Historian käännekohta jäi tviittaamatta

Jälleen ajatus yhden uuden sodan mahdollisuudesta on heitetty ilmaan.

Maaliskuussa 2003 Yhdysvallat oli ryhtymässä sotaan, jonka perusteet osoittautuivat myöhemmin heppoisiksi ja suorastaan vääriksi. Silloin kohteena oli Irak, nyt kirjaimen erolla Iran.

Edellisen kerran taivaalta oli isketty Yhdysvaltojen maaperälle, tällä kertaa liittolaismaa Saudi-Arabiaan. Liekkimereksi muuttuneet öljyntuotantolaitokset eivät herätä tavallisissa kansalaisissa läheskään samanlaisia tunteita kuin syyskuun 2001 tapahtumat, jotka myöhemmin johtivat Irakin sotaan.

Tuolloin Yhdysvalloissa isänmaallisuus nousi huippuunsa, niin myös lippu joka kodin salkoon. Luultavasti useimmat amerikkalaiset olivat sitä mieltä, että tuhansien ihmishenkien menetys vaati kostoa, sotaa. Kaikkien mielestä se ei kuitenkaan ollut oikea ratkaisu.

Suosittu teksasilainen kantriyhtye Dixie Chicks esiintyi Lontoossa maaliskuussa 2003 juuri ennen hyökkäystä Irakiin. Muutamasta lauseesta syntyi kohu, jonka raakuutta ja vihamielisyyttä ei voi edes kuvitella, jos nykyisenlaiset viestimisen ”avopalvelut” olisivat jo olleet käytössä. Twitter otettiin käyttöön vuonna 2006 ja Facebook 2004.

Dixie Chicksin laulusolisti Natalie Maines aloitti konsertin ilmoittamalla, että yhtyeen jäsenet eivät kannata sotaa ja väkivaltaa. Varsinainen kohu taisi syntyä viittauksesta silloiseen presidenttiin George W. Bushiin. ”Häpeämme sitä, että USA:n presidentti on kotoisin Teksasista.”

Dokumenttisarjassa Soundtracks: musiikki elää ajassa nähtiin, millaisen reaktion Mainesin kommentti nostatti ilmaisunvapaudestaan kuulussa Yhdysvalloissa. Kun Lontoossa hurrattiin, kotimaan televisiossa raivostuneet mieshenkilöt solvasivat yhtyettä estoitta. ”Typerä ämmä, joka ei tiedä, mistä puhuu.” ”Nämä ääliöt ovat typerimpiä bimboja, joita olen nähnyt.”

Presidentin tiedottaja ei kuitenkaan osoittanut sanojaan näille solvaajille vaan Dixie Chicksin jäsenille kehottaessaan heitä ”varomaan puheitaan”.

Dokumentissa todetaan, että Irakin sodan aiheuttama kansan kahtiajakautuminen sai miettimään, millainen politiikka turvaa Yhdysvallat kansana. Erittäin kiintoisa ajatus näinä aikoina.

Jos mainituista vuosien 2001–2003 tapahtumista on jälkeenpäin löydettävä jotain hyvää, se on helppoakin helpompaa: onneksi Valkoisessa talossa ei istunut nykyinen, New Yorkissa syntynyt presidentti eikä Twitteriä ollut olemassa.

Vapaa, vapaa vielä

Ihana vapauden tunne valtaa aina mielen, missä tahansa ihmisten ilmoilla liikunkin. Lähes jokainen vastaantulija, ohittaja, pysäkillä seisoja, kahvilassa istuja, lenkkeilijä kantaa kädessään laitetta, joka saa kaiken huomion. On suurta vapautta kulkea ilman.

Vielä on meitä, jotka emme kaipaa kännykän välittämää ”hetki hetkeltä -elämää”: joka ikistä kommenttia, kyljenkääntöä tai tapahtumaa ei yksinkertaisesti kiinnosta seurata. Vielä on meitäkin, joita ei ole saatu – kovasta yrityksestä huolimatta – siihen sosiaalisen median ansaan, johon useimmat ovat vapaaehtoisesti astuneet.

