Keskinäisten riitatilanteiden selvittelyssä suositellaann usein
käytettäväksi minä-lähtöistä lähestymistapaa. Siinä toinen kertoo toiselle,
miltä hänestä tuntuu sen sijaan, että
alkaa suoraan syytellä toista osapuolta. Mistä johtuneekaan, ihmiselle tuntuu
olevan luonnollisempaa lähteä etsimään syytä kaikkialta muualta kuin itsestään.
Onnekseni en seuraa sosiaalista mediaa: viestimien otsikot
riittävät kertomaan kielenkäytön alennustilasta erityisesti siellä, missä asioista ollaan eri mieltä.
Entisinä, voisiko peräti sanoa sivistyneempinä, aikoina jopa
nokkapokkaa käytiin kohteliaammin kuin nykyään. Esimerkiksi draamasarja Downton Abbeyn käsikirjoittaja Julian Fellowes onnistui tekemään eripuratilanteista
aikakauteen sopivan hillittyjä ja samalla kuivakkaan humoristisia. Näyttelijöiden (erityisesti kärkevää kreivitär Violet Crawleya esittäneen Maggie Smithin) osuutta tietenkään unohtamatta.
Jotain samaa on englantilaisen näytelmäkirjailija George Bernard Shaw’n (1856−1950) ja Yhdistyneen
kuningaskunnan pääministerinä tunnetun Winston
Churchillin (1874−1965) hieman okaisessa sananvaihdossa. Shaw lähettää Churchillille
kutsun näytelmänsä ensi-iltaan: ”Ottakaa mukaan ystävä, jos teillä on.” Kutsutun
vastaus ei jää häviölle: ”Olisiko mahdollista saada liput toiseen esitykseen,
jos sellainen on?”
(Sitaatit kirjasta Ajatuksia uudelle vuosituhannelle, koonnut Hannu Tarmio)
(Sitaatit kirjasta Ajatuksia uudelle vuosituhannelle, koonnut Hannu Tarmio)
Edelleen samaa hienovireistä piikittelyä sisältyy
sitaattiin, jonka Michael Freeman
mainitsee kirjassaan Miten valokuva
toimii. Yhdysvaltalaiset nimekkäät, muoti- ja muotokuvistaan tunnettu Irving Penn (1917−2009) sekä kirjailija
Ernest Hemingway (1899−1961)
kohtasivat, eikä kirjailija välttämättä osannut arvostaa
valokuvaajan saavutuksia. Freeman arvelee, että Hemingway on saattanut ensin
kysyä Pennilta, millä kameralla palkittu kuva on otettu. Penn puolestaan sanoo: ”Romaaninne
ovat erinomaisia. Mitä kirjoituskonetta käytätte?”
○ ○ ○
