Ihana vapauden tunne valtaa aina mielen, missä tahansa ihmisten
ilmoilla liikunkin. Lähes jokainen vastaantulija, ohittaja, pysäkillä seisoja, kahvilassa
istuja, lenkkeilijä kantaa kädessään laitetta, joka saa kaiken huomion. On suurta
vapautta kulkea ilman.
Vielä on meitä, jotka emme kaipaa kännykän välittämää ”hetki hetkeltä -elämää”: joka ikistä kommenttia, kyljenkääntöä tai tapahtumaa ei yksinkertaisesti kiinnosta seurata. Vielä on meitäkin, joita ei ole saatu – kovasta yrityksestä huolimatta – siihen sosiaalisen median ansaan, johon useimmat ovat vapaaehtoisesti astuneet.
Ansasta voi puhua siksi, että monille some tuntuu olevan eräänlainen huumausaine. Ilman ei voi elää. Puhutaan jopa somepaastosta ja ylipäänsä varoitellaan liiasta käytöstä, mutta silti kaiken aikaa keksitään uusia keinoja riiputtaa käyttäjää koukussa.
Lopulta ollaankin kirjaimellisesti koukussa. Laitteitaan jatkuvasti räpeltävistä lapsista ja nuorista kasvaa ennenaikaisesti kumaraniskaisia, köyryselkäisiä sekä kuulo- ja sorminivelvaivaisia aikuisia. Siinäpä mietittävää sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta tekeville.
Joillekin tutuilleni elämässä riittää sisältöä niin, että somelle ei ole joko aikaa tai tarvetta. Sähköpostikin ”on unohtunut toiseen todellisuuteen”, kuten eräs sukulainen kesän päätteeksi totesi. Jollain tapaa sanat kuulostivat suloisilta korvissani – vaikkakin luin ne silmilläni.
Vielä on meitä, jotka emme kaipaa kännykän välittämää ”hetki hetkeltä -elämää”: joka ikistä kommenttia, kyljenkääntöä tai tapahtumaa ei yksinkertaisesti kiinnosta seurata. Vielä on meitäkin, joita ei ole saatu – kovasta yrityksestä huolimatta – siihen sosiaalisen median ansaan, johon useimmat ovat vapaaehtoisesti astuneet.
Ansasta voi puhua siksi, että monille some tuntuu olevan eräänlainen huumausaine. Ilman ei voi elää. Puhutaan jopa somepaastosta ja ylipäänsä varoitellaan liiasta käytöstä, mutta silti kaiken aikaa keksitään uusia keinoja riiputtaa käyttäjää koukussa.
Lopulta ollaankin kirjaimellisesti koukussa. Laitteitaan jatkuvasti räpeltävistä lapsista ja nuorista kasvaa ennenaikaisesti kumaraniskaisia, köyryselkäisiä sekä kuulo- ja sorminivelvaivaisia aikuisia. Siinäpä mietittävää sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta tekeville.
Joillekin tutuilleni elämässä riittää sisältöä niin, että somelle ei ole joko aikaa tai tarvetta. Sähköpostikin ”on unohtunut toiseen todellisuuteen”, kuten eräs sukulainen kesän päätteeksi totesi. Jollain tapaa sanat kuulostivat suloisilta korvissani – vaikkakin luin ne silmilläni.
