Taideteos Dallasista

Jäin myöhäisillassa katsomaan ohjelmaa Kuolema − tarinoita elämästä (Fem 11.7.) Tässä norjalaisen dokumenttisarjan kolmannessa osassa aiheena oli kuolema luovuuden lähteenä. Elokuva, maalaustaide, musiikki ja kuvanveisto tarjoavat siitä monia esimerkkejä, joista tässä esiteltiin muutamia.

Yllättävin mainituista esimerkeistä − kuuluisin tallenne ihmisen kuolemasta − osui samalla hämmentävästi yhteen viimekertaisten mietteideni kanssa. (Ikävän yhteensattuman tunteen toi samaa sivuava aihe jo perjantaina 8.7.) Tuntuu makaaberilta ottaa filminpätkä Dallasin vuoden 1963 tapahtumista esimerkiksi kuolemasta luovuuden lähteenä. Niin kuitenkin kävi, että myöhempinä vuosina sitä alettiin verrata taideteokseen.

Monen muun ohella liikemies Abraham Zapruder halusi ikuistaa presidentti Kennedyn vierailun ja saikin ainoana filmilleen hänen kuolemansa. (Jos tarkkoja ollaan, Kennedy kuoli vasta myöhemmin sairaalassa.) Kun tieto harvinaisesta filmistä levisi, viestimet alkoivat tietenkin kilpailla siitä, kuka saisi yksinoikeuden sen esittämiseen. Lopulta Life Magazine osti sen ja tekijänoikeudet 150 000 dollarilla. Vuonna 1975 lehti myi filmin takaisin Zapruderin perikunnalle yhdellä dollarilla.

Kansallisarkisto pyysi perikuntaa säilyttämään filmin arkistoa varten. Jossain vaiheessa viranomaiset kuitenkin takavarikoivat nauhan ja pitivät sitä arvottomana parin dollarin filminä. Perikunnan asianajajan mielestä se kuitenkin oli ”ikoninen, arvokas taideteos”. Sitä päädyttiin esteettisen arvonsa vuoksi vertaamaan yleisneroksi mainitun Leonardo da Vincin Codex Leicesteriin. Viranomaisten päätöksellä hinta nousikin lopulta 17 miljoonaan dollariin.

Epäilevää mieltäni askarruttaa, mitkä ovat kyseisen asianajajan arvot. Onko hän vain rahanahne amerikkalainen asianajaja? Filmi on ilman muuta historiallisesti arvokas dokumentti, mutta onko se taidetta? Mitä jos kaikille dokumenteille lyötäisiin samanlainen hintalappu kylkeen? Toisaalta nykyään tarjonta lienee niin runsasta, että tulevaisuudessa lappuihin merkittäisiin selvästi pienemmät hinnat. Ja toisaalta melkein mitä tahansa voidaan kutsua taiteeksi.

  

Dokumentti esittää katsojalle kysymyksen, onko kuoleman kuvauksissa estetiikkaa, joka sekä kiehtoo että kammottaa. Harva kai pystyi olemaan katsomatta esimerkiksi järkyttäviä kuvia, joissa kymmeniä ihmisiä putosi tai pudottautui palavasta World Trade Centerin tornirakennuksesta vuonna 2001. Yksi tällainen ikoninen valokuva on Richard Drew'n The Falling Man. 

Sen sijaan raja luultavasti tulee aika monella vastaan vaikkapa siinä, kykeneekö katsomaan äärijärjestöjen brutaaleilta kuulostavia tappovideoita. Keksiikö joku niitäkin vielä joskus nimittää taiteeksi?

Kieli jolla vaikenen

Olen usein huomannut, etten pysty keskittymään kahteen asiaan kerrallaan. Esimerkiksi olen aikonut kuunnella radiosta tulevan säätiedotuksen, josta on ennakkoon ilmoitettu vain pari minuuttia aiemmin. Jos kuitenkin samalla luen tai kirjoitan, säätiedotus menee iloisesti ohi korvien, vaikka ne ovat metrin päässä radiosta.

