Lounastreffit kuninkaalliseen tapaan

Sattuipa samalle viikolle kartanolounas kahden kuninkaan seurassa. Kumpikin asui Isossa-Britanniassa, ja kumpikin oli suomalaisittain nimeltään Yrjö.

Oikeastaan kyse oli osittain dramatisoiduista tv-aterioista, mutta juuri sen vuoksi ja säilyneiden historiallisten dokumenttien ansiosta niiden todellinen, yli sadan vuoden välinen aikaero onnistui supistumaan alle viikkoon.

Ensimmäiselle lounaalle Skotlannissa sijaitsevaan Hopetoun Houseen saapui varta vasten Ylämaan asuun pukeutunut kuningas Yrjö IV. Kuninkaallinen vierailu maahan vuoden 1822 elokuussa oli ensimmäinen 170 vuoteen, joten lounaspaikalta vaadittiin paljon. Silloisen jaarli John Hopen asuttama Hopetoun olikin valtava kolossi, jonka rakennuttaminen kaikkine laajennuksineen 1700-luvun alkupuolella oli tullut maksamaan 181 000 puntaa, nykyrahassa yli 3 miljardia puntaa.

Myös ateriajärjestelyt vastasivat sitä tasoa, johon arvovieras oli tottunut. Pöydät notkuivat kaikista kuninkaan lempiruoista.

Sitten kävi niin, että Yrjö IV ei ollutkaan nälkäinen. Hän söi vain alkuruoan eli kilpikonnakeittoa, kulautteli viinimaljoja ja lähti jatkamaan matkaansa.

Jaarlia mahtoi kismittää, tekihän 1 400 punnan ruokalasku melkoisen loven kartanon talouteen. Tai jos ei, niin luultavasti ainakin syntyi ruokahävikkiä: Tuskin jaarli perheineen söi seuraavan viikon ajan lämmitettyjä kyljyksiä. Toisaalta, mahtoiko hän olla halukas tarjoamaan palvelusväelleen niin ylellisiä pitoja?

Vaikka tämä vierailu jäikin lyhyeksi, Skotlanti sai muutama vuosikymmen myöhemmin hallitsijaperheestä vakituisen vieraan: Aberdeenshiressä sijaitsevasta Balmoralin linnasta tuli perheen kesäasunto kuningatar Viktorian hallitusaikana.

Kesäkuussa vuonna 1939 kuningas Yrjö VI puolestaan matkasi lounaalle Yhdysvaltoihin asti. Puolisonsa Elisabetin kanssa hän lähti hakemaan amerikkalaisten tukea odotettavissa olevaan sotaan natsi-Saksaa vastaan.

USA:n kamaralle astuneen kuningasparin tekemä ensivaikutelma ei luvannut hyvää. Amerikkalaisten mielestä parin käytös oli ylimielistä: Yrjö oli tullessaan sonnustautunut täyteen kenraalin asuun, Elisabet taas käytti autosaattueessa päivänvarjoa, joka peitti näkyvyyden katsomaan tulleelta kadunvarsiyleisöltä. Kaiken lisäksi New Yorkissa hallitsija osoitti huonoja käytöstapoja poistumalla kesken (tervetuliais?)seremonian, koska hänelle kävi päinvastoin kuin kaimalleen – iski nälkä.

Huonoon suuntaan mennyttä tilannetta pelastamaan tuli presidentti Franklin D. Roosevelt. Hän kutsui parin lounaalle Hyde Parkissa sijaitsevaan kartanoonsa. Lisäksi kutsun sai myös talon palvelusväki, mikä tuskin olisi tullut mieleenkään Yrjö IV:n isännälle.

Lounaan koneella kirjoitettu ruokalista on nähtävillä presidentin nimeä kantavassa Franklin D. Roosevelt Presidential Library and Museumissa. Yksinkertaisella valkoisella paperiarkilla luetellaan kymmenisen ruokalajia.

Kuningasparin ilmeet voi vain kuvitella, kun eteen tuotiinkin hotdoglautanen. Eritoten Elisabet tyrmistyi: miten sellaista edes syödään? Roosevelt neuvoi, että helpoin tapa on syödä käsin, mutta kuningatar maisteli nakkisämpyläänsä haarukan ja veitsen avustuksella.

Kuningas puolestaan taisi hetken mietittyään oivaltaa, missä piili asian ydin. Hän nappasi hotdogin hyppysiinsä ja sen syötyään pyysi vielä toisenkin.

Kun lehdistön kuvat levisivät kansan nähtäviksi, kansa oli aivan myyty. Presidentin tarjoama lounas todisti, että ”tie amerikkalaisten sydämiin kävi kuninkaan vatsan kautta”. Myös kuningaspari sai Amerikasta sen, mitä oli tullut hakemaankin. 


