Valkohapsi punasukka

Näin joulukuun alettua tulee mieleen kesä ja silloin esitetty Avaran luonnon viisiosainen dokumenttisarja Villi Kaakkois-Aasia. Eksoottisten, kauniiden maisemien Malesia, Lounais-Kiina, Thaimaa ja Kambodzha saivat seurakseen pitkän sodan valtavista tuhoista toipuneen Vietnamin.

Monet lajit ovat palanneet Vietnamiin, ja myös uusia on löydetty. Näihin vastalöydettyihin kenties kuului sekin hauska sinipunaisen kirjavalla kilvellä ja sinisillä ”sarvilla” varustautunut lintu, jota kuulin sanottavan Himalajan trogafaaniksi. Ilmeisesti kuulin väärin, sillä hakukone ei anna sillä tai hieman muunnellulla nimellä yhtään tulosta.

Vietnamissa elävistä eläimistä ainakin herttua-apina on erittäin uhanalainen ja siksi rauhoitettu. Oudon lintulajin ohella niin ikään näyttävästi ”pukeutunut” herttua totisesti erottuu muista apinoista: Sillä on yllään valkoharmaa villapaita, jossa on oranssipunainen v-muotoinen pääntie, ja alaraajoja peittävät oranssinpunaiset sukat. Tummanharmaan myssyn alla kasvoja kehystää valkohapsinen parta.

Herttua-apina näytti hyvin ihmismäiseltä istuskellessaan korkealla mietiskelemässä maailmanmenoa. Siinä vaiheessa sen omassa ympäristössään korea ulkomuoto alkoikin yhtäkkiä näyttää silmissäni ihmeen tutulta. Satukirjamaiselta. Mikäpä muu se siinä istuikaan kuin isäntäväestään ja pihapiiristään huolta pitävä kotitonttu, josta Viktor Rydberg runossaan Tonttu kertoo. 

Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

Ja vielä: kovin muistuttaa herttua hapsottavine partoineen ja myssyineen Ylen joulukalenterin keksijätonttu Sherlokkista, jota esittää Vesa Vierikko.

Taideteos Dallasista

Jäin myöhäisillassa katsomaan ohjelmaa Kuolema − tarinoita elämästä (Fem 11.7.) Tässä norjalaisen dokumenttisarjan kolmannessa osassa aiheena oli kuolema luovuuden lähteenä. Elokuva, maalaustaide, musiikki ja kuvanveisto tarjoavat siitä monia esimerkkejä, joista tässä esiteltiin muutamia.

Yllättävin mainituista esimerkeistä − kuuluisin tallenne ihmisen kuolemasta − osui samalla hämmentävästi yhteen viimekertaisten mietteideni kanssa. (Ikävän yhteensattuman tunteen toi samaa sivuava aihe jo perjantaina 8.7.) Tuntuu makaaberilta ottaa filminpätkä Dallasin vuoden 1963 tapahtumista esimerkiksi kuolemasta luovuuden lähteenä. Niin kuitenkin kävi, että myöhempinä vuosina sitä alettiin verrata taideteokseen.

Monen muun ohella liikemies Abraham Zapruder halusi ikuistaa presidentti Kennedyn vierailun ja saikin ainoana filmilleen hänen kuolemansa. (Jos tarkkoja ollaan, Kennedy kuoli vasta myöhemmin sairaalassa.) Kun tieto harvinaisesta filmistä levisi, viestimet alkoivat tietenkin kilpailla siitä, kuka saisi yksinoikeuden sen esittämiseen. Lopulta Life Magazine osti sen ja tekijänoikeudet 150 000 dollarilla. Vuonna 1975 lehti myi filmin takaisin Zapruderin perikunnalle yhdellä dollarilla.

Kansallisarkisto pyysi perikuntaa säilyttämään filmin arkistoa varten. Jossain vaiheessa viranomaiset kuitenkin takavarikoivat nauhan ja pitivät sitä arvottomana parin dollarin filminä. Perikunnan asianajajan mielestä se kuitenkin oli ”ikoninen, arvokas taideteos”. Sitä päädyttiin esteettisen arvonsa vuoksi vertaamaan yleisneroksi mainitun Leonardo da Vincin Codex Leicesteriin. Viranomaisten päätöksellä hinta nousikin lopulta 17 miljoonaan dollariin.

Epäilevää mieltäni askarruttaa, mitkä ovat kyseisen asianajajan arvot. Onko hän vain rahanahne amerikkalainen asianajaja? Filmi on ilman muuta historiallisesti arvokas dokumentti, mutta onko se taidetta? Mitä jos kaikille dokumenteille lyötäisiin samanlainen hintalappu kylkeen? Toisaalta nykyään tarjonta lienee niin runsasta, että tulevaisuudessa lappuihin merkittäisiin selvästi pienemmät hinnat. Ja toisaalta melkein mitä tahansa voidaan kutsua taiteeksi.

  

Dokumentti esittää katsojalle kysymyksen, onko kuoleman kuvauksissa estetiikkaa, joka sekä kiehtoo että kammottaa. Harva kai pystyi olemaan katsomatta esimerkiksi järkyttäviä kuvia, joissa kymmeniä ihmisiä putosi tai pudottautui palavasta World Trade Centerin tornirakennuksesta vuonna 2001. Yksi tällainen ikoninen valokuva on Richard Drew'n The Falling Man. 

Sen sijaan raja luultavasti tulee aika monella vastaan vaikkapa siinä, kykeneekö katsomaan äärijärjestöjen brutaaleilta kuulostavia tappovideoita. Keksiikö joku niitäkin vielä joskus nimittää taiteeksi?

