Kielikompastelua

Kotiportaikossa oli tulossa vastaan tuntematon, ei sotilas eikä potilas vaan asukas. Hei muotoutui jo valmiiksi mielessä. Tulija ehti ensin ja sanoi moi. Omasta suusta lipsahtikin hoi.

Lipsahdus sai heti toivomaan, ettei toinen olisi kuullut sitä tai ainakaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hoi ei tuntunut lainkaan sopivan tilanteeseen. Sanaa tuskin edes tavataan käyttää tervehdyksenä lähikontaktissa. Ennemminkin sillä halutaan nimenomaan saada jonkun kauempana olevan (tuntemattoman) huomio: Hoi te siellä! Ehkä pitäisi kirjoittaa Te.

Myös sanaa laajemmat rakenteet voivat törmätä ja sekoittua aivosolujen kulkureiteillä. Sukulainen pääsi puhumaan itselleen tärkeästä aiheesta, rasvasta. ”Rasva on kaiken pahan a ja o”, hän totesi tuohtuneena ja oli niin tosissaan, ettei huomannut sanoneensa mitään koomista.

Sukulaisen väitteessä yhdistyi kaksi Raamatusta peräisin olevaa sanontaa: Uudessa testamentissa Timoteus on kirjeessään sitä mieltä, että rahanhimo on ”kaiken pahan alku ja juuri”. 

Ilmaus ”Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu” puolestaan löytyy Ilmestyskirjasta. 

Perimmältään sukulainen siis yhdisti hyvän ja pahan samaan ilmaukseen. 

Sinänsä pieni mutta huvittava sattuma, että niin lähdeteos Raamattu kuin ”syytetyt pahantekijät” rasva ja rahanhimo alkavat alkusoinnullisesti samoin kirjaimin.

”Mutta sitten tulee hätä, että kyllä meidän vielä kannattaa hakea apua ennen kuin lyödään viimeinen arkku naulaan”, Kanerva tietää (Helsingin Sanomat 28.9.2018). Artikkelissa käsitellään parisuhteiden solmukohtia ja niiden selvittämistä. Kyseessä on sitaatti, joten sanat on kiepauttanut nurin niskoin ilmeisesti haastateltu perhetyöntekijä eikä kirjoittaja. 

Mielenkiintoinen tilanne toimittajalle: sitaattia valitessa varmaan hetken käy mielessä, pitäisikö lipsahdus korjata juttuun oikein. Kielestä kiinnostuneet lukijat ilahtuvat poikkeuksista, mutta joskus – kuten tässä – jää miettimään, voisiko ja olisiko parempi (kohteliasta?) hieman muokata sanottua. Vai pitäisikö haastateltu sellaistakin sanojensa vääristelynä?

Kaupantekoa

Ihmisellä ei ole enää mitään arvoa, on joku todennut. Varmaan ihmisyys olisi tässä parempi sana.

Toisaalta ihmisen rahallista arvoa arvioidaan jatkuvasti: esimerkiksi valtion ja työnantajien budjeteissa ihminen yleensä käykin niille kovin kalliiksi. Toisaalta jotkut rikastuvat ihmiskaupalla. Ihmisestä on tullut kokonaisvaltaisen kaupanteon kohde mutta myös myyjä.

Mitä ihminen ei tekisikään rahasta? Jos muuta rahaksi vaihdettavaa ei ole, luovutetaan munuainen tai verta tai synnytetään lapsi jollekulle, jolla on varaa siitä maksaa. Aina mikään näistä ei ole vapaaehtoista eikä siis kohteeksi joutuneelle tuottoisaa.

Äskettäisessä Ulkolinjan dokumentissa Bisnestä verellä haastateltiin muun muassa yhdysvaltalaisia verenluovuttajia, jotka tietyssä veripalvelussa saavat maksun. Luovuttajat vastaavat kysymyksiin tietokoneella eikä heitä testata mitenkään. Kuten muuan haastateltu totesi, sairauksia ja muita epäedullisia tietoja koskeviin kysymyksiin vastataan aina ei, sillä moni luovuttaja käy vain saadakseen rahaa huumeisiin. Avun antaminen tarvitsevalle tuskin käy edes mielessä.

Toinen haastateltu taas kertoi saavansa verenluovutusrahoista kuukausittain tarvittavaa lisätuloa elämiseen.

Luovuttaja saa käyntikerrasta 20–50 dollaria. Veriplasmaa jalostava lääketeollisuus saa aikanaan miljardeja dollareita.

