Ei parempaa lahjaa

Joulua näyttää vietetyn jo yli pari kuukautta. Kaupat uskottelevat tarjoavansa joulumieltä ja asiakkaat ostavat sen.

Runsauden päivinä surkutellaan menneitä aikoja, jolloin ei muka ollut mitään, kun ei ollut kaikkea. Mutta kun kaikkea on aina tarjolla, on entistä vaikeampaa erottaa juhlaa. Varhain syksyllä aloitettu kaupallinen joulunviritys on arkipäiväistänyt varsinaisen joulunajan, johon on ehditty jo lähes kyllästyä, kun se lopulta koittaa.

Lapsuudessa koulutietä eivät reunustaneet kauppojen jouluikkunat eikä postilaatikkoon syydetty jatkuvasti niiden joulumainoksia. Joulua alettiin valmistella siinä vaiheessa, kun kaikille oppilaille piti saada oma osansa syyskauden päättäjäisjuhlaan. Kun se oli ohi, joulu sai viimein tulla.

Kun kotona kinkkua pantiin pöytään kerran vuodessa, sitä kannatti odottaa. Nyt sitä voi halutessaan syödä vaikka joka päivä. Odottaa piti myös toista herkkua, suklaakaramelleja, joiden merkkiä ei enää ole olemassakaan. Kolmanneksi mielessä pyöri, minkä kirjan sinä vuonna saisi. Pitkän odotuksen päättyminen merkitsi todellista juhlaa ja se myös tuntui joltain.

Edesmenneellä kuningatar Elisabetilla oli hovin joulunvietosta kertovan dokumentin mukaan liikuttava tapa ripustaa neljälle lapselleen joka vuosi joulusukat ja täyttää ne hedelmin ja pikkulahjoin. Tulossa toinen joulu, jolloin nyt 75-, 73-, 63- ja 59-vuotiaat lapset eivät äitinsä antamaa joulusukkaa enää saa.

Moni tuttu on julistanut ennakkoon, ettei aio lähettää ainuttakaan joulukorttia. Ehkä vedotaan lähettämisen kalleuteen, vaikkei se oikeasti olisi rahasta kiinni. Kuulijalle se saattaa vaikka vain tahattomastikin viestiä sitä, ettei hän ole kaiken sen vaivannäön arvoinen. Pitää ostaa tai tehdä kortti, kirjoittaa, ostaa postimerkki ja liimata se ja viedä vielä laatikkoon. Huhhuh.

Kauppojen tarjoaman kulutusjuhlan ohella joulun sanomaa on vääristelty ja viihteellistetty imeliksi romanttisiksi jouluelokuviksi. Erityisesti tänä jouluna se on hukkua sodan jalkoihin, eikä rauhasta juuri puhuta. Mihin piiloon pakenit, todellinen joulumieli?

 

Me pääsimme jouluun − se takaako sen,

että maailma kerran ois onnellinen?

Jos jouluilon jälkeen vielä iloita vois,

ei parempaa lahjaa nyt toivoa vois.

Joulun rauhaa, joulun rauhaa

 

Happy Xmas (War Is Over) -laulun sanat ja sävel John Lennon − Yoko Ono, suom. Joulun rauhaa Juha Vainio − Jukka Virtanen

Pilviverhot taivaan ikkunoissa

Ylhäällä lipuvat pilvet laskevan auringon hehkuttamina. Mutta niiden meno on niin hidasta, melkein huomaamatonta, että näyttää kuin ne pysyisivät paikollaan, kuin maa itse purjehtisi hiljalleen tuulen halki. (André Brink: Tuokio tuulessa, 1976, suom. 1978)

Useimmilla lienee tapana ihastella pilvetöntä sinitaivasta − aivan kuin maailma olisi silloin taivasta myöten avoinna. Kaunis ajatus ehkä mutta pidemmän päälle vaarallinen. Kukapa haluaisi elää paikassa, jossa hohkaava kuumuus näännyttää kaiken elämän, kun aurinko saa esteettä paistaa ja kuivattaa maan koppuraksi.

