Kuinka välttää pula

Vierailu ystävän kotikaupungin taidemuseossa avasi silmäni näkemään, mitä on mennyt ohi korvien. Tunnettua kulttuurisukua esittelevässä perusnäyttelyssä katse pysähtyi esillä olevaan runoon, jonka erikoinen nimi vetää tehokkaasti huomion puoleensa. Samalla siitä ei voi olla huvittumatta.

Omalaatuisen otsikon Vältän pulan alta paljastui kuitenkin tuttu, lauluksi sävelletty ja toiseksi nimetty teksti Kullan murunen. Runon lyhyydestä huolimatta loppuosa on kuunnellessa kuin huomaamatta lentänyt taivaan tuulien mukaan.

Säveltäjä on uudelleennimeämisessä saattanut käyttää taiteilijanvapauttaan, tai sitten hän teki niin runoilijan suostumuksella. Kirjailija Panu Rajalan mukaan tekstin kirjoittanut J. H. Erkko (1849−1906) ja säveltäjä Oskar Merikanto (1868−1924) tutustuivat vuonna 1888, jolloin myös runo syntyi tekijän kokeman rakkaussurun jälkitunnelmissa. (Ikäkriisiäkö potenut?) Erkko lähestyi runoaan selvästi itsekeskeisemmästä näkökulmasta kuin sille musiikillisen hahmon ja romanttisemman nimen valinnut Merikanto.

Kieltämättä nyt on vaikea kuvitella, että konsertin juontaja esittelisi laulun sen alkuperäisellä nimellä, niin persoonallinen kuin se onkin. Ja toisaalta, kukapa pystyisikään vastustamaan Kullan murusen tenhoa.

Taiteilijanvapaus suotakoon välillä muillekin kuin taiteilijoille. Sopisiko mikään paremmin kuin kesän juhla juhannus siihen, että hetkeksi siirrän syrjään kuvanveistäjä Pentti Papinahon viittauksen taistelukentille ja annan hänen jykeväraamisen patsaansa kiirastulelle toisen tarkoituksen: se onkin rakkauden palo, joka mietteliästä miestä korventaa. Eikä pelkkä vesitilkka riitä janon sammuttamiseen.

Kiirastuli, Yrjö Jylhä

Sinä kullan murunen,

Kullan puhtahimman,

Minä vasken palanen,

Vasken ruosteisimman.

Minä kultahan kun sulan,

Vältän ruostumisen pulan.

 
Taidepoiminnat Orimattilan taidemuseon perusnäyttelyistä Orimattilan Erkot ja Pentti Papinahon kokoelmat

Katso ihmistä

Muutama päivä sitten käänsin viimeisen sivun kirjasta, jonka nimellä voisi kommentoida niin monia jo tapahtuneita tai vielä suunnitteilla olevia tekoja: kyseessä on Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Puolittain Yhdysvalloista kertova tarina päättyy tapahtumaan, jonka kaltaiset ovat siellä käyneet valitettavan tutuiksi.

Päähenkilön, amerikkalaisen Joe Chayefskin lyhyt avioliitto ja työsuhde yliopistossa 1990-luvun Suomessa päättyvät, koska hän ei sopeudu elämään tässä ”taantumuksen” maassa. Häntä myös ärsyttää muiden, tässä tapauksessa suomalaisten yksioikoinen tapa nähdä kaikki amerikkalaiset samanlaisina ja samoin ajattelevina. Joe kokee edustavansa suomalaisten mielessä aina vain kansallisuuttaan, ei koskaan ihmisenä olemista toisin kuin hänen vaimonsa heimo.

Vaikka Joe ei yrityksistään huolimatta ahdaskatseisessa maassa kauaa viihtynyt, palattuaan Yhdysvaltoihin hän ”huomasi välillä ikävöivänsä Suomea, harmaisiin ja mustiin pukeutuneita ihmisiä, jotka aamuisin seisoivat surullisina bussipysäkillä kuin olisivat juuri menettäneet kaiken”.

