Nuoren tytön värianalyysi

”Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaks puhuttelua. Toinen oli se perinteinen kukkia ja mehiläisiä ‑juttu. −− Toinen puhuttelu koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää.”

Kirjan takakanteen lainattu tekstinpätkä on nuortenkirjasta. Sen sisällöstä oikeastaan mikään ei kosketa omaa elämänpiiriä suoraan, mutta aiheet ovat tietenkin tuttuja, lähinnä uutisten ja viestimien välityksellä: amerikkalainen (nuoriso)kulttuuri, jengit ja jengiväkivalta, huumeet (sivuosassa), poliisiväkivalta, ampuma-aseet sekä erivärisyys ja siitä aiheutuvat ristiriidat. Vaikka konkreettisempaa tuttavuutta erityisesti huumeiden ja väkivallan kanssa haluaakin kaikin keinoin välttää, yhdysvaltalaisen Angie Thomasin (1988−) kirja kannatti ehdottomasti lukea.

Romaanin Viha jonka kylvät (2017) kertoja 16-vuotias Starr vie lukijan mukaansatempaavasti keskelle elämää, jollaista moni mustaihoinen amerikkalaisnuori elää. Ei siis mitään Beverly Hills 90210 ‑tyylistä menoa. Kunhan vain saa laittaa kulloiseenkin asuun sopivat koristossut, mieluiten Jordanit.

Starr on jo ennen jälkimmäistä puhuttelua todistanut vääräksi mutsinsa oletuksen, että 12-vuotias on varoittavan tiedon saamiseen liian nuori. Jo kymmenvuotiaana tyttö oli nähnyt, miten suihkuavan vesipostin alle oli ohi ajaneesta autosta ammuttu samanikäinen ystävä.

Starrin omien sanojen mukaan hänet oli kasvatettu käyttäytymään fiksusti poliisien seurassa, ei pelkäämään heitä. Jos siis virkavalta pysäyttää, on tehtävä juuri niin kuin käsketään: ”Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vaan kun sua puhutellaan.” Fiksuus ei kuitenkaan lopulta riittänyt estämään pelkoa.

Tosielämässäkään Yhdysvalloissa vaikka kuinka noudattaisi poliisin käskyjä, se ei tunnu merkitsevän mitään niiden antajalle. Lukuisien aiempien tapausten ohella poliisin liipaisinherkkä sormi toimi automaattiohjauksella jälleen kerran keskiviikkona 18. lokakuuta (HS: Poliisi ampui 16 vuotta vankilassa syyttömänä istuneen miehen). Miten voi toista ihmistä kohtaan tunnettu pelko olla noin sisäänrakennettua? Todetaanko myöhemmin oikeudessa taas kerran, että ampuminen oli uhriksi joutuneen syy, koska hän ei (uutisen mukaan) noudattanut käskyjä?

Vastaavaan tilanteeseen ystävänsä kanssa joutuneen Starrin henkinen paini asian käsittelemiseksi syvenee valkoisten koulua käyvän nuoren tytön tarkaksi värianalyysiksi. Kokemus pakottaa entistä tarkemmin tarkastelemaan elämän kaksijakoisuutta eriväristen ympäristöissä, jolloin myös ystävyyssuhteita on punnittava uudelleen. Kun pelko vähenee, rohkeus kasvaa.

Kirjailija on ikään kuin vastapainoksi kietonut monenlaisten epävarmuuksien, uhkien ja pelkojen keskellä elävän Starrin vanhempiensa ja sukulaisten osoittaman huolenpidon turvaan, jossa ei hellyydenosoituksia säästellä. Kuka edes kaipaa tavaraa syytäviä vanhempia?

 

Elämän arpajaiset

Ennen kuin Yhdysvalloissa naiset aletaan hakea asevoimin pois työpaikoiltaan kehdon ääreen, eikö maassa olisi paikallaan ratkaista myös kysymys miehen isyysvastuusta ja sen hoitamisesta? Mitä useampi osavaltio haluaa kieltää mahdollisuuden raskaudenkeskeytykseen, sitä oleellisemmaksi käy myös miehen vastuu. Raskauden alkaminen on aina kahden kauppa.

Onhan niin, että kaikki miehet eivät ole romanttisten elokuvien pöhköpäitä, jotka heti raskausuutisen kuullessaan ohjaavat naisen sohvalle lepäämään kaiken rasituksen välttämiseksi.

Tosiasia on, että jokainen nainen ja jokainen mies ei edes halua lapsia koskaan tai aina ei vain ole sopiva hetki perheen perustamiseen. Jokainen lapsi ei siis ole toivottu, mikä todennäköisesti näkyy monen myöhemmässä elämässä kielteisinä seurauksina.

Miten siis Yhdysvalloissa on ajateltu varmistaa, että toinenkin osapuoli osallistuu syntyvän lapsen elämään eikä tämä jää vain naisen vastuulle? Velvoitetaanko nainen kenties pyytämään jopa raiskaajaltaan nimi ja sosiaaliturvatunnus mahdollisen raskauden varalta?

