Teemasta toiseen

Kun tutkii listaa kymmenen televisiokanavan viikon katsotuimmista ohjelmista, huomaa kuuluvansa selvään vähemmistöön. Eikä se haittaa yhtään, päinvastoin. Vain ykköskanavan uutisia olen katsonut yli 900 000 muun kanssa.

Vähemmistöön tietenkin vie mielestäni sisällöltään mielenkiintoisin kanava, yhdistetty Teema & Fem. Sen ohjelmat tuskin tavoittavat niitä, jotka saavat elämäänsä enemmän lukemattomista viihde-, visailu- ja tosi-tv-ohjelmista – ja mahdollisuuden käydä mainostauolla jääkaapilla.

Sille, joka viihtyy kiinnostavien dokumenttien ja dokumenttisarjojen, hyvien draama- ja rikossarjojen ja elokuvien sekä erilaisen tosi-tv:n parissa, Teema & Fem tarjoaa päivittäin syyn avata televisio.

Ilman omaa puutarhaa ja parvekettakin juuri päättynyt ruotsalainen Puutarhakausi oli mitä nautittavinta seurattavaa. Sen lempeä tunnelma ja tekijänelikko (sekä naapurissa laiduntaneet lehmät) saivat unohtamaan kaupungin hälyn ja ajatuksissa siirtymään aluksi aika rempallaan olleeseen maaseutuidylliin. Moninaiset käsin toteutetut ideat, kuten vanhoin työkaluin koristeltu portti, tekivät puutarhasta ja sen ympäristöstä persoonallisen.

Äskettäin päättyi myös moni muu kiinnostava sarja, kuten eriäviin näkemyksiin perustuva keskusteluohjelma Ideoiden maailma, taideteosten alkuperää jäljittänyt Taidetutkimukset ja vanhojen rakennusten menneisyyteen pureutunut Talot huokuvat historiaa. Ajatukset avartuvat, tieto lisääntyy ja toivo säilyy: vielä on niitä, jotka eivät halua sotkea kaikkeen digiä ja tekniikkaa.

Kiehtova maailma puolestaan vie nojatuolimatkalle milloin minnekin. Toisella tapaa niin tekevät myös haastatteluohjelmat Skavlan ja Efter Nio.

Vaikka televisiotarjonnassa usein ärsyttää uusintojen runsaus, toisinaan kuitenkin esimerkiksi jokin hyvin tehty draamasarja kestää useita katsomiskertoja. Hakematta mieleen tulevat tanskalainen Vallan linnake ja ykköskanavalla esitetty brittiläinen Downton Abbey. Myös ruotsalaisen Solsidanin henkilögalleria vetää välillä puoleensa. Nyt toista kierrosta käyvä ruotsalainen Aika on meidän vihjannee siihen, että uusi kausi on tulossa.

Niin paljon muuta, ettei sanotuksi saa.

Jos taas yleensä valitsee mieluummin jonkin toisen kuin Teema & Fem -kanavan, kumpi mahtaa vaikuttaa valintaan enemmän: ohjelmiston sisältö vai se, että monen ohjelman kieli on ruotsi? 

Historian käännekohta jäi tviittaamatta

Jälleen ajatus yhden uuden sodan mahdollisuudesta on heitetty ilmaan.

Maaliskuussa 2003 Yhdysvallat oli ryhtymässä sotaan, jonka perusteet osoittautuivat myöhemmin heppoisiksi ja suorastaan vääriksi. Silloin kohteena oli Irak, nyt kirjaimen erolla Iran.

Edellisen kerran taivaalta oli isketty Yhdysvaltojen maaperälle, tällä kertaa liittolaismaa Saudi-Arabiaan. Liekkimereksi muuttuneet öljyntuotantolaitokset eivät herätä tavallisissa kansalaisissa läheskään samanlaisia tunteita kuin syyskuun 2001 tapahtumat, jotka myöhemmin johtivat Irakin sotaan.

