Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. helmikuuta 2026

Oi, katsohan, vaari, tuota vauvaa*

”Tule, tule äidin luo!” tai ”Tule äidin syliin!” Tällaisia kutsuhuutoja nykypäivänä kuulee, eikä niitä suinkaan osoiteta ihmislapselle.

Ilmeisesti täysin ohi on mennyt sekä viestimiltä että täten myös itseltäni kohauttava tiedeuutinen, jossa olisi kerrottu geenitekniikan uudesta saavutuksesta: ihmisen ja koiran sukusolujen onnistuneesta risteytyksestä. Miehille isyyden tunnustaminen saattaa aiheuttaa jonkin verran ristiriitaisia tunteita.

Jos perheessä onkin jo ihmislapsia, pidetäänkö koiraa näin ollen heidän veljenään tai sisarenaan? Miten olisi ”lapsilisähakemus” Kelaan?

Viime kesänä sattui harvinainen tapaus: Tavallisella päiväkävelyllä vastaan tuli aikuisen (ehkä äidin) seurassa korkeintaan 10-vuotias lapsi. He näyttivät sopuisasti syventyneen keskusteluun, eikä heillä ollut minkäänlaista kiirettä. Myöhemmin sivuutimme toisemme reitillä uudelleen.

Tapaus jäi syystä mieleen, koska tavallisesti ulkoillessa melkein jokaisen vastaantulijan seurana on koira. Lapset kai jätetään kotiin rauhaan ruutujensa ääreen, kun taas näitä äidinkultia kävelytetään säännöllisesti monta kertaa päivässä.

Hygieniasta huolehtineen vapaaehtoisleipojan pullia eivät vanhukset enää saa päiväkahvillaan nauttia, mutta ulkona monenlaisia bakteeripesiä nuuskineiden koirien sallitaan tulla liikkeisiin, kahviloihin ja ravintoloihin. On onnekasta, jos edes ruokakauppa kieltää niiltä pääsyn tiloihinsa.

Julkisista sisätiloista, kuten kirjastosta, voi koiran sijasta joutua poistumaan ihminen, joka on allerginen koirille. Toistaiseksi vain ihmiset kuuluvat lukutaitoisiin.

Kerran bussissa käytiin sananvaihto, joka kertoo paljon näiden ”äitien” asenteesta: Naisen seurassa ollut mies kuului sanovan, ettei koiria saisi pitää istuimella. Nainen vastasi: "Kyllä minun koirani saa siinä istua."

Herkkuruokia, lääkäripalveluja, sohvalla löhöilyä, paijaamista ja paapomista: Eivät arvaakaan, millaisen mielikuvan nykyään sanoillaan nostattavat ne kidutusta ja väkivaltaa kokeneet, joiden mielestä heitä on kohdeltu kuin koiraa. Olisi aika heittää sanonnalle hyvästit tai korvata sana koira vaikkapa… (suomalaisella) vanhuksella?

Koirista saadaan rekvisiittaa lähes kaikkeen. Niillä kuvitetaan liki päivittäin uutispätkiä, haastatteluja, lehtijuttuja, mainoksia ja yrityskuvaa yleensä ilman minkäänlaista yhteyttä itse asiaan. Vai hoitavatko esimerkiksi pankit nykyään raha-asioita koirien kanssa? Entä tarvitsevatko koirat jo puhelinliittymänkin? Toisinaan koirista eri viestimiin tehtyjen juttujen aiheet kuulostavat jo niin naurettavilta, että ei voi kuin kysyä: miksi ihminen luulee eläimen haluavan olla hänen kaltaisensa?

Television koiraohjelmat näyttävät koko ajan lisääntyvän, niin ettei kanavan vaihtaminenkaan aiheeseen perin juurin tympääntynyttä aina pelasta. Yhä älyttömämmäksi käyvässä ajassamme jollain kanavalla varmaan jo suunnitellaan koirien laulu- tai tanssikilpailujen esittämistä.

(Onneksi viime vuoden HD-uudistuksen vuoksi ei tarvinnut jokseenkin turhan takia − tuhlata rahaa uuteen laitteeseen, käytettynä saatu kelpaa hyvin. Sori siitä, hallitus.)