Tämä lause osui melankoliseen mieleeni, mutta edes se ei edusta kaikkia suomalaisia. Joella itsellään onkin suomalaisista samanlaisia stereotypioita kuin täkäläisillä esimerkiksi yleistys, että kaikki amerikkalaiset ovat asehulluja.

Elokuvat ja sarjat ovat yksi tapa levittää näitä stereotypioita. Kerta toisensa jälkeen saa ihmetellä amerikkalaisten vaivalloisen tuntuista taiteilua ruokaostoksineen sangattomien paperipussien kanssa. Miksi kummassa siellä ei käytetä käteviä paperikasseja? Mutta onko tämä vain elokuvaa, vai kuvaako se oikeasti (nykyäänkin) amerikkalaista todellisuutta?

Entä varsin huoleton asuminen turvattomuutta huokuvissa kaupungeissa: kerrostaloissa salpaamattomat ikkunat vain nostetaan ylös, kun halutaan raitista ilmaa. Kun rakennuksen ulkoseiniä vielä kiertävät paloportaat, pahoin aikein tulevalle oikein tarjotaan tilaisuutta. Eletäänkö Amerikassa todella näin varomattomasti, vai ovatko lukitsemattomat ikkunat vain elokuvallinen keino sujuvoittaa kohtauksia?

Ihmisluonteeseen kuuluu yleistäminen. Sen avulla on helpompi tutustua laajempaan kokonaisuuteen. Yleistäminen toimii yleensä mainiosti siihen asti, kunnes kohtaa ”poikkeuksen säännöstä”. Se poikkeus voikin todellisuudessa olla tavallisempaa kuin paljon markkinoitu stereotypia.

Eikö myös Valtosen romaaniinsa valitsema loppuratkaisu vahvista monen suomalaisen lukijan mielikuvaa amerikkalaispoliisin liian herkästä reagoinnista: toimi ensin ja jätä kysymykset myöhemmäksi.

Kun kaikki on viimeistä

Kun Hitlerin valta kukistui, sanottiin, ettei koskaan enää. Kun natsien keskitysleirit löydettiin, julistettiin, ettei koskaan enää. Kun Berliinin muuri murtui, huudettiin taas, ettei koskaan enää. Kerta toisensa jälkeen toive on sama. Mutta ”muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan voi viedä huomispäivän tie”?

Kutosen äskettäin esittämä yhdysvaltalaisdokumentti Kuolemaantuomitut (2012) toi mieleen aivan lähimenneisyyden, jolloin täkäläisessäkin keskustelussa vilahti sana kuolemanrangaistus. Vaikkei sitä ollakaan vakavissaan vaatimassa takaisin, jo asian mainitseminen hirvitti. Tuntuu mahdottomalta ajatella sitä rangaistusvaihtoehtona tai sen toimeenpanoa suomalaisessa vankilassa.

Suomessa niin kutsuttu yleinen mielipide alkoi vastustaa kuolemanrangaistusta kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Turun hovioikeudessa käytiin oikeutta kommunistipoliitikko Toivo Antikaista vastaan. Käytännössä kuolemanrangaistuksesta luovuttiin vuonna 1949, mutta vasta vuonna 1972 se poistettiin kokonaan rangaistusjärjestelmästä. (Wikipedian mukaan)

Useimmiten muistetaan niitä, jotka jäävät historiaan saavutettuaan ensimmäisenä jotain merkittävää. Myös viimeisillä on merkitystä: Suomessa viimeisenä naisena teloitettiin maanpetoksesta tuomittu Martta Koskinen syyskuussa 1943, viimeisenä siviilirikoksesta teloitettiin kuudesta murhasta tuomittu Toivo Koljonen lokakuussa 1943 ja viimeisenä sotilasrikoksesta teloitettiin maanpetoksesta ja valtiopetoksesta tuomittu sotamies Olavi Laiho syyskuussa 1944 (Wikipedia).