Sinitaivaaseen verrattuna pilvet eivät yleensä herätä samanlaista ihastusta. Vertauskuvallisesti niiden katsotaan yleensä merkitsevän jotain ikävää, murhetta tai uhkaa. Synkimmälläkin pilvellä on silti hopeareunus. Fyysisessä mielessä olkoon se niiden kyky heijastaa lumen ja jään tapaan auringon lämpösäteilyä takaisin avaruuteen.

 

Helsingin Sanomien artikkelin (12.11.2023) mukaan on havaittu, että ristiriidassa ilmansaasteiden vähentämistavoitteiden kanssa pilvipeite on supistunut ja lämpövaikutus lisääntynyt siksi, että ilman rikkidioksipäästöt ovat sitten 1980-luvun reippaasti vähentyneet. Ilmakehän rikkidioksidi on kestoltaan lyhytaikainen ja suppea-alainen, kun taas yleisin ilmakehään päästetty pahis hiilidioksidi säilyy hyvin pitkään ja leviää laajalle.

Artikkelin mukaan rikkidioksidin ja pilvien ”yhteistyön” perustana ovat tiivistymisytimet, joita muodostuu rikkidioksidin vaikutuksesta pilvien sisältämiin pisaroihin. Mitä enemmän näitä tiivistymisytimiä on, sitä pienempiä ovat pisarat, ja sitä pidempään kestää pilven kyky ”toimia vesisäiliönä” sen sijaan, että vesi sataisi maahan. Täten se siis pystyy myös kauemmin heijastamaan lämpösäteilyä takaisin yläilmoihin.

Sitten taas toisin paikoin, esimerkiksi Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa, pilvien ei haluta pidättävän vesilastiaan vaan päinvastoin tuovan helpotusta aavikon kuivuuteen. Rikkaan maan säänmuokkaukseen keskittyvästä tutkimusprojektista kerrotaan suomalais-tanskalaisessa dokumentissa Näin pilvet kuolevat (2021). Dokumentissa esitetään muuan tärkeä huomio: se, joka saa haltuunsa veden, saa sen myötä myös vallan. Arabiemiraatit ei ole allekirjoittanut sopimusta, joka kieltää tuhoa aiheuttavan säänmuokkauksen.

Vietnamin sodassa (1955–1976) Yhdysvallat käytti yhtenä aseena pilviin ammuttua hopeasulfidia. Sitä seuranneet rankkasateet (monsuunisateiden jatkoksi) tuhosivat viljelysmaiden sadot ja aiheuttivat suuria tulvia.

Voiko pilvenhattaraa enää koskaan katsoa ajattelematta, millaiset joko luonnon omat tai ihmisen valjastamat voimat taivaalla vaikuttavat. Ihmisellä tuntuu olevan ainainen tarve keksiä uusia keinoja puuttua luonnon kulkuun, ehkä hyvin aikein mutta lopputulosta saatetaan käyttää myös väärin.

Sanotaan, että asioilla on aina kaksi puolta, mikään asia tuskin on totta tai hyväksi tai sellaisenaan arvo kaikille. Elämän monimutkaisuuden edessä on todettava kuten tanskalaiskirjailija Karen Blixen (o. s. Dinesen, 1885−1962):

−− maailmassa voi tapahtua yhtä ja toista, mikä on ajattelukykymme ulkopuolella, vaikka koettaisimme sitä tajuta joko ennen tai sillä hetkellä tai vasta jälkeenpäin. Asianhaaroilla on itsessään valtava liikevoima, niin että ne pystyvät luomaan tapahtumia, jotka ovat ihmisen ymmärrykselle tai mielikuvitukselle vieraita. Silloin voi ylläpitää yhteyttä ilmiöiden kanssa vain tarkkaavasti seuraamalla mukana hetkestä toiseen niin kuin sokea, joka toisen talutuksessa huolellisesti, mutta itse tietämättä minne, siirtelee jalkojaan eteenpäin. (Eurooppalaisena Afrikassa, 1937, suom. ensi kerran 1938)

