Aivan kuin dokumentti ja kirja kertoisivat yhtä ja samaa
tarinaa: Mies löytää uuden, oudon maan, mutta tulee teollaan melkein
hävittäneeksi sen alkuperäiskansan. Dokumentissa brittiläinen James Cook matkaa Tyynellämerellä ja
nousee maihin Australian rannikolla, kirjassa genovalainen Kristoffer Kolumbus löytää Intian sijasta Amerikan ja rantautuu San
Salvadorin saarelle.
Lapsena oppii pitämään monia asioita yksioikoisen oikeina. Pienestä pitäen monet käsitykset omaksuu jonkun tai jonkin esimerkin pohjalta, ympärillä elävien ihmisten lisäksi myös esimerkiksi fiktiosta.
Pohjois-Amerikan 1800-luvun historiaan sijoittuvat lännenelokuvat ja -sarjat antoivat aikoinaan varsin yksipuolisen kuvan maan alkuperäisasukkaista, intiaaneista. Niinpä lapsen mielessä intiaanit olivat aina niitä pahoja ja pelättyjä vihollishyökkääjiä, jotka kauhistuttavasti nylkivät ihmisten päänahkoja, kun taas valkoihoiset olivat aina hyviä ja sankarillisia perheidensä puolustajia.
Dee Brownin kirjaa Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (Lännen valloitus intiaanien näkökulmasta) ei tarvitse pitkälle edetä, kun siinä jo on asetettu aiempia luulokuvia kyseenalaisiksi.
Intiaaniheimojen päälliköt vakuuttivat vuoron perään rauhantahtoaan valkoisille valloittajille, kun nämä alkoivat uhata heidän elinpiiriään. Valloittajat halusivat ottaa itselleen intiaanien arvokkaat maanviljelys- ja kaivosalueet ja ajaa heidät Pecosjoen varrella sijaitsevalle Bosque Redondon suojelualueelle.
Rauhanvakuutuksiin saatiin kenraali James Carletonilta tyly vastaus: ”Tätä sotaa teitä vastaan jatketaan, vaikka se veisi vuosia, nyt kun kerran olemme aloittaneet, niin kauan kunnes teitä ei enää ole tai lähdette. Tästä asiasta ei voida puhua millään muulla lailla.” (Navajoille syyskuussa v. 1863)
Carleton innosti miehiään muun muassa lupaamalla navajoiden yhdestä hevosesta tai muulista suuremman palkkion (20 dollaria) kuin oli sotilaan kuukausipalkka. Jotkut päättelivät palkkion koskevan myös intiaanin tappamista. Tavaksi tuli leikata irti punaisella nauhalla kiinnitetty hiustupsu todisteeksi.
Vastoin lapsuuden luulokuvaa ainakin navajoiden mielestä päänahkojen ottaminen oli espanjalaisten aloittama barbaarinen tapa. Kirjan kirjoittaja toteaa, ettei ole varmuutta siitä, toivatko eurooppalaiset päänahkojen nylkemisen Uuteen maailmaan. Joka tapauksessa ”sivistyneet” espanjalaiset, ranskalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset siirtolaiset tekivät tavasta suositun tarjotessaan palkkioita kulloistenkin vihollistensa päänahoista.
Toisaalta 21 faktaa intiaaneista -historiasivulla kerrotaan, että intiaanit skalpeerasivat vihollisiaan jo ennen kuin eurooppalaiset tulivat Pohjois-Amerikkaan. Uudisraivaajat omaksuivat tavan nopeasti ja katkaisivat kuolleilta vielä kaulankin.
Navajot ja mescalero-apassit saatiin ahdistettua suojelualueelle, jossa he asuivat vuosina 1863–68. Kenraalin sanoin: he olivat antaneet tietä ”rotumme kyltymättömälle edistykselle”.
Valkoiset pettivät lähes kaikki intiaaneille antamansa lupaukset, mutta silti lipeväkielinen Carleton julisti oman kansansa olevan mahtava ja oikeudenmukainen kansakunta, joka ei unohda intiaanien (pakolla) luovuttamaa isäinperintöä. ”He tietävät, että uhrattuaan meille kauniin maansa, kotinsa, perheensä, näkymät, jotka heidän perinteissään ovat ikimuistoisia, me emme anna heille saiturin almua palkkiona siitä, minkä he tietävät olevan ja minkä me tiedämme olevan ruhtinaallinen valtakunta.”
Vuosien ajan tuhannet eri heimoja edustaneet intiaanit joutuivat pitämään puoliaan valloittajia vastaan. Vain muutamia päiviä joulurauhan jälkeen vuonna 1890 intiaanien taistelu maidensa puolesta päättyi Wounded Kneessä.
