalaisuus mieleen jotain ikävää edellisvuoden käynniltä maassa, kenties huonoa palautetta sarjan Suomi-jaksosta? Paitsi ettei sitä kaiketi silloin vielä ollut esitetty täällä. Toisaalta Portillon kokeman hiljaisuuden hurmion olisi voinut antaa olettaa päinvastaista: tällaisessa maassa syntyi mies, jonka kädenjälkeä ei kerta kaikkiaan voi olla huomaamatta toisaalla. 

Gateway Archin näköalapaikka muuten on paikka, jonne Yhdysvaltain presidenteillä ei ole pääsyä, poikkeuksena kuitenkin kautensa jo päättänyt Dwight D. Eisenhower.

Ikkunoita menneisiin maailmoihin

Maailmat mullistuvat milloin kollektiivisesti, milloin henkilökohtaisemmin. 

Hyvä Presidentti Nixon, kuulin että sinulla oli keuhkokuume. Pääsin juuri eilen sairaalasta kotiin, minullakin oli keuhkokuume ja toivon että et saanut sitä minulta. Sinun pitää olla kiltti poika ja syödä vihanneksesi niin kuin minunkin täytyi! 

Watergate-skandaalin pyörteissä presidentti Richard Nixonin fyysinen vastustuskyky ei kestänyt ja hän sai keuhkokuumeen, kuten 8-vuotias John W. James heinäkuussa 1973 lähettämässään kirjeessä toteaa. Samanlaisella kokemuksella on tapana yhdistää ihmisiä eroavaisuuksista huolimatta.

Yhdistävää kokemusta Nixonin kanssa etsi myös Elvis Presley kolme vuotta aiemmin joulukuussa 1970. Poliisin virkamerkkien keräilijänä Elvis halusi kokoelmiinsa myös Narkoottisten aineiden ja vaarallisten huumeiden viraston virkamerkin. Hän ei jättänyt kirjettään postin kuljetettavaksi vaan vei sen itse perille Valkoiseen taloon. Kirjeen hän kirjoitti lentokoneessa. 

– – Pystyn saamaan aikaan enemmän hyvää, jos minusta tehtäisiin vapaa liittovaltion agentti. Autan omalla tavallani, kommunikoimalla kaikenikäisten ihmisten kanssa. – – Olen perehtynyt huumeidenkäyttöön ja kommunistien aivopesutekniikoihin. Olen keskellä sitä kuviota ja voin ja haluan tehdä paljon hyvää. 

Juuri Elvis itse mullisti miljoonien elämän. Vuonna 1958 silloisen presidentti Dwight D. Eisenhowerin tavoitti laulajaa koskeva vuodatus, joka kolmen ystävyksen, Linda Kellyn, Sherry Banen ja Mickie Mattssonin sanoittamana todennäköisesti edusti huomattavasti laajempaa ihailijajoukkoa: 

Arvoisa Presidentti Eisenhower, Tyttöystävät ja minä kirjoitamme kaukaa Montanasta, Meidän mielestä on tarpeeksi paha että Elvis Presley lähetetään armeijaan, mutta jos leikkaatte hänen pulisongit pois me kertakaikkiaan kuollaan! 

Niin uskomatonta kuin onkin, pulisongit ovat aiheena myös toisessa, vasta tulevalle presidentille osoitetussa kirjeessä. 11-vuotias Grace Bedell lähetti postia lokakuussa 1860 A. B. Lincolnille tämän kuvan innoittamana. 

Hyvä herra, Isäni tuli juuri markkinoilta ja toi minulle teidän ja herra Hamlinin kuvat. – – Minulla on neljä veljeä ja osa heistä äänestää sinua joka tapauksessa ja jos annatte pulisonkienne kasvaa yritän saada loputkin tekemään niin näyttäisitte huomattavasti paremmalta koska kasvonne ovat niin laihat. 

Muutamaa kuukautta myöhemmin Bedell ja Lincoln tapasivat rautatieasemalla, kun tytön toiveen toteuttanut Lincoln oli matkalla pääkaupunki Washingtoniin. 

