”On sanottu, että pikku paimenpojasta ei tullut kirjailija
sen tähden, että hän näki niityllä niin kauniita auringonlaskuja, vaan sen
tähden, että hänen eväsleipänsä oli kääritty sanomalehtipaperiin.”
Merete Mazzarellan
kirjassaan Ainoat todelliset asiat esittämä
ajatussitaatti tuli hakematta mieleen lukiessani viehättävää artikkelia Suomen syrjäisin kirjasto (Helsingin Sanomat 26.8.2018). Puuttomalla ja muutenkin autiolla Jäkäläpää-tunturilla Inarissa nököttää
pieni, Karhu-Korhosen kirjastoksi nimetty mökki, jota kuitenkaan eivät ylläpidä
lukevat paimenet vaan Suomen viimeiset ammattikullankaivajat.
Alle 20 neliön kaksihuoneinen kirjasto ei komeile koollaan, arkkitehtuurillaan
eikä nidevalikoimallaan, mutta ajaa asiansa: sen kirjoja luetaan ja tullaan
lainaamaan matkojenkin takaa. Haastateltavat nimeävät muun muassa teokset kuvataiteilija
Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen sekä K.
M. Walleniuksen Miesten meren.
Jäkäläpään kulttuurikeskuksenakin tunnetun mökin toisessa
huoneessa sijaitsevat kirjat, toisessa on esillä valokuvia edesmenneestä
kullankaivajasta Yrjö ”Karhu” Korhosesta.
Vielä vaatimattomammin puittein ajatuksia ja tietoa tarjoaa sivukirjasto
Martin Iskon palo -tunturilla. Kerrassaan hienoa, että entiset
erämaalentokentän huoltorakennukset ovat saaneet uuden elämän nimenomaan
kirjastona. Harvaan asutulla ja pitkien välimatkojen seudulla kirja on kuin hyvä
ystävä. Vaan onko kultaa kalliimpi ystävä – sen tietänee parhaiten sikäläinen
lukija, kullankaivaja.
Mazzarella mainitsee omassa kirjassaan lukemisesta
kirjoittaneen Alberto Manguelin,
joka ei ole milloinkaan katunut lukemiseen uhraamaansa aikaa. Kun usein
ajatellaan, että kirjat pitävät ihmisen oikean elämän ulkopuolella, Manguelin
mielestä asia on oikeastaan päinvastoin: kirjojen kautta lähestyy elämää.
Lukiessa oppii pohdiskelemaan olemassaoloa niin, ettei sitä tarvitse elää vaan voi
vain katsella, miten joku toinen elämästä selviää.
