Ongelmia vastaan niiden omin asein

Moninaisia ovat ihmismielen murheet.

Kun kännykänkäytöstään joko suoraan tai välillisesti riippuvainen alkaa kärsiä esimerkiksi keskittymishäiriöistä, stressistä ja ahdistuksesta, hänelle tarjotaan avuksi puhelinsovellusta.

Kun kaiken aikaa liikaa työtä tekevä ihminen uupuu, moni toivuttuaan perustaa yrityksen. Yleensä yrittäjän arjesta annetaan varsin kuormitteinen kuva.

Kun Yhdysvalloissa helmikuussa 2018 tapahtui ties monesko joukkoampuminen koulussa, maan presidentti ehdotti ratkaisuksi yhä enemmän aseita opettajille.

Yleisesti ottaen aseita myös hankitaan erityisesti heti joukkoampumisten jälkeen, kerrottiin televisiodokumentissa Pieni asekauppa. ”Aseistettu yhteiskunta on kohtelias yhteiskunta”, dokumentissa todettiin. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin, jää hämärän peittoon.

Myös Brasilian presidentti uskoo aseisiin ja vapaaseen aseenkanto-oikeuteen. Hänestä niiden käyttäminen on paras keino torjua rikollisuutta. (Helsingin Sanomat 26.8.2019)

Erilainen, toiveikkaampi esimerkki tulee Uudesta-Seelannista, jossa päädyttiin toimimaan toisin maaliskuussa tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Maan hallitus päätti kiristää aselakeja ja loi aseenosto-ohjelman, jonka avulla yritetään saada puoliautomaattiaseet pois kansalaisten kaapeista.

Jos Suomessa sataa asukasta kohti omistetaan 45,3 asetta, luku kuulostaa hämmästyttävän isolta. Mihin aseita tarvitaan yhteiskunnassa, joka on kuitenkin vielä niin tyystin erilainen kuin monessa esikuvana pidetty Yhdysvallat? Kuuluvatko ne enimmäkseen sellaisille, joilla on kovempi sydän ja kovemmat kädet, vai onko kyse lähinnä metsästäjien välineistä?

Yhteiskuntien erilaisuudesta kertovat tuoreet koulurakennuksia koskevat uudistukset. Kun Suomessa halutaan siirtyä avoimiin, luokattomiin massatiloihin, Yhdysvalloissa päinvastoin kouluihin on alettu rakentaa muun muassa mutkikkaita käytäviä, jotka hidastavat mahdollisen aseellisen hyökkääjän kulkua.

Videopelien monipuolisuudesta on niitä tuntematta vaikea sanoa mitään. Viestimissä esiteltyjen perusteella valtaosa on pelejä, joissa jotakuta ajetaan takaa, tähdätään ja ammutaan. Onnistumisesta saa pisteitä.

Pienessä asekaupassa asioi noin kymmenvuotias poika äitinsä kanssa. Kummallekin annettiin aseenoston yhteydessä käytön opastusta. Poika haastoi äitinsä kilpailemaan paremmuudesta: kumpi osuisi lähimmäksi maalitaulussa olevan ihmishahmon päätä. Tällä kertaa äiti voitti. 


Jäähyväiset aseille, joilla elämää suojellaan.
Jäähyväiset aseille, joilla elämä tuhotaan.

Kohtaaminen

Bussiin pyrähti esikoululaisten parvi. Parvi oli matkalla ”jonnekin”, kuten viereen kavunnut eläväinen tyttö huolettomasti hetken päästä kertoi. Käytävän toiselle puolen istunut samanikäinen poika piti suunsa supummassa: häneltä kysyneelle vierustoverille irtosi kaiken kaikkiaan vain tieto, että laavulle mennään.

Tyttö ja poika aloittivat heti kisan siitä, kumpi ehtii painaa soittokellon nappia, kun on aika poistua. Pojalle kerrottiin, että heidän pysäkilleen kestäisi vielä ainakin parikymmentä minuuttia. Silti kiista soittokellon pääkäyttäjästä jatkui, kunnes tyttö pojan uhitteluun kyllästyneenä huudahti: ”Kyllä tytötkin saa painaa!”

Pienestä pitäen on naisen osattava pitää puoliaan.

Sanat ikään kuin vapauttivat tytön jättämään asian sikseen. Siinä, missä poika koko matkan pakonomaisesti puristi tankoa sormet valmiina soittokellolla, tyttö alkoi kiinnostuneena seurata bussin elämää.

Lähimmässä ikkunassa liikkui pari hyönteistä, joista isomman tyttö suoralta kädeltä nimesi (erheellisesti) ampiaiseksi. Pienempi oli hänen mielestään tulimuurahainen. Tosin muurahainen lyheni puheessa tutusti murkuksi ja kateissa oleva ärräkin vaihtui ällään.

Tyttö oli myös innoissaan päästyään istumaan bussin takaosan korkeammalla oleville istuimille. Sieltä aukeni näköala edessä oleviin matkustajiin. ”Kolme aikuista, paljon lapseja.”