Kun kaikki on viimeistä

Kun Hitlerin valta kukistui, sanottiin, ettei koskaan enää. Kun natsien keskitysleirit löydettiin, julistettiin, ettei koskaan enää. Kun Berliinin muuri murtui, huudettiin taas, ettei koskaan enää. Kerta toisensa jälkeen toive on sama. Mutta ”muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan voi viedä huomispäivän tie”?

Kutosen äskettäin esittämä yhdysvaltalaisdokumentti Kuolemaantuomitut (2012) toi mieleen aivan lähimenneisyyden, jolloin täkäläisessäkin keskustelussa vilahti sana kuolemanrangaistus. Vaikkei sitä ollakaan vakavissaan vaatimassa takaisin, jo asian mainitseminen hirvitti. Tuntuu mahdottomalta ajatella sitä rangaistusvaihtoehtona tai sen toimeenpanoa suomalaisessa vankilassa.

Suomessa niin kutsuttu yleinen mielipide alkoi vastustaa kuolemanrangaistusta kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Turun hovioikeudessa käytiin oikeutta kommunistipoliitikko Toivo Antikaista vastaan. Käytännössä kuolemanrangaistuksesta luovuttiin vuonna 1949, mutta vasta vuonna 1972 se poistettiin kokonaan rangaistusjärjestelmästä. (Wikipedian mukaan)

Useimmiten muistetaan niitä, jotka jäävät historiaan saavutettuaan ensimmäisenä jotain merkittävää. Myös viimeisillä on merkitystä: Suomessa viimeisenä naisena teloitettiin maanpetoksesta tuomittu Martta Koskinen syyskuussa 1943, viimeisenä siviilirikoksesta teloitettiin kuudesta murhasta tuomittu Toivo Koljonen lokakuussa 1943 ja viimeisenä sotilasrikoksesta teloitettiin maanpetoksesta ja valtiopetoksesta tuomittu sotamies Olavi Laiho syyskuussa 1944 (Wikipedia).

○ ○ ○

Yhdysvalloissa voi yhä saada kuolemantuomion 31 osavaltiossa. Käytännössä teloituksia kuitenkin toimeenpannaan enää − siis vielä! − 20 osavaltiossa, joskin ilmeisesti melko harvoin. Nebraska on toistaiseksi viimeinen, joka on kieltänyt tämän silmä silmästä -ajatteluun perustuvan rangaistuksen (toukokuussa 2015). 

Eri osavaltioissa teloitustavat vaihtelevat, mutta yhteensä niitä on viisi: myrkkyruiske, kaasu, sähkötuoli, ampuminen ja hirttäminen. Tuomittu voi siten valita, haluaako nopean vai hitaamman kuoleman. Nopeastakin tavasta voi tulla kammottavan hidas, jos laitteet menevät kesken kaiken epäkuntoon.

Mainitussa dokumentissa vaihtoehdot esitellään ja käydään läpi teloituspäivän rutiinimenettely melkein tunti tunnilta. Absurdia kyllä, päivän aikana vankia vahditaan entistä tarkemmin mahdollisen itsemurhayrityksen estämiseksi.

Yleensä puhutaan vain kuolemaantuomitun viimeisestä ateriasta, mutta tuona päivänä kaikki on viimeistä. Kuten eräs kuolemansellin työntekijä ohjelmassa toteaa, viimeinen suihku, puhelu, hörppy, haukotus…

Myös viimeisen toiveen saa esittää. Erään tuomitun ja sittemmin syytteistä vapautuneen toiveena oli, että vartija pitäisi häntä kädestä kaasun alkaessa virrata kammioon. Hetken viiveellä tuli mieleen, mahtoiko kyse olla hirtehishuumorista.

Kun tietää, että kuolema kolkuttaa kello 18 − kuka ylipäänsä pystyy syömään kahta tuntia ennen sitä? Ehkä amerikkalainen tuntee olonsa turvallisemmaksi, kun saa viimeiseksi tuntea suussaan juustohampurilaisen ja ranskalaisten maun. Tällaista ateriaa toivotaan eniten. Joku kaipaa vain kaksi purkkia minttusuklaajäätelöä.

Jos kuolemaantuomitun toiveiden mukaan valmistettu ateria on osoitus ”ihmisyyden pehmeämmästä puolesta”, niin kertooko sen kovenemisesta Texasin osavaltion vuonna 2011 tekemä päätös lopettaa erityiskohtelu ja tarjota kuolemaantuomitulle samaa ruokaa kuin muillekin vangeille.

Pari minuuttia ennen h-hetkeä on viimeisten sanojen aika. Kykeneekö ihminen silloin kurkkua kuristavalta kauhultaan enää muka puhumaan?

Joskus pimeinä aikoina teloittaja löytyi ammattien listalta. Nyttemmin kukaan tuskin haluaisi tulla tunnetuksi sen ammatin edustajana. Esimerkiksi Texasissa teloittajan henkilöllisyyttä ei paljasteta, Floridassa teloituksen hoitaa siviili, joka saa maksuksi 150 dollaria. Millaisin ajatuksin hän mahtaa rahat taskussaan palata kotiinsa?

Lähdön hetki tarvitsee myös todistajat. Dokumentissa esiintynyt toimittaja kertoi olleensa mukana kymmenissä teloituksissa. Ei ihme, että hän katsoi aiheelliseksi mainita, että vastoin yleistä luuloa todistajien puolella ei ole istumapaikkoja.

Uhrin omaiset eivät ilman muuta ole saaneet olla lasiseinän takana jättämässä jäähyväisiä. Texasissa tämä on sallittu vuodesta 1995 alkaen. 

On aika luoda viimeinen katse.