Ennen 2000-luvun alkua elettiin vielä aikaa, jolloin yksityisyydellä − nykyaikaan verrattuna − katsottiin olevan yhä jonkinlaista arvoa. Silti juuri ennen vuosituhannen vaihdetta runoilija Helena Anhava (1925−2018), joka tuskin edes aavisti, miten valtava itsensäpaljastajien joukko odotti nurkan takana vapautumistaan, kirjoitti:
Se on käsitetty väärin / ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. / Avoimuus: / avoin sisäänpäin / suhteessa itseen. (Maininki ennen aaltoa, 1997)
Yksilökeskeisyydestä näyttäisi somen johdosta tulleen myös pääasiallinen tapa kertoa yhteiskunnasta ja sen tilasta. Voidaanko enää mistään sanoa mitään yleistävää, jos heti nostetaan esiin poikkeusyksilö? Näin tehdään myös enenevässä määrin erilaisissa televisio-ohjelmissa.
Yksilöt vetoavat kaikessa mielellään oikeuksiinsa, kun taas harvaa enää velvollisuus kutsuu. Yhteiskunta ei kuitenkaan milloinkaan voi toimia ilman yleistyksiä, kuten kaikille yhteisiä lakeja.
Alussa ei ollut mitään, ja sitten synnyin minä... Kirjailija Diane Setterfieldin sanoissa tiivistyy ytimekkäästi nykyajan yksilökeskeinen ajattelu (Kolmastoista kertomus, 2007). Jossain vaiheessa alettiin puhua kuplista, samanmielisten muodostamista ryhmistä. Nyttemmin kuplaan saattaa mahtua vain yksi itseriittoinen, jonka henkilökohtaiset tunteet vaikuttavat olevan kaikessa se pääasia.
Mitä enemmän siivutetaan, sitä enemmän kokonaisuus pirstoutuu ja yhtenäisyys vähenee. Ollaanko jo siinä pisteessä, jolloin kuvitellaan, että vain mahdollinen sota Suomessa saisi kansalaiset yhä tai vielä yhtenäiseksi joukoksi. Voiko siitäkään enää olla niin varma?
Toisaalta usein kuulee käytettävän suorastaan naurettavan yleistäviä lausahduksia ”kaikkien tuntema” ja ”kaikkien rakastama”, esimerkiksi menestyneistä poptähdistä ja kirjailijoista. Eihän sellainen yleistys tietenkään pidä paikkaansa. Ollenkaan yhtä itsestään selvää ei olisi viitata samoin vaikkapa luontokappaleeseen: kaikkien tuntema varis.
Viime aikojen ulostulojen otsikoiden perusteella suomalaiset ovat yhtäkkiä oppineet häpeämään kuka mistäkin syystä. Voiko asiasta jo tehdä yleistyksen, koska yksittäisiä tunnustuksia on ilmaantunut kuin sieniä sateella?
Samana vuonna kuin Anhavan runokokoelma ilmestyi Juhani Kellosalon (1951−) kokoelma Baabelin kartta. Runo Muisti muistuttaa lukijaa sukupolvien ketjusta, yksilön taustajoukoista, joita ilman kukaan ei täällä edes kuplassaan elele. Elämä elämältä aukesi tulevaisuus / uusiin silmiin, aina uusin luvuin / kirjoittamaton kirja / −−. Aiemmin on kuin onkin ollut muiden elämiä: Niin sinua on tuotu pitkän matkaa / jo ennen kuin synnyit.
Nykyään hyvin yleinen viesti tuntuu olevan, että ihminen on vain yksi suuri ongelmakimppu. Häpeämisen tapaan kuulostaa melkein muotisuuntaukselta myös se, miten minuus on hukassa. Varmaan nekin ”tyhjään” syntyneet siitä huolimatta löytävät syypään pahalle ololleen muista. Loppujen lopuksi, vaikka kuinka ”horottaisi ulos”, ei elämästä koskaan tule täysin sileää ja ongelmatonta, eikä kukaan voi elää toisen puolesta.
Sen sijaan että edes yritettäisiin pitää huolta omasta mielestä ja sen kestävyydestä, sen annetaan hukkua bittien virtaan.
Yleisemmin menneisyydestä puhuttaessa puhutaan historiasta, mutta kun siirrytään yksityisen puolelle, käytetään usein sanaa nostalgia, johon väistämättä kuulostaa liittyvän hienoinen huvittuneisuuden sivumaku. Että "−− ennenvanhaan, jolloin vielä hämärästi muistettiin / ennenvanhan ennenvanha" tarkoittaa vain jotain vanhojen ihmisten jorinoita, joilla ei ole mitään tekemistä nykyajan kanssa. Kuitenkin kaikki, mitä nyt on, perustuu tavalla tai toisella siihen, mitä on ollut.