Marraskuussa 1940 Kuubassa asuva 14-vuotias poika – vaikka väittikin olevansa 12 – lähestyi kirjeellä silloista Yhdysvaltain presidenttiä Franklin D. Rooseveltia: 

Jos haluatte, voitte antaa minulle kymmenen dollaria amerikan vihreää seteliä, lähettäkää se kirjeessä, koska en ole ikinä nähnyt tuota kymmenen dollaria amerikan vihreää seteliä ja haluaisinpa saada yhden sellaisen.

19 vuotta myöhemmin kirjeenkirjoittaja Fidel Castro pääsi tutustumaan Yhdysvaltoihin henkilökohtaisesti. Tuoreena maansa pääministerinä hän tapasi matkallaan muun muassa varapresidentti Nixonin. Millähän mielellä Castro muisteli lähettämäänsä raha-anomusta. 

Rooseveltin vastauksesta ei ole tietoa, sen sijaan eräs toinen, rahalainaa pyytänyt Benjamin Webb sai huhtikuussa 1784 päivätyn kirjeen ja setelin Benjamin Franklinilta. Saatteessaan Franklin kirjoitti lainanmaksusta seuraavaa: 

Kun sen aika tulee ja tapaatte jonkun toisen rehellisen miehen samankaltaisessa ahdingossa kuin itse olitte, maksakaa minulle takaisin lainaamalla tämä summa hänelle ja ohjeistamalla maksamaan laina takaisin samanlailla sitten kun hän on siihen valmis ja on saanut uuden mahdollisuuden. Toivon rahan kulkevan siten monien käsien kautta ennen kuin se kohtaa lurjuksen, joka päättää etenemisen. 

Shaun Usherin koostamaan kirjaan Kirjeitä, jotka mullistivat maailmaa (suom. 2019) sisältyy useita Yhdysvaltain presidenteille osoitettuja kirjeitä. Mukana on myös paljon muuta, esimerkiksi seuraavat:

Kirjailija Mark Twainin kiukkuinen vastaus rohdoskauppiaan mainoskirjeeseen marraskuussa 1905. Kuolemantuomiosta pelastuneen, vankilaan määrätyn kirjailija Fjodor Dostojevskin jäähyväiskirje veljelleen joulukuussa 1849. Leonardo da Vincin työhakemus Ludovico Sforzalle noin vuonna 1483. Eudora Weltyn työhakemus The New Yorker -lehden toimitukselle maaliskuussa 1933. Francis Crickin DNA-molekyylin rakennetta kuvaava kirje pojalleen Michaelille maaliskuussa 1953. Stephen Tvedtenin ironinen vastaus ympäristöviranomaisilta saamaansa varoitukseen tammikuussa 1998. Lee Eung-Taen lesken vuonna 1586 kirjoittama, 1998 haudasta löytynyt kirje miehelleen.

Moni sydän on saatu puretuksi paperille. Kautta aikain se on tuonut helpotusta, lohdutusta, puhdistautumista siitä, mikä mieltä myllertää. Joskus jopa niin, että alkuperäistä kirjettä ei tarvitsekaan lähettää eteenpäin. 

Hyvä herra, olen juuri kirjoittanut teille pitkän kirjeen. Luettuani sen läpi heitin sen roskakoriin. Toivon että arvostatte tekoani. 

Alfred D. Wintley The Timesin toimitussihteerille helmikuussa 1946

Lounastreffit kuninkaalliseen tapaan

Sattuipa samalle viikolle kartanolounas kahden kuninkaan seurassa. Kumpikin asui Isossa-Britanniassa, ja kumpikin oli suomalaisittain nimeltään Yrjö.

Oikeastaan kyse oli osittain dramatisoiduista tv-aterioista, mutta juuri sen vuoksi ja säilyneiden historiallisten dokumenttien ansiosta niiden todellinen, yli sadan vuoden välinen aikaero onnistui supistumaan alle viikkoon.