Koirilla muodossa tai toisessa, tavalla jos toisellakin kyllästetään kaikkien elinympäristö ilmeisesti olettaen, että eihän koirista kukaan voi olla pitämättä. Oletus on väärä.

Suomessa on kannettu huolta laskevasta syntyvyydestä, mutta mikäs hätä tässä: täällähän riittää pilvin pimein näitä uudenlaisia ”lapsiperheitä”. Jos suomalaisten into hankkia mieluummin koira kuin lapsi kiihtyy kiihtymistään, on päättäjien ja lainlaatijoiden vain ryhdyttävä ideoimaan, miten koirista saadaan tähän maahan tuottavia veronmaksajia.


*Lastenlaulua Oi, katsohan, vaari, pientä hauvaa mukaillen

maanantai 15. tammikuuta 2024

Kumpi parempi, osa vai kokonaisuus

Ennen 2000-luvun alkua elettiin vielä aikaa, jolloin yksityisyydellä − nykyaikaan verrattuna − katsottiin olevan yhä jonkinlaista arvoa. Silti juuri ennen vuosituhannen vaihdetta runoilija Helena Anhava (19252018), joka tuskin edes aavisti, miten valtava itsensäpaljastajien joukko odotti nurkan takana vapautumistaan, kirjoitti:

Se on käsitetty väärin / ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. / Avoimuus: / avoin sisäänpäin / suhteessa itseen. (Maininki ennen aaltoa, 1997)

Yksilökeskeisyydestä näyttäisi somen johdosta tulleen myös pääasiallinen tapa kertoa yhteiskunnasta ja sen tilasta. Voidaanko enää mistään sanoa mitään yleistävää, jos heti nostetaan esiin poikkeusyksilö? Näin tehdään myös enenevässä määrin erilaisissa televisio-ohjelmissa.

Yksilöt vetoavat kaikessa mielellään oikeuksiinsa, kun taas harvaa enää velvollisuus kutsuu. Yhteiskunta ei kuitenkaan milloinkaan voi toimia ilman yleistyksiä, kuten kaikille yhteisiä lakeja.

Alussa ei ollut mitään, ja sitten synnyin minä... Kirjailija Diane Setterfieldin sanoissa tiivistyy ytimekkäästi nykyajan yksilökeskeinen ajattelu (Kolmastoista kertomus, 2007). Jossain vaiheessa alettiin puhua kuplista, samanmielisten muodostamista ryhmistä. Nyttemmin kuplaan saattaa mahtua vain yksi itseriittoinen, jonka henkilökohtaiset tunteet vaikuttavat olevan kaikessa se pääasia.

Mitä enemmän siivutetaan, sitä enemmän kokonaisuus pirstoutuu ja yhtenäisyys vähenee. Ollaanko jo siinä pisteessä, jolloin kuvitellaan, että vain mahdollinen sota Suomessa saisi kansalaiset yhä tai vielä yhtenäiseksi joukoksi. Voiko siitäkään enää olla niin varma?

Toisaalta usein kuulee käytettävän suorastaan naurettavan yleistäviä lausahduksia ”kaikkien tuntema” ja ”kaikkien rakastama”, esimerkiksi menestyneistä poptähdistä ja kirjailijoista. Eihän sellainen yleistys tietenkään pidä paikkaansa. Ollenkaan yhtä itsestään selvää ei olisi viitata samoin vaikkapa luontokappaleeseen: kaikkien tuntema varis.

Viime aikojen ulostulojen otsikoiden perusteella suomalaiset ovat yhtäkkiä oppineet häpeämään kuka mistäkin syystä. Voiko asiasta jo tehdä yleistyksen, koska yksittäisiä tunnustuksia on ilmaantunut kuin sieniä sateella?

Samana vuonna kuin Anhavan runokokoelma ilmestyi Juhani Kellosalon (1951) kokoelma Baabelin kartta. Runo Muisti muistuttaa lukijaa sukupolvien ketjusta, yksilön taustajoukoista, joita ilman kukaan ei täällä edes kuplassaan elele. Elämä elämältä aukesi tulevaisuus / uusiin silmiin, aina uusin luvuin / kirjoittamaton kirja / −−. Aiemmin on kuin onkin ollut muiden elämiä: Niin sinua on tuotu pitkän matkaa / jo ennen kuin synnyit.