Odotusaika on pitkä ja oletettu elämä vielä paljon pidempi. Yhdysvalloissa lapsen saaminen kuulostaa todella kalliilta ”lahjalta”, josta on maksettava joka elämänvaiheessa pitkä penni (Yle: Arkea maailmalta 25.7.). Ilmeisesti varakkaiden ohella myös keskiluokka kuitenkin pärjää. Mutta kun jo synnyttäminen maksaa tuhansia dollareita, miten käy naisen, jolla ei ole sairausvakuutusta? Miten järjestyy päivähoito, jos palkka ei riitä edes hoitomaksuihin? Mitä sitten, jos perhekoko vain kasvaa kasvamistaan?

Jo nyt suuret asumiskulut ovat pakottaneet perheitä muuttamaan motelleihin ja asuntovaunuihin. Esimerkiksi Los Angelesissa jotkut asuvat jopa rautatiesillan rakenteissa, kuten toimittaja Simon Reeves näytti matkallaan halki Amerikan. Aiotaanko pakkoraskaudet ja kaikki niiden jälkeiset pakolliset elinkustannukset ottaa millään lailla huomioon aborttilakia noudattavien osavaltioiden budjettisuunnitelmissa?

Käräytyspalkkioita kyllä ollaan valmiita maksamaan kenelle tahansa sivulliselle.

Entä jos yksin jäänyt nainen ei vain pysty lapsesta huolehtimaan, miten yhteiskunta aikoo sen tehdä? Onko Yhdysvaltain adoptiojärjestelmä valmiudessa? Onko ennakoitu lastenkotien tarve? Miten taataan, että niihin sijoitettujen lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista pidetään huolta? Eri puolilla maailmaa elää lastenkodeissa tuhansia lapsia, joiden säälittävän surkeita oloja on toisinaan esitelty viestimissä. Ne lapset eivät ole kelvanneet kenellekään.

1970- ja 2010-luvuilla kaksikin valituksi tullutta republikaanipresidenttiä käytti vaalikampanjassaan abortin kieltämistä täkynä, jolla sai kalasteltua tarpeeksi ääniä voittoon. Nyt amerikkalaisista 37 prosentin eli noin 100 miljoonan kansalaisen mielestä aborttia ei pitäisi sallia (juuri) missään olosuhteissa. (Helsingin Sanomien artikkeli 12.6.2022) Kävikö lainlaatijoilla ja korkeimman oikeuden tuomareilla kesäkuussa mielessäkään, miten abortin kieltäminen vaikuttaa paitsi naisen elämään myös koko maan väkilukuun?

Jos Kiinassa ei olisi vuosina 1979–2015 hillitty syntyvyyttä ns. yhden lapsen politiikan avulla, tilastotieteilijät varmaan olisivat räjäyttäneet laskimensa kasvavaa väkilukua ennustaessaan. Nykyisin Kiinassa asuu 1,4 miljardia ihmistä. Epäsuhtaisen sukupuolijakauman seurausta on, että noin 100 miljoonaa miestä jää ilman vaimoa (Wikipedia).

Maapallon kestävyydellä on rajansa. Nälänhädät ovat seuranneet toisiaan, ja asumiskelpoinen elintila vähenee koko ajan. Ei jokaisen naisen tarvitse lisääntyä eikä jokaista neliömetriä täyttää ihmisillä.

 

Pieni paha ja iso paha

Sanat pienempi paha yhdistettynä valtiojohtajaan eivät kuulosta kovin innostavilta kunnioittavista nyt puhumattakaan. Ilmaukseen sisältyy myös niin tutuksi tullut kahtiajakautuneisuus.

Kun Ranska eilen valitsi presidentikseen uudelleen Emmanuel Macronin, Euroopassa enemmistö huokaisi helpotuksesta. Vastaehdokas Marine Le Pen edustaa arvoja, joita enemmistön onneksi yhä vielä on vaikea, jopa mahdoton hyväksyä, sillä mikä tahansa ääriajattelu heikentää demokratiaa.

Toisaalta siirrytäänpä ajassa taaksepäin ja Yhdysvaltoihin vuoteen 2016. Siellä voittajaksi julistettiin henkilö, joka ajattelee samansuuntaisesti kuin Le Pen, ja häviäjän kohtalon suuremmasta äänimäärästään huolimatta sai vastaehdokas Hillary Clinton. Tuolloinkin äänestäjät valitsivat omasta mielestään pienemmän pahan.

Jos tulos olisi ollut toinen, millaisessa maailmassa mahtaisimme elää nyt?

Yhdysvaltain ja Ranskan vaaleilla on muutakin yhteistä kuin niissä monia äänestäjiä ohjannut valinta mielestään kahden huonon ehdokkaan välillä. Toinen ehdokas sai vähintään henkistä taustatukea ulkopuoliselta valtiolta, siis Venäjältä, jonka presidentin kanssa heillä on lämpimät suhteet.

Sivuseikka varmaan, mutta yhteistä on sekin, että kummassakin vaalissa hävisi nainen. Siis se isompi paha.

On olemassa myös täydellinen paha. Ja muuan valtiojohtaja.