Jos ihmisyys muuten löytyykin usein alekorista, elämän alusta ollaan valmiita maksamaan suuriakin summia. ”Ukrainasta on tulossa Euroopan vauvatehdas”, kertoo tuore uutisotsikko. Lapsettomat pariskunnat turvautuvat sijaissynnyttäjiin ja maksavat koko prosessista 35 000–45 000 euroa. Summa kattaa sijaissynnyttäjän ja välitystoimiston palkkiot, lääkärinkulut ja juridiset palvelut.

Artikkelissa haastateltu Alena kertoo ryhtyneensä sijaissynnyttäjäksi saadakseen itselleen ja omalle  lapselleen paremmat elämisen mahdollisuudet, joita alle kahdensadan euron kuukausipalkka kaupan kassana ei tarjoa.

Tässäkö on varattoman ihmisen tulevaisuudenkuva? Tehdä kauppaa omalla kehollaan tai sen osilla, kun selviytyminen eriarvoistuvassa maailmassa käy entistä vaikeammaksi. 

Tanja Aitamurto kirjoitti kiinnostavan, aiheeseen näkökulmaa antavan artikkelin Yhdysvaltojen digitaalisista järjestelmistä (Helsingin Sanomat 15.5.2018).

Aitamurto mainitsee kirjoituksessaan amerikkalaisen kirjailijan ja valtiotieteen professorin Virginia Eubanksin, joka kutsuu digitaalisia järjestelmiä uuden ajan vaivaistaloiksi. 

”Kuten entisajan vaivaistaloissa, järjestelmään joutuminen altistaa kansalaisen jatkuvalle valvonnalle ja nöyryytykselle. Samoin kuin vaivaistalot, nykyajan digitaaliset järjestelmät on toteutettu negatiivisen suunnittelun näkökulmasta: apua tarvitsevat ovat yhteiskunnalle rasite, ja heistä koituvat kulut sekä vaiva tulee minimoida. Digijärjestelmät on suunniteltu valvomaan vähäosaisia, ei auttamaan heitä selviämään kiperästä tilanteestaan." 

”Köyhien systemaattinen kyykyttäminen palvelee valtion tavoitteita eliminoida heikko-osaisista koituvia kuluja.” Kuulostaako tutulta myös suomalaisen korvissa?

Aina joku löytää jäljen

Onkohan ainoakaan salasana tai koodi lopultakaan murtamaton? Voiko salaisinkaan digitaalinen tieto säilyä täysin turvassa? Hakkerit eri puolilla maailmaa ovat onnistuneet pääsemään hyvin vahvojenkin suojauksien läpi, ja tilanteen mukaan teot on selitetty myönteisesti tai kielteisesti hyökkäyksinä kohdettaan tai koko yhteiskuntaa vastaan. Hyvä asia esimerkiksi on, jos jonkin järjestelmän omat virheet ja turva-aukot paljastetaan.

Norjalainen Jo Nesbø kirjoittaa rikosromaanissaan Jano (2017) koodinmurtotavasta, jonka mahdollisuutta tavallinen ihminen tuskin tulee edes ajatelleeksi. Poliisi Harry Holen kollega, itseoppinut sähköisten johtolankojen ekspertti Tord Gren, lisää myös Holen tietämystä tutkiessaan epäillyn kännykkää:

”Kovimpaankin lasiin tulee mikroskooppisia painaumia niihin kohtiin, joita sormenpäät koskettavat useimmin”, Tord sanoi. ”Minä vain selvitän, missä painaumat ovat syvimmät, ja koodi on siinä. Tai siis neljä numeroa, joista voi tehdä kaksikymmentäneljä erilaista yhdistelmää.”

Varmaan moni salassapitovelvollinen toivoo, että asia ei ole yhtä yksinkertainen kuin miltä kuulostaa. Jos Nesbøn mainitsema menetelmä on totta, se lienee rikosten tutkinnassa kehitetty nimenomaan kännykkäkoodien murtamista varten. Mikä estää käyttämästä samaa tekniikkaa rikollisin tarkoitusperin? 

Uutisoinnin perusteella vaikuttaa siltä, että rikostutkinnassa on dna-profiloinnin myötä siirrytty käyttämään enemmän muita menetelmiä kuin sormenjälkitunnistusta. Toisaalta – onko nykyään mikään helpompaa kuin saada kenen tahansa sormenjälki talteen? Elleivät sitten näpyttelysormenpään urat vuosien kiihkeässä käytössä ole kuluneet näkymättömiin.