Jäin myöhäisillassa katsomaan ohjelmaa Kuolema − tarinoita elämästä (Fem
11.7.) Tässä norjalaisen dokumenttisarjan kolmannessa osassa aiheena oli
kuolema luovuuden lähteenä. Elokuva, maalaustaide, musiikki ja kuvanveisto
tarjoavat siitä monia esimerkkejä, joista tässä esiteltiin muutamia.
Yllättävin mainituista esimerkeistä − kuuluisin tallenne
ihmisen kuolemasta − osui samalla hämmentävästi yhteen viimekertaisten mietteideni
kanssa. (Ikävän yhteensattuman tunteen toi samaa sivuava aihe jo perjantaina
8.7.) Tuntuu makaaberilta ottaa filminpätkä Dallasin vuoden 1963 tapahtumista esimerkiksi
kuolemasta luovuuden lähteenä. Niin
kuitenkin kävi, että myöhempinä vuosina sitä alettiin verrata taideteokseen.
Monen muun ohella liikemies Abraham Zapruder halusi ikuistaa presidentti Kennedyn vierailun ja
saikin ainoana filmilleen hänen kuolemansa. (Jos tarkkoja ollaan, Kennedy kuoli
vasta myöhemmin sairaalassa.) Kun tieto harvinaisesta filmistä levisi,
viestimet alkoivat tietenkin kilpailla siitä, kuka saisi yksinoikeuden sen esittämiseen.
Lopulta Life Magazine osti sen ja tekijänoikeudet 150 000 dollarilla. Vuonna 1975 lehti myi filmin takaisin Zapruderin perikunnalle yhdellä
dollarilla.
Kansallisarkisto pyysi perikuntaa säilyttämään filmin
arkistoa varten. Jossain vaiheessa viranomaiset kuitenkin takavarikoivat nauhan ja
pitivät sitä arvottomana parin dollarin filminä. Perikunnan asianajajan mielestä
se kuitenkin oli ”ikoninen, arvokas taideteos”. Sitä päädyttiin esteettisen arvonsa
vuoksi vertaamaan yleisneroksi mainitun Leonardo
da Vincin Codex Leicesteriin. Viranomaisten
päätöksellä hinta nousikin lopulta 17 miljoonaan dollariin.
Epäilevää mieltäni askarruttaa, mitkä ovat kyseisen asianajajan
arvot. Onko hän vain rahanahne amerikkalainen asianajaja? Filmi on ilman muuta historiallisesti arvokas dokumentti, mutta onko se taidetta? Mitä jos kaikille
dokumenteille lyötäisiin samanlainen hintalappu kylkeen? Toisaalta nykyään tarjonta lienee niin runsasta, että tulevaisuudessa lappuihin merkittäisiin selvästi pienemmät hinnat. Ja toisaalta melkein mitä tahansa voidaan kutsua taiteeksi.
Dokumentti esittää katsojalle kysymyksen, onko kuoleman kuvauksissa estetiikkaa, joka
sekä kiehtoo että kammottaa. Harva kai pystyi olemaan
katsomatta esimerkiksi järkyttäviä kuvia, joissa kymmeniä ihmisiä putosi tai pudottautui
palavasta World Trade Centerin tornirakennuksesta vuonna 2001. Yksi tällainen
ikoninen valokuva on Richard Drew'n
The Falling Man.
Sen sijaan raja luultavasti tulee aika monella vastaan vaikkapa siinä, kykeneekö katsomaan äärijärjestöjen brutaaleilta kuulostavia tappovideoita. Keksiikö joku niitäkin vielä joskus nimittää taiteeksi?