Lähteet: Kartanoelämää Britanniassa, osa 5/6. Hopetoun House.

Museoiden mysteerit, amerikkalainen dokumenttisarja museoiden vähemmän tunnetuista aarteista

Kun hatuttaa

Seuratessani äskeisten brittihäiden kirkkoon kokoontunutta vierasjoukkoa tuli ohimennen mieleen ampumahiihtokilpailujen katsomot. Kummassakin ihmiset haluavat erottua muista, ja sehän onnistuu mitä omituisimpien päähineiden avulla.

Urheilukatsomoissa päähinemuoti vaikuttaa tietoisen koomiselta, ja suosikkityyppi vaikuttaa olevan jokin eläinhahmo. Tosin monenlaista töyhtöhyyppää näkee myös kuninkaallisten juhlahattumuodissa. Kohti korkeuksia nousevat töyhtöhyypät eivät yleensä ole täyshattuja vaan niin sanottuja hatukkeita.

Ilmeisesti häävieraat itse eivät nähneet mitään koomista milloin lautasantennia, milloin linnunpesää muistuttavissa hatuissaan: tuskin kukaan tieten tahtoen halusi naurunalaiseksi. Kotikatsomossa nämä ilmestykset kuitenkin herättivät suurta hilpeyttä.

Hattujen valtavat lierit vievät niin paljon tilaa, että naisvieraan kummallekin puolelle pitäisi jättää tyhjä tuoli. Koska se taas ei vieraiden lukumäärän vuoksi käy, tilaa on säästetty kääntämällä hattu pystyyn, ”lautaseksi poskelle”. Näin se suojaa esimerkiksi vieressä istujan epämiellyttävästi tuoksahtavalta hengitykseltä tai uteliaalta tuijotukselta.

Kummasti nuo ”lautaset” asennosta huolimatta pysyvät päässä. Aivan yhtä mystisesti kuin Jacqueline Kennedyn pillerirasia hänen takaraivollaan.

Englannissa juuri kuningasperhe juhlineen pitää yllä näyttävää hattumuotia. Modistin ammatti lienee suosittu ja varmasti työllistävä. 

Koska Suomeen ei aikoinaan saatu kuningasta, olisikohan suomalaisella modistilla aihetta miettiä erikoistuvansa penkkiurheiluväen asustamiseen?

Lukutunti

Jos innoittaa Yhdysvaltain nykyinen presidentti lukemattomia poikia, voivat lukuhalun valtaamat miehenalut ottaa esikuvakseen Britannian prinssi Charlesin. Hänelle lukeminen nimittäin maistuu: ensimmäiselle häämatkalleenkin hän otti mukaan kahdeksan kirjaa. Jos en aivan erehdy lähteestä, näin kertoi häämatkan toinen osapuoli, prinsessa Diana Omin sanoin -dokumentissa. Kukapa sen asian häntä paremmin tietäisikään.

Äitinä Diana varmaan toivoi lapsilleen mahdollisimman pröystäilemätöntä elämää, keskittyihän hän itse paljolti hyväntekeväisyystyön tekemiseen. Niinpä esimerkiksi esikoinen William on ensimmäinen julkista peruskoulua käynyt brittiprinssi.

Yhdistyneiden kuningaskuntien historiassa on riittänyt pikkuprinsseille opiskeltavaa, joten arvatenkin Diana yritti eri tavoin monipuolistaa ja keventää heidän lukuvalintojaan. Hän olisi hyvinkin saattanut lukea Williamille ja pikkuveli Harrylle yhdysvaltalaisen Hal Sirowitzin runokirjaa Äiti sanoi, joka ilmestyi vuonna 1996 (suomeksi vuonna 1999). Runossa Lukutunti lukemisen käsite laajenee kauas kirjansivujen ulkopuolelle.


Tullaksesi paremmaksi lukijaksi, Äiti sanoi,
sinun pitää lukea kaikkea, mitä näet. Jos
kävelet kadulla, sinun täytyy
lukea liikennemerkkejä, Jos olet
ravintolassa, sinun täytyy lukea
aamiaislista, vaikka olisit siellä syödäksesi
päivällistä. Maailma on yhtä suurta kirjaa.
Sanoja on kaikkialla. Niitä on sinun kengissäsi
ja alushousujesi merkkilapuissa.
Ja kun tulet vanhemmaksi, opit
lukemaan kasvojen ilmeitä.
Mutta pidä varasi: jos tyttö
sattuu hymyilemään sinulle, se ei tarkoita,
että sinun kannattaisi laskea kovinkaan paljon sen varaan.

Lukeminen kannattaa aina, totesi jo Jörn Donner aikoinaan.