Ansasta voi puhua siksi, että monille some tuntuu olevan eräänlainen huumausaine. Ilman ei voi elää. Puhutaan jopa somepaastosta ja ylipäänsä varoitellaan liiasta käytöstä, mutta silti kaiken aikaa keksitään uusia keinoja riiputtaa käyttäjää koukussa.

Lopulta ollaankin kirjaimellisesti koukussa. Laitteitaan jatkuvasti räpeltävistä lapsista ja nuorista kasvaa ennenaikaisesti kumaraniskaisia, köyryselkäisiä sekä kuulo- ja sorminivelvaivaisia aikuisia. Siinäpä mietittävää sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta tekeville.

Joillekin tutuilleni elämässä riittää sisältöä niin, että somelle ei ole joko aikaa tai tarvetta. Sähköpostikin ”on unohtunut toiseen todellisuuteen”, kuten eräs sukulainen kesän päätteeksi totesi. Jollain tapaa sanat kuulostivat suloisilta korvissani – vaikkakin luin ne silmilläni.

Sivistynyttä nokkapokkaa

Keskinäisten riitatilanteiden selvittelyssä suositellaann usein käytettäväksi minä-lähtöistä lähestymistapaa. Siinä toinen kertoo toiselle, miltä hänestä tuntuu sen sijaan, että alkaa suoraan syytellä toista osapuolta. Mistä johtuneekaan, ihmiselle tuntuu olevan luonnollisempaa lähteä etsimään syytä kaikkialta muualta kuin itsestään.

  

Onnekseni en seuraa sosiaalista mediaa: viestimien otsikot riittävät kertomaan kielenkäytön alennustilasta erityisesti siellä, missä asioista ollaan eri mieltä.

Entisinä, voisiko peräti sanoa sivistyneempinä, aikoina jopa nokkapokkaa käytiin kohteliaammin kuin nykyään. Esimerkiksi draamasarja Downton Abbeyn käsikirjoittaja Julian Fellowes onnistui tekemään eripuratilanteista aikakauteen sopivan hillittyjä ja samalla kuivakkaan humoristisia. Näyttelijöiden (erityisesti kärkevää kreivitär Violet Crawleya esittäneen Maggie Smithin) osuutta tietenkään unohtamatta.

Jotain samaa on englantilaisen näytelmäkirjailija George Bernard Shaw’n (1856−1950) ja Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä tunnetun Winston Churchillin (1874−1965) hieman okaisessa sananvaihdossa. Shaw lähettää Churchillille kutsun näytelmänsä ensi-iltaan: ”Ottakaa mukaan ystävä, jos teillä on.” Kutsutun vastaus ei jää häviölle: ”Olisiko mahdollista saada liput toiseen esitykseen, jos sellainen on?”

(Sitaatit kirjasta Ajatuksia uudelle vuosituhannelle, koonnut Hannu Tarmio)

Edelleen samaa hienovireistä piikittelyä sisältyy sitaattiin, jonka Michael Freeman mainitsee kirjassaan Miten valokuva toimii. Yhdysvaltalaiset nimekkäät, muoti- ja muotokuvistaan tunnettu Irving Penn (1917−2009) sekä kirjailija Ernest Hemingway (1899−1961) kohtasivat, eikä kirjailija välttämättä osannut arvostaa valokuvaajan saavutuksia. Freeman arvelee, että Hemingway on saattanut ensin kysyä Pennilta, millä kameralla palkittu kuva on otettu. Penn puolestaan sanoo: ”Romaaninne ovat erinomaisia. Mitä kirjoituskonetta käytätte?”

○ ○ ○

Kuinka sattuikaan, sanankäyttäjät Shaw, Churchill ja Hemingway ovat kaikki Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajia (vuosina 1925, 1953 ja 1954).