”He antoivat meille monia lupauksia, enemmän kuin voin muistaa, mutta he pitivät vain yhden: he lupasivat ottaa meidän maamme ja he ottivat sen.”
Sioux-päällikkö Punainen Pilvi
Lapsena oppii pitämään monia asioita yksioikoisen oikeina. Pienestä pitäen monet käsitykset omaksuu jonkun tai jonkin esimerkin pohjalta, ympärillä elävien ihmisten lisäksi myös esimerkiksi fiktiosta.
Pohjois-Amerikan 1800-luvun historiaan sijoittuvat lännenelokuvat ja -sarjat antoivat aikoinaan varsin yksipuolisen kuvan maan alkuperäisasukkaista, intiaaneista. Niinpä lapsen mielessä intiaanit olivat aina niitä pahoja ja pelättyjä vihollishyökkääjiä, jotka kauhistuttavasti nylkivät ihmisten päänahkoja, kun taas valkoihoiset olivat aina hyviä ja sankarillisia perheidensä puolustajia.
Dee Brownin kirjaa Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen (Lännen valloitus intiaanien näkökulmasta) ei tarvitse pitkälle edetä, kun siinä jo on asetettu aiempia luulokuvia kyseenalaisiksi.
Intiaaniheimojen päälliköt vakuuttivat vuoron perään rauhantahtoaan valkoisille valloittajille, kun nämä alkoivat uhata heidän elinpiiriään. Valloittajat halusivat ottaa itselleen intiaanien arvokkaat maanviljelys- ja kaivosalueet ja ajaa heidät Pecosjoen varrella sijaitsevalle Bosque Redondon suojelualueelle.
Rauhanvakuutuksiin saatiin kenraali James Carletonilta tyly vastaus: ”Tätä sotaa teitä vastaan jatketaan, vaikka se veisi vuosia, nyt kun kerran olemme aloittaneet, niin kauan kunnes teitä ei enää ole tai lähdette. Tästä asiasta ei voida puhua millään muulla lailla.” (Navajoille syyskuussa v. 1863)
Carleton innosti miehiään muun muassa lupaamalla navajoiden yhdestä hevosesta tai muulista suuremman palkkion (20 dollaria) kuin oli sotilaan kuukausipalkka. Jotkut päättelivät palkkion koskevan myös intiaanin tappamista. Tavaksi tuli leikata irti punaisella nauhalla kiinnitetty hiustupsu todisteeksi.
Vastoin lapsuuden luulokuvaa ainakin navajoiden mielestä päänahkojen ottaminen oli espanjalaisten aloittama barbaarinen tapa. Kirjan kirjoittaja toteaa, ettei ole varmuutta siitä, toivatko eurooppalaiset päänahkojen nylkemisen Uuteen maailmaan. Joka tapauksessa ”sivistyneet” espanjalaiset, ranskalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset siirtolaiset tekivät tavasta suositun tarjotessaan palkkioita kulloistenkin vihollistensa päänahoista.
Toisaalta 21 faktaa intiaaneista -historiasivulla kerrotaan, että intiaanit skalpeerasivat vihollisiaan jo ennen kuin eurooppalaiset tulivat Pohjois-Amerikkaan. Uudisraivaajat omaksuivat tavan nopeasti ja katkaisivat kuolleilta vielä kaulankin.
Navajot ja mescalero-apassit saatiin ahdistettua suojelualueelle, jossa he asuivat vuosina 1863–68. Kenraalin sanoin: he olivat antaneet tietä ”rotumme kyltymättömälle edistykselle”.
Valkoiset pettivät lähes kaikki intiaaneille antamansa lupaukset, mutta silti lipeväkielinen Carleton julisti oman kansansa olevan mahtava ja oikeudenmukainen kansakunta, joka ei unohda intiaanien (pakolla) luovuttamaa isäinperintöä. ”He tietävät, että uhrattuaan meille kauniin maansa, kotinsa, perheensä, näkymät, jotka heidän perinteissään ovat ikimuistoisia, me emme anna heille saiturin almua palkkiona siitä, minkä he tietävät olevan ja minkä me tiedämme olevan ruhtinaallinen valtakunta.”
Vuosien ajan tuhannet eri heimoja edustaneet intiaanit joutuivat pitämään puoliaan valloittajia vastaan. Vain muutamia päiviä joulurauhan jälkeen vuonna 1890 intiaanien taistelu maidensa puolesta päättyi Wounded Kneessä.
”He antoivat meille monia lupauksia, enemmän kuin voin muistaa, mutta he pitivät vain yhden: he lupasivat ottaa meidän maamme ja he ottivat sen.”
Sioux-päällikkö Punainen Pilvi
