Näin yhteiskunta kannustaa opiskelijaa

Ensimmäiset koulun alkamista ennakoivat reppu- ym. tarvikemainokset tipahtavat näinä aikoina monen perheen luukusta. Toisissa taas tähdätään jo seuraavan kevään juhlintaan.

Jos hiukan vertaillaan mennyttä ja olevaa, on helppo todeta opiskelevan ja opintonsa päättäneen nuoren asioiden ennen olleen monissa kohdin oikeasti huonommin.

Esimerkiksi vuonna 2018 voimaan tullut laki antoi ylioppilastutkintoa tavoitteleville mahdollisuuden uusia kokeita rajattomasti. Melkoinen muutos ja parannus entiseen yhteen uusintakertamahdollisuuteen! Saattaa jotakuta sen ainoan kertansa mokannutta yhä vähän kismittää.

Yliopistoon tai muuhun korkeakouluun jatkaneet nykyopiskelijat ovat halunneet välttää lainanottoa perustelemalla sitä muun muassa niin, ettei kenenkään pitäisi joutua lainalla elämään. Aiemmin opintolainalla eläminen tosin lienee ollut enemmän sääntö kuin poikkeus.

Niinpä melkein naurattaa Helsingin Sanomien otsikko tammikuulta (17.1.2023): Tuntuu todella kohtuuttomalta. Artikkelin aiheena ovat opintolainan korot, jotka tuolloin liikkuivat 3:n ja 4 prosentin välillä.

Artikkelissa mainitaan, että opintolainaa on pidetty halpana lainana, ja nyt opiskelijat ovat kovin järkyttyneitä, kun numerot kertovatkin ihan toista. Olipa kerran aika, jolloin opintolainan korko lyhentämisvuosien aikana oli alimmillaan 4,2 prosenttia ja takaisinmaksun alkupuolella korkeimmillaan 11,55. Alin ei tuntunut enää missään, kun jalat oli viety alta siinä vaiheessa, kun korko oli paljon suurempi kuin varsinainen maksettava lainaerä.

Vaikka olikin aika entinen, niin eihän siitä mihinkään päässyt, että silloinkin piti asua, syödä ja maksaa laskut.

Entiseen verrattuna tutkinnon suorittanutta korkeakouluopiskelijaa kannustetaan ja palkitaan kahdella tapaa:

Jos on aloittanut ensimmäiset korkeakouluopintonsa elokuun 2014 jälkeen, voi saada opintolainahyvitystä, mikäli suorittaa tutkinnon määräajassa ja on nostanut opintolainaa yli 2 500 euroa. Tällöin Kela maksaa osan opintolainasta pois, ja hyvitys voi olla tuhansia euroja.

Ja aina vain paranee. Vuonna 2005 tai sen jälkeen ammatillisen perustutkinnon tai korkeakoulututkinnon suorittanut puolestaan huomaa palkinnon uurastuksestaan viimeistään eläkkeelle jäädessään. Näissä tapauksissa tutkintoon johtanut opiskelu kerryttää 18 vuotta täyttäneen työeläkettä.

Käsittämätöntä kyllä, niinkin myöhään kuin vuoden 2004 loppuun alle 23-vuotiaan eläke ei kertynyt edes työnteosta saati opiskelusta. Vuodesta 2005 ikäraja laskettiin 18 vuoteen, ja vuodesta 2017 se on ollut työntekijällä 17 vuotta ja yrittäjällä 18 vuotta.

Mahtoivatko korkeat korot olla ainoita opiskelun kannustimia joskus aiemmin? Eli mitä nopeammin valmistut, sitä vähemmällä takaisinmaksamisella pääset. Toivottavasti nykyopiskelijat osaavat riittävästi arvostaa niitä, joita heille nykyään on tarjolla.