Niinkin lyhyt kohtaaminen bussissa voi saada aikaan tunteen, että toisilleen vieraat kuuluvat samalle puolelle. Kun tovin jossain muualla lennelleet ötökät palasivat entiselle paikalleen, vierustoverini totesi ilahtuneena niiden palanneen ”meidän ikkunaan”.

Rupatellessa matkanteko sujui joutuisasti.

Kuultuaan, että olisin pian jäämässä pois, tyttö kohteliaasti nosti jalkansa ja ison, painavalta näyttäneen reppunsa penkille, niin että pääsin sujuvasti pois ikkunapaikalta. Lopuksi vielä kädenheilautus ja iloinen hei.

Mitä miettisi keisari tänä päivänä

Otetaan jokin satunnainen päivämäärä, vaikkapa 15.8.

Jos Napoleon Bonaparte, Ranskan mahtava keisari, vielä eläisi, hän täyttäisi tänään 250 vuotta. Nykyisin tiede yrittää keksiä, miten ihmisen elinikää saisi pidennettyä muillakin keinoin kuin terveellisillä elintavoilla. Satakaan vuotta kun ei enää riitä touhukkaille eläkeläisille.

250-vuotias Napoleon olisi vuosikymmenten ja -satojen mittaan viettänyt syntymäpäiväänsä monenlaisissa merkeissä. Luultavasti karvain mielin esimerkiksi vuonna 1914, jolloin Panaman kanava avattiin liikenteelle. Napoleon nimittäin olisi jo 1880-luvulla nähnyt, miten alun perin Ranskan aloittama hanke epäonnistui ja myytiin keskeneräisenä vuonna 1903 Yhdysvalloille.

Vuonna 1945 entinen keisari olisi todistanut kollegan tappiota ja toisen maailmansodan loppua: Kun Japaniin oli elokuun alkupuolella pudotettu kaksi atomipommia, keisari Hirohito ilmoitti 15.8. radiossa hyväksyneensä liittoutuneiden maiden asettamat antautumisehdot. Vaan olisiko katkeran häviön itsekin kokenut Napoleon kohottanut maljan hänen kunniakseen?

Melkein 200-vuotias Napoleon olisi jälleen vuonna 1960 juhlinut vähemmän riemukkaasti: Silloin aikoinaan maita ja mantuja valloittanut sotapäällikkö olisi joutunut hyväksymään sen, että Ranskan siirtomaa Kongo itsenäistyi Kongon tasavallaksi. Emämaahan viittaa kuitenkin vielä pääkaupungin nimi Brazzaville, joka taas viittaa ranskalaiseen tutkimusmatkailijaan Pierre Savorgnan de Brazzaan. Tämä lähti vuonna 1908 alusmaahan ottamaan selvää ranskalaisyritysten toimintaan liittyneistä epäselvyyksistä.

Jo vuodesta 1947 eteenpäin juhlintaan olisi liittynyt myös Britanniasta itsenäistynyt Intia.

Mitäpä olisi entinen sotapäällikkö miettinyt merkkipäivänään vuonna 1961? Maailmansodan päätteeksi jaetussa Saksassa katsottiin tuolloin, ettei piikkilanka riitä erottamaan berliiniläisiä toisistaan, joten alettiin pystyttää kunnon betonimuuria.

Kun Napoleon aikoinaan vuonna 1799 nousi valtaan, vain 4 vuotta aiemmin Ranskan kansallislauluksi julistettu Marseljeesi kiellettiin liian vallankumouksellisena. (Kielto jäi väliaikaiseksi.) Vuonna 1969 entinen keisari olisi täyttänyt pyöreitä vuosia, mutta tuskin olisi juhlinut niitä Yhdysvalloissa Woodstockin musiikki- ja taidefestivaalin avajaisissa. Liian vallankumouksellista sekin. Liian nuorekasta.

(Napoleonin musiikkimakuun ei varmaan olisi sopinut myöskään ikävä muistutus omasta menneisyydestä, ruotsalaisen Abba-yhtyeen viisu Waterloo keväältä 1974. Toisen voitto, toisen häviö.)

Jos Napoleon vielä eläisi, hänen kokemansa muutos 1700-luvun lopulta tähän päivään olisi varmasti ollut kerta kaikkiaan liikaa omaksuttavaksi. Nykyihmiselle jo 10 vuoden takainen elämänmeno merkitsee dinosaurusten aikaa.

Mitä mieltä siis olisi elää vaikka 200-vuotiaaksi? Eihän sitä kestäisi mikään yhteiskunta eikä ihminen itsekään, kun ei maailmassa olisi hänelle enää mitään tarvetta.

Kun televisiodokumentissa esiintynyt robotti kysyi noin kymmenvuotiaalta pojalta, haluaisiko tämä robotin tavoin elää ikuisesti, poika vastasi kieltävästi. ”Joskus ihmisen pitää päästä vapaaksi elämästä.”