Monille meistä toukokuun kolmantena sunnuntaina vietettävä kaatuneitten muistopäivä lienee vain painettu merkintä kalentereissa. Sotaa ja siinä kaatuneita kuten myös vielä elossa olevia veteraaneja muistettaneen enemmänkin itsenäisyyspäivänä joulukuussa. Jopa niin, että joskus on esitetty toive, että Suomen itsenäisyyttä alettaisiin jo viettää muissa kuin sodan (muistelun) merkeissä.
Pitkään kestänyt laajemman rauhan aika antoi aihetta optimismiin: osaamme sittenkin elää ihmisiksi. Ehtikö optimismi koskaan oikein edes itää vuoden 1918 jälkeen, ensimmäisen maailmansodan päätyttyä? Jäihän sen ja toisen maailmansodan syttymisen väliin vain vaivaiset parikymmentä vuotta. Myös miljoonat eurooppalaiset joutuivat kokemaan sodan ja sen kauhut kahdesti. Miljoonat ja taas miljoonat puolestaan eivät selvinneet siitä hengissä.
Kyky ihmisiksi elämiseen osoittautui utopiaksi, eikä sota jättänytkään meitä rauhaan. Nyt siitä on tahtomattamme ja monin tavoin tullut osa jokapäiväistä elämää, vaikka emme itse eläkään sen keskellä. Katsomme vierestä tai kauempaa, kun eurooppalainen valtio ja sen kansa puolustaa vimmaisesti vapauttaan ja olemassaolonsa oikeutta. Ja, kuten puheissa mielellään todetaan, taistelee meidän kaikkien puolesta. Ukrainalaisten kohtalo on muistuttanut karusti myös suomalaisia siitä, mistä itsenäisyyspäivän vietossa sitten kuitenkin on kyse.
Siksi myös toukokuun kolmas sunnuntai on enemmän kuin vain merkintä kalenterissa: siinä kuuluu sanaton vetoomus rauhan ja vapauden puolesta.
Vuonna 1940 aloitettu kaatuneitten muistopäivän vietto perustuu sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheimin (1867−1951) päiväkäskyyn. Sittemmin muistopäivä on laajentunut koskemaan kaikkia niitä, jotka ovat kaatuneet tai muutoin menehtyneet tai jotka on teloitettu Suomen aluetta ja suomalaisia koskettaneissa sodissa tai muissa taisteluluonteisissa toimissa, kuten rauhanturvaamistehtävissä ja vankileireillä.