Ei ollutkaan hernekeittopäivä

”Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä.” Näkökulma, jota ei ole tullut ajatelleeksi aiemmin. Miten ylipäänsä ajatteli 7-vuotiaana? Tuskin ainakaan niin analyyttisesti kuin huomioitaan tarkasti sanoittava tähtien paikkoja merkkaava Angus, minäkertoja Olli Jalosen (1954−) romaanissa Taivaanpallo (2018).

Angus havaitsee myös, että samatkin kirjaimet voivat olla erilaisia sekä kokonsa että sen mukaan, esiintyvätkö ne kirjassa vai ovatko käsin kirjoitettuja, ”eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut”. Saint Helenan saarella eletään vuotta 1679 ja joitakin siitä eteenpäin, jolloin niin kirjoitus- kuin lukutaitokin olivat erittäin arvostettuja taitoja, hyvin harvojen saavutettavissa. Nyttemmin kuuluu olevan päinvastoin.

Edelleen pitkälle mietittyä viisautta: ”Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.”

Kirjeen kirjoittaminen on eräässä mielessä sukua päiväkirjan kirjoittamiselle: siinäkin usein kerrotaan asioita, joita ei välttämättä halua, voi tai uskalla sanoa ääneen. Samalla ajatusten ja huomioiden muistiin merkitseminen voi avata kirjoittajan silmät näkemään niin muut kuin itsensäkin laajemmin, eri näkökulmista, kuten käy Kielletyn päiväkirjan Valerialle, 43-vuotiaalle ahtaaseen naiskäsitykseen kasvaneelle roomattarelle. Vaikka itsetuntemus kasvaa, kasvaa myös huono omatunto: päiväkirjan pito tuntuu synniltä, suorastaan pyhäinhäväistykseltä.

Aluksi Alba de Céspedesin (1911−1997) romaania luki lähes epäuskoisen tuskan vallassa, kunnes selvisi, että Suomessa vuonna 2022 uusintapainoksen saanut teos on alkukielisenä ilmestynyt Italiassa jo vuonna 1956. Ajat ovat tuolloin olleet toki toiset myös Suomessa. Silti feministi Céspedesin antama loppu Valerian itsetutkiskelulle tyrmää täysin odotukset.

Ajallisesti ja paikallisesti kaukana toisaalla elämässä eteenpäin vievää lukutaitoa opetellessaan Angus tajuaa, että luetun kokonaisvaltainen ymmärtäminen käy portaittain: ensin ymmärtää kirjaimet, sitten sanat, sitten sanat yhdessä ja vielä sanoista koostuvien järjellisten lauseiden jälkeen niiden ilmaisemat asiat. Anguksen pohdintojen myötä voi aavistella, miltä itsestä mahtoikaan tuntua opetella ja huomata oppivansa, kun kaikki oli vielä uutta.

Aivan kuin viime vuosina olisivat puheessa ja kirjoituksissa yleistyneet kaikenlaiset, erityisesti tiedostamiseen liittyvät (sivistys)sanat, jotka ovat vaikeuttaneet monenkin ymmärtämistä. Samalla ne voivat helposti vähentää kiinnostusta itse asiaan.

Toisinaan on kiintoisaa jäädä kesken kaiken kiinni ihan tavallisiinkin sanoihin.

Miten suomalainen perinneruoka mämmi on saatu yhdistettyä toiseen sanaan niin, että yhdyssana mämmikoura merkitseekin kömpelökätistä ihmistä? Oikeinkirjoituksen hallinta puolestaan korostuu sanoissa karuselli ja karu selli, sillä tekstissä vain se erottaa muuten tyystin eri asioihin viittaavat huvipuiston ja vankilaolot toisistaan. Jotkin ammattinimikkeet (tai niitä vastaavat), kuten palkanlaskija, kirjanpitäjä, koronkiskuri, puolestaan saattavat synnyttää kovinkin konkreettisen mielikuvan.