○ ○ ○

Yhdysvalloissa voi yhä saada kuolemantuomion 31 osavaltiossa. Käytännössä teloituksia kuitenkin toimeenpannaan enää − siis vielä! − 20 osavaltiossa, joskin ilmeisesti melko harvoin. Nebraska on toistaiseksi viimeinen, joka on kieltänyt tämän silmä silmästä -ajatteluun perustuvan rangaistuksen (toukokuussa 2015). 

Eri osavaltioissa teloitustavat vaihtelevat, mutta yhteensä niitä on viisi: myrkkyruiske, kaasu, sähkötuoli, ampuminen ja hirttäminen. Tuomittu voi siten valita, haluaako nopean vai hitaamman kuoleman. Nopeastakin tavasta voi tulla kammottavan hidas, jos laitteet menevät kesken kaiken epäkuntoon.

Mainitussa dokumentissa vaihtoehdot esitellään ja käydään läpi teloituspäivän rutiinimenettely melkein tunti tunnilta. Absurdia kyllä, päivän aikana vankia vahditaan entistä tarkemmin mahdollisen itsemurhayrityksen estämiseksi.

Yleensä puhutaan vain kuolemaantuomitun viimeisestä ateriasta, mutta tuona päivänä kaikki on viimeistä. Kuten eräs kuolemansellin työntekijä ohjelmassa toteaa, viimeinen suihku, puhelu, hörppy, haukotus…

Myös viimeisen toiveen saa esittää. Erään tuomitun ja sittemmin syytteistä vapautuneen toiveena oli, että vartija pitäisi häntä kädestä kaasun alkaessa virrata kammioon. Hetken viiveellä tuli mieleen, mahtoiko kyse olla hirtehishuumorista.

Kun tietää, että kuolema kolkuttaa kello 18 − kuka ylipäänsä pystyy syömään kahta tuntia ennen sitä? Ehkä amerikkalainen tuntee olonsa turvallisemmaksi, kun saa viimeiseksi tuntea suussaan juustohampurilaisen ja ranskalaisten maun. Tällaista ateriaa toivotaan eniten. Joku kaipaa vain kaksi purkkia minttusuklaajäätelöä.

Jos kuolemaantuomitun toiveiden mukaan valmistettu ateria on osoitus ”ihmisyyden pehmeämmästä puolesta”, niin kertooko sen kovenemisesta Texasin osavaltion vuonna 2011 tekemä päätös lopettaa erityiskohtelu ja tarjota kuolemaantuomitulle samaa ruokaa kuin muillekin vangeille.

Pari minuuttia ennen h-hetkeä on viimeisten sanojen aika. Kykeneekö ihminen silloin kurkkua kuristavalta kauhultaan enää muka puhumaan?

Joskus pimeinä aikoina teloittaja löytyi ammattien listalta. Nyttemmin kukaan tuskin haluaisi tulla tunnetuksi sen ammatin edustajana. Esimerkiksi Texasissa teloittajan henkilöllisyyttä ei paljasteta, Floridassa teloituksen hoitaa siviili, joka saa maksuksi 150 dollaria. Millaisin ajatuksin hän mahtaa rahat taskussaan palata kotiinsa?

Lähdön hetki tarvitsee myös todistajat. Dokumentissa esiintynyt toimittaja kertoi olleensa mukana kymmenissä teloituksissa. Ei ihme, että hän katsoi aiheelliseksi mainita, että vastoin yleistä luuloa todistajien puolella ei ole istumapaikkoja.

Uhrin omaiset eivät ilman muuta ole saaneet olla lasiseinän takana jättämässä jäähyväisiä. Texasissa tämä on sallittu vuodesta 1995 alkaen. 

On aika luoda viimeinen katse.