Kun puhutaan sairauksista, aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan aiemmin pelättiin eniten sydänkohtausta
tai syöpää. Nykyihmisen minuus sen sijaan on muuttanut sydämestä aivoihin: hyvin
monen pahin pelko tätä nykyä on muistisairaus. (Kodin Kuvalehti 4/2019)
”Olemme huomanneet, että meidän kalleinta pääomaamme ovat
muistot ja oma ajattelu.” Kirjaimellisesti.
Tapamme puhua kielii siitä ristiriitaisesti. Jatkuvasti
johonkin väliin tuikataan aivan spontaanisti ja miettimättä sanat ”en muista”. Vaikka
itse asian on jo tiedostanut, tavasta on vaikea päästä eroon. Muistamattomuuden
hokemaa kuulee kaiken aikaa muidenkin suusta. Entä jos tuon tuosta toistetut sanat
oikeasti tallaavat näkyvää polkua muistisairauden hyväksi?
Polku kohti lopullista mielen tyhjyyttä saa varmaan urheimmankin
pelkäämään, sillä aihetta käsitellään nykyisin melkein viikoittain jossain
viestimessä.
”En muista” voi hyvin usein merkitä myös muuta kuin sitä,
että on unohtanut. Ainakin verkkotoimittaja Risto Uusikoski (Kotus-blogi 11.4.2019) myöntää käyttävänsä mieluummin
lausetta ”Mä en muista” kuin ”Mä en tiedä”. Esittämällä hetkellistä
muistamattomuutta voi yrittää peittää sen tosiasian, ettei ”kuitenkaan tiedä
suurinta osaa maailman asioista”.
Tietämättömyys taas sekoitetaan liian usein tyhmyyteen.
Toisaalta ihmisen muistin sanotaan olevan kovin
epäluotettava. Erilaisissa tutkimuksissa on todettu esimerkiksi, miten helposti
silminnäkijätodistajat voivat muistaa näkemänsä väärin. Tietyissä olosuhteissa
voi myös syntyä virheellisiä tai kokonaan keksittyjä valemuistoja.
Onkin syytä ihmetellä, miten kummassa omaelämäkertojen
kirjoittajat voivatkaan muistaa niin tarkasti vuosikymmenten takaisia tapahtumia
ja sanomisia.
On vesilinnun
taival täältä ja tänne
tietön, jäljetön.
Vaan sekö unohtaisi
milloinkaan reittiään?
Dõgen
