Naiseuden sininen meri ja nuori veri

Afganistanin uudelleen elokuussa 2021 valloittanut Taliban-liike näyttää unohtaneen kaikki lupauksensa naisten aseman parantamisesta. Vaikuttaa aivan siltä kuin sikäläinen miehen johtama hyveen edistämisen ministeriö olisi perustettu ainoastaan naisia varten. Vain itsensä päästä varpaisiin peittävä nainen tuntuu ministeriön mielestä olevan tarpeeksi siveä ja miehen kunnian arvoinen.

Äskettäin uutisoitiin, että nyt myös televisiojuontajien on esiinnyttävä kasvot peitettynä, jos haluaa jatkaa työelämässä. Rohkeimmat eivät ole tähän suostuneet. Niinpä ministeriö uhkaa kääntyä kurinpitäjien eli johtajien ja naisten saattajien puoleen, jotta kieltoa aletaan noudattaa. Suomen oloissa työttömäksi joutuisivat juontajan lisäksi myös meikkaaja, kampaaja sekä puvustaja.

Sinisessä burkameressä yksilöt eivät erotu vaan naiset ovat yhtä ja samaa massaa.

Edustavatko naisen kasvot miehelle todella pelkkää houkutusta sortua paheellisuuteen? Onko naisten tehtävä siis ehkäistä miesten hillittömyyttä verhoutumalla kokonaan sen sijaan, että houkutukselle altis mies harjoittaisi itsekuria? Talibanien ajattelun perusteella nainen vaikuttaa olevan yhteiskunnan suurin uhkatekijä. Mikä mahtaa olla se kriittinen piste tyttöyden ja naiseuden rajamailla, jossa miesten ajattelu muuttuu?

Verratessa Afganistanin nykytilannetta ja viimeaikaisia satunnaisia lukupoimintoja 1900-luvun loppupuolen romaanikirjallisuudesta joutuu räikeän ristiriidan keskelle.

Vuonna 1994 ilmestyi (suom. 1995) kolumbialaisen Gabriel García Márquezin romaani Rakkaudesta ja muista riivaajista, joka kertoo 12-vuotiaana luostariin teljetystä tytöstä. Raivotautiseksi arvellun tytön kaitsijaksi määrätään nuorehko, mutta silti selvästi kaitsettavaa vanhempi pappi, joka rakastuu silmittömästi. Kahdenkeskisistä keskusteluista kehittyy pian toisella tavoin intiimejä tapaamisia.

Romaanin alussa Márquez kertoo saaneensa aiheen lehtiuutisesta, jonka mukaan purettavan klarissalaisluostarin hautakammioiden tyhjennyksessä oli löytynyt nuoren tytön pääkallo, josta kasvoi yli 22-metrinen kuparinpunainen hiusryöppy.

Raija Orasen romaanissa Miljonääri (2000) eletään vuodesta 1915 vuoteen 1918, joten alussa 10-vuotias päähenkilö Siiri ehtii vanhentua kolme vuotta. Hän pääsee etäisen sukulaisen asemassa venäläisen varakkaan kauppiassuvun perheen jäseneksi, lyhentää nimensä Siriksi ja lähtee perheen mukana Pietariin. Siri puolestaan rakastuu perheen 15-vuotiaaseen poikaan, joka ei jätä tilaisuutta käyttämättä.

Elokuvamaailmasta tulee mieleen Martin Scorsesen ohjaama Taksikuski (1976), jossa nuori Jodie Foster esittää − kuinka ollakaan − 12-vuotiasta prostituoitua Iristä.

Miljonäärin kuvaamana aikana ainakin Suomessa täysi-ikäisyyden raja oli vielä 21 vuotta, mutta kirjoista saa suorastaan vaikutelman, että 12-vuotiaiden seksisuhteet olisivat aivan luonnollisia. Sitä ne eivät ole vieläkään, vaikka ajat ovat tyystin toiset. Nyttemmin ne sen sijaan viittaavat vain pelottavan laajoihin pedofiilirenkaisiin ja muihin lasten hyväksikäyttäjiin.

 

Toukokuun kolmas sunnuntai

Monille meistä toukokuun kolmantena sunnuntaina vietettävä kaatuneitten muistopäivä lienee vain painettu merkintä kalentereissa. Sotaa ja siinä kaatuneita kuten myös vielä elossa olevia veteraaneja muistettaneen enemmänkin itsenäisyyspäivänä joulukuussa. Jopa niin, että joskus on esitetty toive, että Suomen itsenäisyyttä alettaisiin jo viettää muissa kuin sodan (muistelun) merkeissä.

Pitkään kestänyt laajemman rauhan aika antoi aihetta optimismiin: osaamme sittenkin elää ihmisiksi. Ehtikö optimismi koskaan oikein edes itää vuoden 1918 jälkeen, ensimmäisen maailmansodan päätyttyä? Jäihän sen ja toisen maailmansodan syttymisen väliin vain vaivaiset parikymmentä vuotta. Myös miljoonat eurooppalaiset joutuivat kokemaan sodan ja sen kauhut kahdesti. Miljoonat ja taas miljoonat puolestaan eivät selvinneet siitä hengissä.

Kyky ihmisiksi elämiseen osoittautui utopiaksi, eikä sota jättänytkään meitä rauhaan. Nyt siitä on tahtomattamme ja monin tavoin tullut osa jokapäiväistä elämää, vaikka emme itse eläkään sen keskellä. Katsomme vierestä tai kauempaa, kun eurooppalainen valtio ja sen kansa puolustaa vimmaisesti vapauttaan ja olemassaolonsa oikeutta. Ja, kuten puheissa mielellään todetaan, taistelee meidän kaikkien puolesta. Ukrainalaisten kohtalo on muistuttanut karusti myös suomalaisia siitä, mistä itsenäisyyspäivän vietossa sitten kuitenkin on kyse.

Siksi myös toukokuun kolmas sunnuntai on enemmän kuin vain merkintä kalenterissa: siinä kuuluu sanaton vetoomus rauhan ja vapauden puolesta.

Vuonna 1940 aloitettu kaatuneitten muistopäivän vietto perustuu sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheimin (1867−1951) päiväkäskyyn. Sittemmin muistopäivä on laajentunut koskemaan kaikkia niitä, jotka ovat kaatuneet tai muutoin menehtyneet tai jotka on teloitettu Suomen aluetta ja suomalaisia koskettaneissa sodissa tai muissa taisteluluonteisissa toimissa, kuten rauhanturvaamistehtävissä ja vankileireillä.