 

Kuva ystäväni Sirpan ottama

 

Huvin vuoksi ja aivourheilun kannalta

Mitä yhteistä on verbeillä arvioida, ennakoida ja sivistää? Entä verbeillä arvostaa, jalostaa ja valottaa? Henkevästi ajatellen niiden voi ajatella kuvaavan pyrkimystä johonkin korkeampaan tietoon tai päämäärään tai parempaan ihmisyyteen.

Jos kuitenkin pysytään maan pinnalla, tarkkasilmäisellä voi jo alkaa raksuttaa. Ansaita, alentaa, ilmoittaa, iskostaa, sisuuntua, toivoa, uskoa? Joka jonne tuskin silti vieläkään oivaltaa vaikka kuinka tuijottaisi.

Myös elämän konkreettisemmat puolet kuvastuvat verbien ilmaisemassa tekemisessä ja toiminnassa: aurata, hillastaa, marjastaa, tuulastaa, virvelöidä, tiiata, riiata, jyristä, pyryttää, ukkostaa, vilistää.

Mainittujen verbien alussa esiintyy suomalaisesta etunimikalenterista poimittu perusmuotoinen naisen- tai miehennimi. Lukumääräisesti kummassakin ryhmässä on alle viisikymmentä vastaavanlaista nimeä. Tarkka luku jääköön sanomatta, sillä aina jostain tuntuu putkahtavan täydennystä. Tähänastisten lisäysten jälkeen naisten nimet käänsivät ennakkoasetelman voitokseen (sen mukaan, kumpaan ryhmään ne on kalenterissa jaoteltu), mikä vastaa kaikkien nimien määriä: Wikipedian mukaan nykyisessä kalenterissa on 475 naisten ja 433 miesten nimeä.

Saman nimen sisältäviä verbejä sen sijaan voi olla useampia, kuten Helli > helliä ja hellittää, Päivi > päivitellä ja päivittää, Ali > alittaa ja alistaa sekä Kai > kaikota, kailottaa, kaivaa ja kaivata. Verbimuoto voi olla muukin kuin infinitiivi, kunhan nimi pysyy sellaisenaan. Näin rajattuun joukkoon eivät siis kuulu esimerkiksi sellaiset nimet kuin Lahja, koska verbissä lahjoittaa loppu-a vaihtuu o-kirjaimeksi, ja Sirkku, josta muodostettava verbi sirkuttaa on k:n astevaihtelun alainen.

Useimmiten tällaisissa verbeissä esiintyvä nimi kuuluu vanhempaan nimistöön. Jotkin nimet ovat nykyään niin harvinaisia, ettei niitä aina erisnimeksi edes miellä: Ilma > ilmaantua, Päivä > päivätä, Maini > mainita, Valo > valottaa. Toisin kuin vanhemmat nimet aivan uudet eivät vaikuta kovin ilmaisukykyisiltä. Uudemmistakin voi silti tehdä yllättäviä löytöjä, kuten Luka > lukaista.

Jotkin nimialkuiset verbit puuttuvat Kielitoimiston sanakirjasta joko vanhentuneen tai vielä vakiintumattoman käytön vuoksi. Näistä verbi paulata (johdattaa ansaan, vangita) on ollut käytössä vanhan kirjasuomen aikaan. Myöskään verbiä armastaa ei tästä sanakirjasta löydy. Puhekielestä myös kirjalliseen käyttöön ovat levinneet verkosta poimitut verbiesimerkit marttailla, heimoutua ja uunottaa, mutta kuten moni uudempi kalenterista puuttuva nimi, nämäkin saavat vielä odottaa pääsyä kyseiseen sanakirjaan. Nähtäväksi jää myös, hyväksytäänkö siihen joskus Harry Potter ‑suomennoksista tuttua (Ilmi >) ilmiintyä-verbiä.

