Keidas erämaassa

”On sanottu, että pikku paimenpojasta ei tullut kirjailija sen tähden, että hän näki niityllä niin kauniita auringonlaskuja, vaan sen tähden, että hänen eväsleipänsä oli kääritty sanomalehtipaperiin.”

Merete Mazzarellan kirjassaan Ainoat todelliset asiat esittämä ajatussitaatti tuli hakematta mieleen lukiessani viehättävää artikkelia Suomen syrjäisin kirjasto (Helsingin Sanomat 26.8.2018). Puuttomalla ja muutenkin autiolla Jäkäläpää-tunturilla Inarissa nököttää pieni, Karhu-Korhosen kirjastoksi nimetty mökki, jota kuitenkaan eivät ylläpidä lukevat paimenet vaan Suomen viimeiset ammattikullankaivajat.

Alle 20 neliön kaksihuoneinen kirjasto ei komeile koollaan, arkkitehtuurillaan eikä nidevalikoimallaan, mutta ajaa asiansa: sen kirjoja luetaan ja tullaan lainaamaan matkojenkin takaa. Haastateltavat nimeävät muun muassa teokset kuvataiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen sekä K. M. Walleniuksen Miesten meren.

Jäkäläpään kulttuurikeskuksenakin tunnetun mökin toisessa huoneessa sijaitsevat kirjat, toisessa on esillä valokuvia edesmenneestä kullankaivajasta Yrjö ”Karhu” Korhosesta.

Vielä vaatimattomammin puittein ajatuksia ja tietoa tarjoaa sivukirjasto Martin Iskon palo -tunturilla. Kerrassaan hienoa, että entiset erämaalentokentän huoltorakennukset ovat saaneet uuden elämän nimenomaan kirjastona. Harvaan asutulla ja pitkien välimatkojen seudulla kirja on kuin hyvä ystävä. Vaan onko kultaa kalliimpi ystävä – sen tietänee parhaiten sikäläinen lukija, kullankaivaja.

Mazzarella mainitsee omassa kirjassaan lukemisesta kirjoittaneen Alberto Manguelin, joka ei ole milloinkaan katunut lukemiseen uhraamaansa aikaa. Kun usein ajatellaan, että kirjat pitävät ihmisen oikean elämän ulkopuolella, Manguelin mielestä asia on oikeastaan päinvastoin: kirjojen kautta lähestyy elämää. Lukiessa oppii pohdiskelemaan olemassaoloa niin, ettei sitä tarvitse elää vaan voi vain katsella, miten joku toinen elämästä selviää.

Tästä on kyse myös Inarin erämaassa.

Jos metsään haluat mennä nyt, niin kenties yllätyt

Laulun nimessä Kelpaat kelle vaan verbi kelvata kuulostaa paljon arvostavammalta kuin kirjan nimessä Mihin marjamme kelpaavat. Edellinen on Juha Tapion käsialaa vuodelta 2006, jälkimmäinen Toivo Rautavaaran (tai kenties kustantajan edustajan) vuodelta 1981. Toivottavasti myös Marja kuin Marja kelpaa kelle vaan.

Rautavaara päättää lukijalle osoittamansa esipuheen seuraavasti: ”Kirjamme on tarkoitettu koko perheelle: isännälle, joka johtaa marjaretket ja huolehtii saaliin kuljetuksesta, emännälle, joka käyttää marjat ruokataloudessa tai säilöö ne, sekä lapsille, jotka oppivat tuntemaan ja poimimaan marjoja.”

Tämän kesän jäljiltä ei tarvinne murehtia Suomen metsiin mätänemään jäävää marjasatoa. Sen sijaan poimittu marja on etsinyt toista rasian pohjalla. Aiemmin anteliaan mustikkapaikan oli kuumuus ja kuivuus nyt riuduttanut täysin. Jopa yllätyshyökkäyksen tehneitä hirvikärpäsiä tuntui olevan enemmän kuin mustikoita.

Viisihenkinen (talon isännän johtama) etsintäpartiomme joutui hakeutumaan kymmenien kilometrien päähän toivoen parempaa marjaonnea. Lammen rannalla suopursut tuoksuivat huumaavasti, mutta kuivuus oli yltänyt sinnekin: marjat eivät olleet jaksaneet kasvaa ja mehevöityä. Kahta lukuun ottamatta poimijoiden saalismääriä kuvaamaan litra on liian iso sana. Kaikki kyllä jaksoivat kantaa oman saaliinsa.

Jos jokainen piirakkamustikat vielä löysikin, vadelmaretken saalis jäi kerrassaan surkuhupaisaksi – eniten saaneelle peräti 14 marjaa. Ei ihan paras palkinto, kun on ensin kuumissaan kompuroinut läpi kivikoiden ja risukoiden. Mahtoiko huono tulos sittenkin johtua siitä, ettei isäntä sillä kertaa ollut joukkoa johtamassa…?

Vähättelevän kuuloisen kirjan nimen ymmärtää paremmin luettuaan: läheskään kaikki Suomessa kasvavat marjat eivät ole mustikan, mustaherukan tai tyrnin kaltaisia supermarjoja. Muun muassa kielon marja, musta konnanmarja sekä sudenmarja eivät ole ainoastaan syötäväksi kelpaamattomia vaan suorastaan myrkyllisiä. 

Olisi sitä silti voinut keksiä jotain innostavampaa aiheesta, jonka tavoitteena mitä ilmeisemmin oli saada suomalaiset käyttämään yhä enemmän oman luonnon antimia ja elämään terveellisemmin.

Sattuman hetki

Ei sattumien tarvitse aina niin ihmeellisiä olla. Sattuman hetkeen sisältyy silti ainakin pieni ihme, kun kaksi erillistä tapahtumaa osuu ajallisesti hyvin lähekkäin.

Esimerkiksi radiossa sanojen virrassa kuuluu sana, jonka olen lukenut lehdestä joko sekuntia aiemmin tai luen sen heti kuulemani jälkeen.

Kerran mietin tarttumista vuosia sitten lukemaani kirjaan, tanskalaisen Christian Jungersenin psykologiseen romaaniin Poikkeus säännöstä (2004, suomennettu 2006). Juuri silloin en sitä tehnyt, vaan palasin kirjahyllyn äärestä jatkamaan Merete Mazzarellan parissa.

Vain muutaman kappaleen luettuani Mazzarella 

siteeraa kriittisin kommentein Alain de Botton -nimisen kirjailijan teosta The Pleasures and Sorrows of Work: ”Ei niin, etteivät ne ikinä tuottaisi tyydytystä, ne vain tuottavat sitä kovin harvoin. Ja kun poikkeuksesta tehdään sääntö, yksilölliset vastoinkäymisemme eivät vaikutakaan meistä vääjäämättömiltä vaan alkavat tuntua vitsauksilta.”

Äskettäin näkemässäni elokuvassa miehen rakastetulla oli outo nimi Juniper. Seuraavana päivänä sama nimi yllättäen tuli eteen eräässä kasviluettelossa hieman pidemmässä muodossa Juniperus täydennettynä toisella sanalla. Tarkistuksen jälkeen ilmeni, että kyseessä on eräs katajalaji.

Yhteensattuma tuntui entistäkin hämmästyttävämmältä, koska en mielestäni ollut kuullut sanaa aiemmin. Epäilen vahvasti, että kasvien latinankielisiä nimityksiä ei kouluopetukseeni sisältynyt eikä minusta koskaan tullut edes suomenkielisten kasvien tuntijaa.

Pienet sattuman hetket ilahduttavat tovin. Kaikkeen ei kaipaa järjellistä selitystä.