Vaikkei kärsisi lukemisen ja kirjoittamisen erityisvaikeuksista, voi silti sattua, että silmät tekevät tepposet. Niinpä kirjastossa Taivaanpallon jatko-osaa etsiessä (nimeä tietämättä) melkoisesti ihmetytti, kun pikasilmäys alimmalle hyllylle antoi tuloksen Hernekeitto. Sekunneissa ehtii ajatella, että onpa outo valinta kirjailijalta, kunnes katsoo tarkemmin. Ei se nyt niin kaukana ollut Merenpeitosta…

 

Kultakello vai keinutuoli

Nykyajan työelämää pidetään usein tappotahtisena, tai vähintään sen kovuus vie monelta työkyvyn aivan liian aikaisin. Yllättävää kyllä, että jopa taiteen tekeminen on yli sata vuotta sitten voinut johtaa samaan.

Vaikea sanoa, kumpi Ateneumin Albert Edelfeltin (21.7.1854−18.8.1905) teosten näyttelyssä käy enemmän voimille, yleisöjonon virrassa kulkeminen vai teosten suuri määrä. Oli niin tai näin, kummassakin tapauksessa aika ja mahdollisuus omanlaiseen syventymiseen ovat rajallisia.

Jos maalauksia kuitenkin pysähtyy katsomaan tarkemmin, arvostus taitelijaa kohtaan vain lisääntyy. Ne eivät ole mitään maaliroiskeita kankaalla vaan hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia kohteistaan, kuten metsämaisemasta tai vaikkapa naisen puvun pitsimiehustasta. Edelfeltin pikkutarkka maalaus muistuttaa häkellyttävästi käsin nyplättyä pitsiä. Tällainen pikkutarkkuus merkitsee paneutumista, eli kiireellä tekeminen on ollut syytä unohtaa. Ihmeelliseltä tuntuu sekin, miten joku saa mallinsa silkkipuvun näyttämään myös maalauksessa silkiltä.

Tarkkuus on avu ja taito monessa: kun vielä painettiin tietosanakirjoja, tekstin tarkistusluvussa silmät osuivat Edelfeltin kohdalla mainittuun maalaukseen nimeltä Ruokolahden lukkoja kirkonmäellä.

Mikä lieneekään Edelfeltin kaikkien töiden − maalausten, grafiikoiden, kuvitusten − lukumäärä yhteensä, jos hän Wikipedian mukaan pelkästään kotimaassa Haikossa maalasi yli 220 teosta? Hänen nousunsa taide-elämän laajempaan tietoisuuteen alkoi hieman alle 20-vuotiaana. Kuoleman tullessa hän oli täyttänyt vajaa kuukausi aiemmin vasta 51 vuotta.

Näin ollen Edelfeltin (kuolettavaan sydänkohtaukseen johtaneen) työtahdin on täytynyt olla hirmuinen. Koska hän maalasi myös ulkomailla, teoksia syntyi siis enemmän kuin keskimäärin 7 vuodessa 30 vuoden ajan, osa niistä yksityiskohtaisuuden lisäksi varsin suurikokoisia.

Eikä koko elämä kuitenkaan edes hänelle tarkoittanut vain työntekoa vaan epätyydyttäväksi tiedetystä avioliitosta huolimatta luultavasti myös perhe-elämää ja hauskanpitoa taiteilijapiireissä.

Jos Edelfelt olisi saanut valita, haluaako 50-vuotislahjaksi keinutuolin vai kultakellon, tuotteliaisuuden perusteella valinta käy kyllä hyvin selväksi.

Kansallisbiografiaan Edelfeltistä tekstin kirjoittaneen Aimo Reitalan sanat näyttelyssä kävijä voi hyvin allekirjoittaa: Uudistaja tai kapinallinen hän ei ollut, mutta hän oli loistava maalari, ja luultavasti hänen elämäntyönsä oli Suomelle arvokkain juuri sellaisena kuin se oli. Hän opetti maailmaa arvostamaan suomalaista kulttuuria juuri oikeaan aikaan.