Ensimmäiselle lounaalle Skotlannissa sijaitsevaan Hopetoun Houseen saapui varta vasten Ylämaan asuun pukeutunut kuningas Yrjö IV. Kuninkaallinen vierailu maahan vuoden 1822 elokuussa oli ensimmäinen 170 vuoteen, joten lounaspaikalta vaadittiin paljon. Silloisen jaarli John Hopen asuttama Hopetoun olikin valtava kolossi, jonka rakennuttaminen kaikkine laajennuksineen 1700-luvun alkupuolella oli tullut maksamaan 181 000 puntaa, nykyrahassa yli 3 miljardia puntaa.

Myös ateriajärjestelyt vastasivat sitä tasoa, johon arvovieras oli tottunut. Pöydät notkuivat kaikista kuninkaan lempiruoista.

Sitten kävi niin, että Yrjö IV ei ollutkaan nälkäinen. Hän söi vain alkuruoan eli kilpikonnakeittoa, kulautteli viinimaljoja ja lähti jatkamaan matkaansa.

Jaarlia mahtoi kismittää, tekihän 1 400 punnan ruokalasku melkoisen loven kartanon talouteen. Tai jos ei, niin luultavasti ainakin syntyi ruokahävikkiä: Tuskin jaarli perheineen söi seuraavan viikon ajan lämmitettyjä kyljyksiä. Toisaalta, mahtoiko hän olla halukas tarjoamaan palvelusväelleen niin ylellisiä pitoja?

Vaikka tämä vierailu jäikin lyhyeksi, Skotlanti sai muutama vuosikymmen myöhemmin hallitsijaperheestä vakituisen vieraan: Aberdeenshiressä sijaitsevasta Balmoralin linnasta tuli perheen kesäasunto kuningatar Viktorian hallitusaikana.

Kesäkuussa vuonna 1939 kuningas Yrjö VI puolestaan matkasi lounaalle Yhdysvaltoihin asti. Puolisonsa Elisabetin kanssa hän lähti hakemaan amerikkalaisten tukea odotettavissa olevaan sotaan natsi-Saksaa vastaan.

USA:n kamaralle astuneen kuningasparin tekemä ensivaikutelma ei luvannut hyvää. Amerikkalaisten mielestä parin käytös oli ylimielistä: Yrjö oli tullessaan sonnustautunut täyteen kenraalin asuun, Elisabet taas käytti autosaattueessa päivänvarjoa, joka peitti näkyvyyden katsomaan tulleelta kadunvarsiyleisöltä. Kaiken lisäksi New Yorkissa hallitsija osoitti huonoja käytöstapoja poistumalla kesken (tervetuliais?)seremonian, koska hänelle kävi päinvastoin kuin kaimalleen – iski nälkä.

Huonoon suuntaan mennyttä tilannetta pelastamaan tuli presidentti Franklin D. Roosevelt. Hän kutsui parin lounaalle Hyde Parkissa sijaitsevaan kartanoonsa. Lisäksi kutsun sai myös talon palvelusväki, mikä tuskin olisi tullut mieleenkään Yrjö IV:n isännälle.

Lounaan koneella kirjoitettu ruokalista on nähtävillä presidentin nimeä kantavassa Franklin D. Roosevelt Presidential Library and Museumissa. Yksinkertaisella valkoisella paperiarkilla luetellaan kymmenisen ruokalajia.

Kuningasparin ilmeet voi vain kuvitella, kun eteen tuotiinkin hotdoglautanen. Eritoten Elisabet tyrmistyi: miten sellaista edes syödään? Roosevelt neuvoi, että helpoin tapa on syödä käsin, mutta kuningatar maisteli nakkisämpyläänsä haarukan ja veitsen avustuksella.

Kuningas puolestaan taisi hetken mietittyään oivaltaa, missä piili asian ydin. Hän nappasi hotdogin hyppysiinsä ja sen syötyään pyysi vielä toisenkin.

Kun lehdistön kuvat levisivät kansan nähtäviksi, kansa oli aivan myyty. Presidentin tarjoama lounas todisti, että ”tie amerikkalaisten sydämiin kävi kuninkaan vatsan kautta”. Myös kuningaspari sai Amerikasta sen, mitä oli tullut hakemaankin. 


Lähteet: Kartanoelämää Britanniassa, osa 5/6. Hopetoun House.

Museoiden mysteerit, amerikkalainen dokumenttisarja museoiden vähemmän tunnetuista aarteista