Lisää ydinvoimaa sähkösyöpöille

Tässä sähköllä käyvässä maailmassa riittää ihmeteltävää. Viimeksi sitä sain, kun tutkin sähkölaskun mukana tullutta yksilöityä tietoa omasta sähkönkulutuksestani. Paperilla vihreät vaakapalkit kuvaavat kerros-, rivi- ja omakotitaloasukkaiden keskimääräistä kulutusta vuodessa. Itse kuulun yksin asuviin kerrostaloasukkaisiin. Jos meitä kuvaava palkki jaetaan kolmeen osaan, sijoitun heti toisen kolmanneksen alkuun, toisin sanoen kulutan sähköä alle puolet siitä, mitä ryhmäni keskimäärin. Kovin paljon vähemmän ei voi enää asuja kuluttaa, jos ei sitten heitä kaikkia sähkölaitteita mäkeen. Eläisi kuin Eeva Kilpi: Tänä aamuna komensin leipää:/ Ei täällä saa homehtua./ Eilen huusin hellalle: Ala vetää! (Runoja 1972−76).

Kodissani ei ole saunaa, lattialämmitystä eikä astiain- tai pyykinpesukonetta. Sen sijaan täällä on yli 10 vuotta toimineet kylmälaitteet ja liesi, joiden uusiminen aikanaan kuuluu taloyhtiölle. Television sammutan kokonaan, kun en sitä katso. Puhelin ja tietokone tietenkin tarvitsevat latausta aika ajoin.

Sähkönkäyttöraportin mukaan kulutukseni on lisääntynyt viime vuodesta tasan 6 prosenttia. Vasta reilu vuosi sitten kannettava tietokone, uusi ja ensimmäinen, muutti kotiini. Sammutan senkin, kun en käytä. Pian sen tulon jälkeen sain hyvin vanhan television tilalle uudemman käytetyn, jonka täytyy olla entistä energiatehokkaampi. Näissä toiminnoissa en voi enää mainittavasti sähköä säästää. Raportissa on kuitenkin esitetty kaino toive, että asettaisin vuoden säästötavoitteeksi 10 prosentin vähennyksen.

Tiedän kyllä, missä vielä voisin parantaa. En ilahtunut jonkin vuoden takaisesta lampunvaihtopakosta, joten katossani palavat yhä hehkulamput. Uusien energiansäästölamppujen ostamisesta tehtiin paitsi kalliimpaa myös järjettömän vaikeaa verrattuna entiseen.

Asia, joka raporttia tutkiessani sai minut miettiväiseksi, ei kuitenkaan ole yllättävä 6 prosentin nousu. Olen ehdottomasti myös sitä mieltä, että monen yksittäisen ihmisen pienetkin teot saavat aikaan merkittävän muutoksen. Silti huomasin ärtyväni esitetystä säästötavoitteesta. Minunko tässä tosiaan vielä pitää säästää, samalla kun suuri osa suomalaisista varustaa ykkös- ja kakkoskotinsa tai kesämökkinsä kaikin mahdollisin sähköisin mukavuuksin? Siis kenen tarpeiden takia Suomeen oikein ajetaankaan uutta ydinvoimalaa kuin käärmettä pyssyyn?

Rajansa kaikella − vai onko?

Jos uskoisi kaiken, mitä amerikkalaisissa tosi-tv-ohjelmissa tai nyyhkyleffoissa näkee, voisi luulla, että amerikkalaiset pitävät itseään yli-ihmisinä. Niissä esiintyvät ihmiset toistavat aina samaa mantraa: Kaikki on mahdollista. Joskus kyllä tuntuukin, että väite pitää paikkansa. Niin omituista ideaa − hyvässä tai pahassa − ei USA:ssa liene keksittykään, ettei joku ryhtyisi sitä toteuttamaan. Kykykilpailuohjelmissa taas näkee niitä, joiden itsetuntemus olisi kehittynyt paremmin, jos kasvattajat olisivat alusta pitäen antaneet heille hieman realistisemmat eväät.

En oikein tiedä, miten suhtautua noin suuria lupauksia sisältävään elämänohjeeseen. Tietenkin on hienoa, että ihmistä kannustetaan ylittämään esteitä. Mutta kun hänet opetetaan uskomaan, että kaikki on hänelle mahdollista, sillä tosiasiassa tarkoitetaan vain menestystä, rikkautta, kaikkea tavoittelemisen arvoista hyvää. Tämä tuli esiin esimerkiksi Ylen eilen esittämässä dokumentissa Laman uhrit Amerikassa. Vuonna 2008 alkanut lama osui pahoin myös hyvätuloisiin keskiluokan kansalaisiin, opettajiin, pr-ammattilaisiin, yritysvalmentajiin, pörssimeklareihin ja moniin muihin. Lohduttomassa tilanteessa heillä kaikilla oli sama tyrmistynyt kysymys: Miten tämä on mahdollista?

Pelkääjän paikka on varattu

Amerikkalaisten liioitellun mahtipontinen usko omiin voimiinsa hämmästyttää minua myös tilanteissa, joissa ihminen joutuu kestävyytensä äärirajoille ja selviytyy. Moni selviytyjä uhkuu itseluottamusta: Tämän jälkeen en pelkää enää mitään. Eli kun on voittanut yhden rajoitteistaan tai peloistaan, on voittanut ne kaikki. Lisäksi amerikkalaisella tuntuu olevan suunnaton tarve tehdä läheisensä ylpeiksi. Oli kisa mikä tahansa, näillä sanoilla niin voittajat kuin häviäjät kyynelsilmin perustelevat tekemisiään. Hävinnyt tietenkin tuntee aiheuttaneensa läheisilleen hirveän pettymyksen. Älkää suomalaiset tehkö perässä, pyydän.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on pahin pelkoni, en osaisi vastata. Miten ihmeessä ne voi panna minkäänlaiseen pahemmuusjärjestykseen? Vakava sairastuminen, raajan amputointi, käärmeet, sota, tulipalo, asunnottomuus… Noin kymmenvuotiaana kuulin silmälääkärin sanovan, että joutuisin leikkaukseen, jos muu hoito ei auta. Silloin leikkausta ei tehty, mutta siitä lähtien olen hillittömästi pelännyt sitä. Hoitomuodot ovat niistä ajoista kehittyneet melkoisesti, mutta kohde ei: silmä on yhä silmä, korvaamaton näköelin.

Viime marraskuussa jouduin yllättäen ja pyytämättä toimenpiteeseen, jossa kumpaankin silmääni tehtiin laserilla reiät, tieteellisemmin ilmaistuna iridotomia. Ajatuskin oli hyytävä. Vaikka ihmeen kaupalla selvisin operaatiosta, en käsitä, miten se vähentäisi muita pelkojani. Pitäisiköhän kääntyä amerikkalaiseksi?


PS. Ne amerikkalaiset, jotka itse tunnen, ovat kyllä selvästi maanläheisempää porukkaa!