Sen sijaan Kielitoimiston sanakirjaan on hyväksytty verbit elvistellä, liisata, mailata (= meilata) ja urpoilla. Suomalaisesta nimipäiväkalenterista on silti turha etsiä Elvistä. Sieltä ei löydy myöskään muun muassa sellaisia harvinaisia nimiä kuin Ele (> elehtiä) ja Kunto (> kuntoilla), joilla on ollut tunnetut edustajansa politiikassa ja teatterissa.

Jos erisnimi on samalla yleisnimi, sen painolastina saatetaan pitää ajatuksellista liittämistä ihmisen luonteeseen tai ulkonäköön. Joitakin on alettu käyttää jopa haukkumaniminä. Nimenantoon liittyykin osittain tietoisen riskin ottaminen.

Enemmän tai vähemmän negatiivissävyisiä verbejä ovat esimerkiksi jaanata, marista, raijata, satuilla, jorista, kimittää, yrjötä sekä jo mainitut elvistellä ja urpoilla. Miestennimistä juontaa huomattavan paljon merkitykseltään positiivisia verbejä, kuten arvostaa, hemmotella, intoutua, jalostaa, oivaltaa, onnitella, sulostuttaa, tenhota, toimia, toivoa, uskoa, valostua. Todennäköisesti kielteisten mielleyhtymien välttämiseksi nykyään keksitään nimiä, jotka eivät sisällöllisesti merkitse mitään.

Ihmisenalusta ei mitenkään voi tietää, millainen aikuinen hänestä kasvaa. Valoksi kastettu vauva saattaa hyvinkin kehittyä luonteeltaan valoisaksi mutta toisaalta myös synkkämielisyyteen taipuvaiseksi. Ilmaston ja sään oikuttelua seuraavan mielestä nappiin menee, jos Ilmaksi nimetylle henkilölle osuu ailahteleva luonne.

Samaan nimialkuisten verbien joukkoon voi sisällyttää myös oman pienen ryhmänsä muodostavat nimet, jotka jo sellaisinaan ovat yksikön 2. persoonan imperatiivimuotoisia verbejä. Ne kehottavat, pyytävät tai käskevät: Anna, Emmi, (lähinnä kieltomuodossa), Helli, Salli, Ano, Tarvo, Toimi, Toivo sekä Usko.

Nimipäiväkalenterista poimitut, verbin alussa esiintyvät etunimet kuukausittain:

Tammikuu: Enna, Ilmo, Kari, Visa helmikuu: Heli, Kaino, Laina, Raija, Tiia, Kai, Onni, Sipi, Sisu, Sulo, Valo maaliskuu: Aura, Malla, Virve, Ari, Armas, Kim, Kimi, Tarvo, Usko huhtikuu: Aida, Pilvi, Jalo, Jori, Jyri, Tero, Ukko, Vili, Yrjö toukokuu: Emmi, Maila, Maini, Tuula, Hemmo, Konsta, Oiva, Urpo kesäkuu: Elvi, Paula, Petra, Päivi, Päivä, Into, Toivo, Uuno heinäkuu: Asta, Mari, Martta, Rauni, Riia, Salli, Sara, Arvo elokuu: Ilma, (Ilmi), Jaana, Klaara, Marja, Arvi, Toimi syyskuu: Aila, Ansa, Hilla, Sini, Siru, Ale, Ali lokakuu: Helli, Satu, Sointu, Säde, Luka marraskuu: Lempi, Liisa, Sivi, Ano, Pyry, Tenho joulukuu: Anna, Anni, Heimo, Isko, Niko, Tatu

 

Tenhon päivänä