Niinpä toissa päivänä kuuloaistini poimi laulettujen sanojen virrasta hyvin valikoivasti vain nämä: kieli, jolla vaikenen. Laulun esittäjäksi kerrottiin myöhemmin Ismo Alanko. Kaikki, mitä siinä välissä oli, häipyi jonnekin. Nyt tiedän, että kyse on Alangon uutuudesta ja rakkauden kielestä.

Laulun nimi herätti minussa kuitenkin toisenlaisia mielleyhtymiä. Jo pitkään Suomessa on kiistelty ruotsin kielen asemasta kouluopetuksessa. En ota kantaa sen puolesta tai sitä vastaan, sen sijaan iloitsen siitä, että meillä on televisiokanava Yle Fem. Tunnetusti onnetar on jakanut lahjojaan runsaskätisemmin ruotsalaisille ja jopa ruotsinsuomalaisille kuin suomalaisille. Menestys tuntuu seuraavan heidän jokaista askeltaan. Myös Fem on onnistunut valikoimaan kanavalle jatkuvasti kiinnostavia ohjelmia, sarjoja ja ihmisiä.

Klassikon maineessa olevan Strömsön lisäksi kanavalle imaisevat muun muassa keskusteluohjelma Efter Nio sekä ”lomasijainen” Sommarpratarna eli Kesäpuhujat. Vaikken seuraa kahdesti viikossa tulevaa Efter Nioa säännöllisesti, joka kerta sitä katsoessani sympaattisen juontajaparin Sonja Kailassaaren ja Mårten Svartströmin luontevuus ilahduttaa. He eivät korosta itseään eivätkä brassaile erikoisella pukeutumisella, vaan ovat kaikin puolin tasavertaisia haastateltaviensa kanssa.

Kesäpuhujat-ohjelman löysin sattumalta muutama vuosi sitten ja otin heti omakseni. Viisi toisilleen lähes tuntematonta julkisuudenhenkilöä, keskustelua elämän kriisiajoista ja suloiset suvimaisemat − onpa onnistunut yhdistelmä! Todennäköisesti omaa kiinnostustani lisää se, että minulle ohjelmassa vierailevat naapurimaan julkkikset ovat yleensä tuntemattomia. Minkäänlaiset ennakkoluulot eivät täten sävytä keskusteluja.

Fem sai suomalaiskatsojat alun perin villiintymään tanskalaissarjasta Vallan linnake. Suosituksi nousi myös Rikos. En heti muista yhtäkään suomalaissarjaa, jota olisin seurannut yhtä kiihkeästi kuin näitä ja toivonut, että viikko kuluisi nopeasti. Hyvänä vertailukohtana niihin sen sijaan on tyypiltään täysin erilainen, TV1:llä esitettävä englantilaissarja Downton Abbey. Tanskalaiset panevat kuitenkin yhdessä kohdin paremmaksi: he tiesivät, milloin on hyvä lopettaa. Siis ajoissa. Downton Abbeyn tekijät valitettavasti eivät pystyneet vastustamaan houkutusta, vaan ovat sarjaa pitkittämällä samalla pilanneet osan sen loistokkuudesta.

Jostain syystä myös yhteislaulu saa ruotsalaiset syttymään aivan toisin kuin suomalaiset. Yhteislaulua Skansenilta näyttää mainoksen mukaan vetävän satoja ja taas satoja innokkaita naapureita yhteen ei vain kerran vaan monta kertaa kesässä! Suomessa yhdessä laulaminen mielletään kai mummojen ja pappojen äänenavailuksi.

Kaikesta Femman seuraamisesta huolimatta täytyy todeta, että kieli sinänsä jää taustalle näitä hyvin toteutettuja ohjelmia katsoessa. Ruotsin kielen taitoni ei siis ole kohentunut, ja tanskasta ei voi sanoa muuta kuin… no, että se on kieli, jolla taatusti vaikenen.