Tuolloin Yhdysvalloissa isänmaallisuus nousi huippuunsa, niin myös lippu joka kodin salkoon. Luultavasti useimmat amerikkalaiset olivat sitä mieltä, että tuhansien ihmishenkien menetys vaati kostoa, sotaa. Kaikkien mielestä se ei kuitenkaan ollut oikea ratkaisu.

Suosittu teksasilainen kantriyhtye Dixie Chicks esiintyi Lontoossa maaliskuussa 2003 juuri ennen hyökkäystä Irakiin. Muutamasta lauseesta syntyi kohu, jonka raakuutta ja vihamielisyyttä ei voi edes kuvitella, jos nykyisenlaiset viestimisen ”avopalvelut” olisivat jo olleet käytössä. Twitter otettiin käyttöön vuonna 2006 ja Facebook 2004.

Dixie Chicksin laulusolisti Natalie Maines aloitti konsertin ilmoittamalla, että yhtyeen jäsenet eivät kannata sotaa ja väkivaltaa. Varsinainen kohu taisi syntyä viittauksesta silloiseen presidenttiin George W. Bushiin. ”Häpeämme sitä, että USA:n presidentti on kotoisin Teksasista.”

Dokumenttisarjassa Soundtracks: musiikki elää ajassa nähtiin, millaisen reaktion Mainesin kommentti nostatti ilmaisunvapaudestaan kuulussa Yhdysvalloissa. Kun Lontoossa hurrattiin, kotimaan televisiossa raivostuneet mieshenkilöt solvasivat yhtyettä estoitta. ”Typerä ämmä, joka ei tiedä, mistä puhuu.” ”Nämä ääliöt ovat typerimpiä bimboja, joita olen nähnyt.”

Presidentin tiedottaja ei kuitenkaan osoittanut sanojaan näille solvaajille vaan Dixie Chicksin jäsenille kehottaessaan heitä ”varomaan puheitaan”.

Dokumentissa todetaan, että Irakin sodan aiheuttama kansan kahtiajakautuminen sai miettimään, millainen politiikka turvaa Yhdysvallat kansana. Erittäin kiintoisa ajatus näinä aikoina.

Jos mainituista vuosien 2001–2003 tapahtumista on jälkeenpäin löydettävä jotain hyvää, se on helppoakin helpompaa: onneksi Valkoisessa talossa ei istunut nykyinen, New Yorkissa syntynyt presidentti eikä Twitteriä ollut olemassa.

Salaperäinen pukija

Sanasta pukija tulee mieleen entisaikojen hovielämä, jolloin tarpeeksi ylhäisen oli alentuvaa pukeutua itse. Tarvittiin joku, joka kerros kerrokselta auttoi vaatteet hänen ylleen ja kengät jalkaan.

Nyttemmin hakukone listaa Pukijan yleisimmin isolla P:llä viittaamaan samannimiseen näytelmään ja elokuvaan. Ammattia harjoittavan henkilön voi niin ikään yhä löytää teatterista. 

Toisaalta myös kaikissa lapsiperheissä toimii pukija siihen asti, kunnes hän kuulee sanat: osaan itse!

Jälkimmäinen mielikuva väistämättä voittaa, kun lukee uutistekstiä: ”Valokuvassa on yksitoista miestä rivissä, punamustiin huppareihin tai nahkaliiveihin puettuna. Hieman erillään muista seisoo keski-ikäinen mies. Ympärillä olevien nuorempien miesten uhmakkaisiin ilmeisiin verrattuna hänen katseensa on suorastaan levollinen.”

Sanavalinta puettuna synnyttää mielessä tahatonta komiikkaa vakavan asian yhteydessä. Puhutaanhan jutussa Suomen vaarallisimpana pidetystä rikollisryhmästä. Kuka on nämä uhmakkaat nuorukaiset pukenut? Oma äitikö? Vai sittenkin salaperäinen ”hovineiti”?

Kyseisen tekstin kohta ei ole mitenkään harvinainen esimerkki sanan huolimattomasta käytöstä. Se osoittaa, ettei kirjoittaja ole ajatellut asiaa aivan loppuun asti. Miksi onkin niin vaikea erottaa tuntemattomaan tekijään viittaava passiivinen puettuna muodosta pukeutuneena?