Nykyään hyvin yleinen viesti tuntuu olevan, että ihminen on vain yksi suuri ongelmakimppu. Häpeämisen tapaan kuulostaa melkein muotisuuntaukselta myös se, miten minuus on hukassa. Varmaan nekin ”tyhjään” syntyneet siitä huolimatta löytävät syypään pahalle ololleen muista. Loppujen lopuksi, vaikka kuinka ”horottaisi ulos”, ei elämästä koskaan tule täysin sileää ja ongelmatonta, eikä kukaan voi elää toisen puolesta.

Sen sijaan että edes yritettäisiin pitää huolta omasta mielestä ja sen kestävyydestä, sen annetaan hukkua bittien virtaan.

Yleisemmin menneisyydestä puhuttaessa puhutaan historiasta, mutta kun siirrytään yksityisen puolelle, käytetään usein sanaa nostalgia, johon väistämättä kuulostaa liittyvän hienoinen huvittuneisuuden sivumaku. Että "−− ennenvanhaan, jolloin vielä hämärästi muistettiin / ennenvanhan ennenvanha" tarkoittaa vain jotain vanhojen ihmisten jorinoita, joilla ei ole mitään tekemistä nykyajan kanssa. Kuitenkin kaikki, mitä nyt on, perustuu tavalla tai toisella siihen, mitä on ollut.

 

perjantai 20. tammikuuta 2023

Antaa mennä kun on alamäki

Koulutuksen ja hyvinvointivaltion mallimaana tunnettu Suomi kuulostaa nykyään olevan kovin heikoilla. Koululaiset eivät enää pärjää opinnoissaan eivätkä kansainvälisissä mittauksissa kuten ennen. Opettajat uupuvat ja haluavat vaihtaa alaa. Hyvinvointivaltiossa on pulaa sairaanhoitajista, kun he eivät enää ole jaksaneet motivoitua pelkän sanallisen arvostuksen varassa.

Kaikki tuntuu olevan kiinni rahasta − tai sen puutteesta − silloin, kun etsitään syitä ja ratkaisuja.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM:n) katsauksen mukaan suomalaislasten Pisa-tulokset lähtivät laskuun vuoden 2006 jälkeen. Mahdollisiksi syiksi arvellaan koulutuksen rahoituksen vähenemistä ja sosioekonomisten erojen kasvua. (Helsingin Sanomat 13.1.2023)

Samassa HS:n artikkelissa asiantuntijat lisäävät listaan opettajapulan ja opettajien kadonneen motivaation sekä oppilaiden koulupahoinvoinnin, ahdistuneisuuden ja uupumuksen. Yksi asiantuntija on peräti sitä mieltä, ettei vähentynyt kirjojen lukeminen eivätkä älylaitteet ole vaikuttaneet Pisa-tuloksiin.

Koulutustaso ja oppimistulokset saadaan puolestaan nousemaan opetusalan ammattijärjestö OAJ:n mukaan seuraavin keinoin: tarvitaan toimiva erityis- ja tukiopetus, myös toisen asteen oppilaitoksiin, laadukas varhaiskasvatus, perusopetuksen määrän lisäys sekä korkeakoulupaikkojen lisäys. Sanoissa toimiva, laadukas ja lisäys kuuluu toden totta setelien kahinaa. (Yle 13.1.2023)

Ilmeisesti syystä, että Suomi koulutuksen ja hyvinvointivaltion maineensa hiipuessa pitää vielä lujasti kiinni teknologiaosaamisestaan, tätä ei suurin surminkaan haluta kritisoida (kuten ei myöskään jostain syystä suositun autourheilun ilmastovaikutuksia). Kaiken opetuksen läpäisevässä teknologiahehkutuksessa ei haluta nähdä mitään väärää tai kielteistä. Jo potalla istuvalle pikkulapselle lyödään ruutu käteen viihdykkeeksi, ja siitä jatketaan aina siihen asti, että kotona olevaa vanhusta ”hoidetaan” etänä ruudun välityksellä. Tajutonta elämää.

