Keidas erämaassa

”On sanottu, että pikku paimenpojasta ei tullut kirjailija sen tähden, että hän näki niityllä niin kauniita auringonlaskuja, vaan sen tähden, että hänen eväsleipänsä oli kääritty sanomalehtipaperiin.”

Merete Mazzarellan kirjassaan Ainoat todelliset asiat esittämä ajatussitaatti tuli hakematta mieleen lukiessani viehättävää artikkelia Suomen syrjäisin kirjasto (Helsingin Sanomat 26.8.2018). Puuttomalla ja muutenkin autiolla Jäkäläpää-tunturilla Inarissa nököttää pieni, Karhu-Korhosen kirjastoksi nimetty mökki, jota kuitenkaan eivät ylläpidä lukevat paimenet vaan Suomen viimeiset ammattikullankaivajat.

Alle 20 neliön kaksihuoneinen kirjasto ei komeile koollaan, arkkitehtuurillaan eikä nidevalikoimallaan, mutta ajaa asiansa: sen kirjoja luetaan ja tullaan lainaamaan matkojenkin takaa. Haastateltavat nimeävät muun muassa teokset kuvataiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen sekä K. M. Walleniuksen Miesten meren.

Jäkäläpään kulttuurikeskuksenakin tunnetun mökin toisessa huoneessa sijaitsevat kirjat, toisessa on esillä valokuvia edesmenneestä kullankaivajasta Yrjö ”Karhu” Korhosesta.

Vielä vaatimattomammin puittein ajatuksia ja tietoa tarjoaa sivukirjasto Martin Iskon palo -tunturilla. Kerrassaan hienoa, että entiset erämaalentokentän huoltorakennukset ovat saaneet uuden elämän nimenomaan kirjastona. Harvaan asutulla ja pitkien välimatkojen seudulla kirja on kuin hyvä ystävä. Vaan onko kultaa kalliimpi ystävä – sen tietänee parhaiten sikäläinen lukija, kullankaivaja.

Mazzarella mainitsee omassa kirjassaan lukemisesta kirjoittaneen Alberto Manguelin, joka ei ole milloinkaan katunut lukemiseen uhraamaansa aikaa. Kun usein ajatellaan, että kirjat pitävät ihmisen oikean elämän ulkopuolella, Manguelin mielestä asia on oikeastaan päinvastoin: kirjojen kautta lähestyy elämää. Lukiessa oppii pohdiskelemaan olemassaoloa niin, ettei sitä tarvitse elää vaan voi vain katsella, miten joku toinen elämästä selviää.

Tästä on kyse myös Inarin erämaassa.

Kielikapuloita

Kirjassaan Ainoat todelliset asiat (Tammi 2012) eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori Merete Mazzarella puhuu muun muassa työstä ja sen tuottavuudesta. Erilaiset tuottavuusohjelmat ja usein käytetyt ilmaukset ovat tuttuja monilla aloilla, kuten hänen esimerkkilauseensa Henkilöstötarvetta pienennetään tuotannon tehostamistoimilla. Sehän tarkoittaa, että vähentynyt väki joutuu tekemään myös irtisanottujen työt.

Poliitikot ja muut päättäjät rakastavat kapulakieltä ilmeisesti siksi, että sitä käyttämällä voi helpommin sivuuttaa sen, että yleensä on kyse ihmisistä. Puhutaan mieluummin henkilötyövuosista, haluttiin sitten säästää rahaa tai lisätä työllisyyttä. Nyt myös niin kutsutulla aktiivimallilla tähdätään siihen, että saataisiin 5 000–12 000 henkilötyövuotta lisää. Milloinkahan työnantajat heräävät etsimään ”henkilötyövuosia” työntekijöiden sijaan? Työtä vailla olevia, aina vain heikommin toimeen tulevia ”henkilötyövuosia” riittänee Suomessa vielä pitkälle tulevaisuuteen.

• • • 

Kun sähköpostin otsikkona on ”Kohtaamiskysely palvelupyynnöstä”, aivot lyövät hetken tyhjää. Varsinkin kun ”kohtaamiskysely” eli palauteosio tulee vasta lyhyen muun tekstin jälkeen.

Mies-loppuiset ammattinimikkeet joutuivat syksyllä kovan myllerryksen kohteeksi. Voisiko yhtä päättäväisesti tarttua sellaisiin kummajaisiin kuin palvelutasovastaava: ”Meillähän on huomattavan paljon saaria, joissa on ympärivuotisia asukkaita, mutta ei ole valtion hoitamaa yhteysalusliikennettä, sanoo Saaristoliikenteen palvelutasovastaava Sirpa Vanhala Varsinais-Suomen ELY-keskuksesta” (Yle verkossa 28.11.2017).

• • •

Maailma voi kuvaannollisesti romahtaa niskaan ja katto aivan konkreettisesti. Romahtaa-verbiin liittyy selvästi käänne johonkin ikävään ja epäonniseen suuntaan. Jos olikin tarkoitus kertoa hyvä uutinen, mainittu verbi väärässä yhteydessä otsikossa pilasi sen: ”Murhien ja muiden rikosten määrä on New Yorkissa romahtamassa alimmilleen sitten 1950-luvun” (Helsingin Sanomat verkossa 28.12.2017).