Vaikka erityisesti sosiaalisen median käyttäjät saattavat toisinaan varsin ponnettomasti huolestua älylaitteidensa aiheuttamasta riippuvuudesta, huoli jää lyhytaikaiseksi. Opetussuunnitelmien laatijat eivät ilmeisesti näe laitteiden käytössä kerta kaikkiaan minkäänlaisia haittoja opettajat sentään joskus. Mitä tiiviimmin teknologiaa saa kytkettyä oppiaineisiin, sen parempi, tunnutaan yleisesti ajateltavan.

Miksei teknologiakeskeinen opetus voi olla yhtä hyvin syynä koulupahoinvointiin, ahdistukseen ja uupumukseen kuin mikä muu seikka tahansa? Pidetäänkö itsestään selvänä, että se kiinnostaa kaikkia tai että kaikki pystyvät sen avulla oppimaan paremmin?

Dokumentissa Memory Games muistikilpailuihin osallistuvat kehittivät muistiaan eri tekniikoin. Joku opetteli kymmeniä piin desimaaleja ulkoa. Onko siinä sitten mieltä tavallisesti riittänee hyvin muistaa niistä kaksi: 3,14.

Toisaalta ulkoa opettelun avulla muisti voi paremmin. Nykyään se voi monella entistä huonommin: miten monesti onkaan tullut todistettua, että ensimmäisenä tartutaan puhelimeen tarkistamaan jotain tietoa sen sijaan, että hetken aikaa yritettäisiin etsiä vastausta muistista.

Lukeminen, kirjoittaminen, matematiikka, liikunta… uhanalaisia taitoja kaikki. Kaikkeen tuntuu käyvän klikkailu verkossa: joidenkin mielestä lukeminen tarkoittaa otsikoiden silmäilyä, ja löydetyn materiaalin kopioiminen ja emojien valitseminen edustaa kirjoittamista. Pelkkä varpaiden heiluttelu puolestaan riittänee liikunnaksi tavallisen terveelle teinille. Mistäköhän liikkumattomuus mahtaa johtua?

Alituiseen ruudun ääressä istuvan teinin väsymys siirtyy jopa hänen koulureppuunsa, jolle on oltava oma paikka täydessä bussissa.

Jokaisena aikakautena kasvuikäiset ovat käyneet läpi murrosikään ja kuhunkin aikakauteen liittyvät omat ahdistuksensa ja epävarmuutensa. Nykyään ilmeisesti nuoruudesta kärsitään vähintään tuplasti. Mistäköhän johtuu? Jatkuvasti puhutaan muun muassa siitä, miten nuoret kipuilevat sosiaalisen median aiheuttamien ulkonäköpaineiden kanssa. Kai se nyt uuvuttaa, jos tuntitolkulla seilaa verkossa vertailemassa itseään muihin.

Jos nuori sitten tarvitsee apua mielenterveysongelmiin, mistäpä muualta sitä tarjotaan kuin verkon sovelluksesta. Ehkä moni kaipaisi enemmän läsnä olevaa ammattiauttajaa ja konkreettista kosketusta.

Yhtäa lailla kuin henkilöstö ja laatu maksavat rahaa, niin maksaa myös jatkuvasti uudistuva teknologia. Välillä sekään ei toimi tai sitä käytetään väärin, myös koulussa.

Kielellisesti teknologia on tunkeutunut oman alueensa ulkopuolelle toisinaan jopa hilpeyttä herättävällä tavalla. Erityisen suosittua näyttää olevan käyttöjärjestelmistä tuttu versiointi 2.0 varsinkin erilaisten hankkeiden nimeämisessä:) Työ 2.0, Ikäruoka 2.0, Yhteiskunta 2.0 -selvitys ja Kampus 2.0 Oulussa. Erään otsikon mukaan Kylmä sota 2.0 on täällä (HS).

Koska teknologia siis on ottanut ihmisen paikan yhteiskunnassa ja ratkaisee omin voimin kaikki ongelmamme, pitäisikö OAJ:n ehdotukset kääntää aivan päälaelleen: olisiko aika koulutuksen ja siihen liittyvän tuen lisäyksen vaatimusten sijaan luopua yleisestä oppivelvollisuudesta kokonaan. Onhan tässä tapauksessa aivan turhaa potkia tutkainta vastaan.