Orava hypähti kuusenkäpy käpälissään hautakiven päälle. Se
kävi kevyesti ja niin nopeasti, että oli pakko ihmetellä eläimen
ponnistusvoimaa. Kivi oli 3–4 kertaa oravan korkuinen. Ihminen ei
samaan pystyisi edes kädet vapaina, jos olosuhteet muutettaisiin hänelle vastaaviksi.
Vilkasliikkeinen pörröhäntä rupesi myös aterioimaan vauhdikkaasti – kuin olisi katsonut nopeutettua filmiä. Sellainen ahnehtiminen ei olisi hyväksi ihmisen aineenvaihdunnalle eikä pöytäseuralle. Oravan onnistui kaikesta huolimatta puputtaa niin, että kävyn suomut eivät lennelleet ympäriinsä, vaan niistä muodostui kivelle siisti keko.
Otuksen vikkelyys hämmästytti silloinkin, kun metsänelävät – kuin Tiku ja Taku konsanaan – ajoivat toisiaan takaa pitkin männynrunkoa kiertäen alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Leikillään tietysti, vaan liekö ollut kyse lasten vai aikuisten leikistä.
Voisiko nykyorava kantaa geeneissään muistoa ajoista, jolloin oma nahka oli todella vaarassa ja kannattikin olla huippunopea? Tätä pientä luontokappaletta seuratessa tuntuu mukavalta, että ajat, jolloin kuljettiin tikkurit tai kiihtelykset vyöllä kauppaa tekemässä, ovat ohi. Nahkansa takia maksuvälineeksi joutunut orava oli aikoinaan Suomen tärkein turkisriistalaji.
Millaisia hankintoja mahtoi saada tikkurilla eli 10 nahan nipulla? Mikä oli kiihtelyksen eli 40 nahan arvoista?
Kulmia kohottava esimerkki oravannahan käytöstä annettiin neliosaisessa dokumenttisarjassa Kahlitsematon renessanssi, jossa Waldemar Januszczak esitteli renessanssiajan taidetta. Hän kertoi muun muassa flaamilaisen Jan van Eyckin maalauksesta Giovanni Arnolfino ja hänen vaimonsa vuodelta 1434.
Mieleen jäi muuan suureellinen yksityiskohta: Januszczakin mukaan naisen alushameessa (tai hameen sisävuorissa) oli 2 000 oravannahkaa. Määrä vei hetkeksi huomion niin, että ohi meni tarkka tieto, kerrottiinko näin juuri Arnolfinoon liittyvässä aikalaislähteessä vai kuvasiko Januszczakin kommentti varakkaan naisen vaatetusta yleisemmin.
Hautausmaalla aterioinut orava jatkoi vatsa täynnä matkaansa. Uteliaisuuttani kiersin katsomaan, kenen kivelle se oli eväänsä loput jättänyt. Kivessä luki nimi Kuusivuori.
Vilkasliikkeinen pörröhäntä rupesi myös aterioimaan vauhdikkaasti – kuin olisi katsonut nopeutettua filmiä. Sellainen ahnehtiminen ei olisi hyväksi ihmisen aineenvaihdunnalle eikä pöytäseuralle. Oravan onnistui kaikesta huolimatta puputtaa niin, että kävyn suomut eivät lennelleet ympäriinsä, vaan niistä muodostui kivelle siisti keko.
Otuksen vikkelyys hämmästytti silloinkin, kun metsänelävät – kuin Tiku ja Taku konsanaan – ajoivat toisiaan takaa pitkin männynrunkoa kiertäen alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Leikillään tietysti, vaan liekö ollut kyse lasten vai aikuisten leikistä.
Voisiko nykyorava kantaa geeneissään muistoa ajoista, jolloin oma nahka oli todella vaarassa ja kannattikin olla huippunopea? Tätä pientä luontokappaletta seuratessa tuntuu mukavalta, että ajat, jolloin kuljettiin tikkurit tai kiihtelykset vyöllä kauppaa tekemässä, ovat ohi. Nahkansa takia maksuvälineeksi joutunut orava oli aikoinaan Suomen tärkein turkisriistalaji.
Millaisia hankintoja mahtoi saada tikkurilla eli 10 nahan nipulla? Mikä oli kiihtelyksen eli 40 nahan arvoista?
Kulmia kohottava esimerkki oravannahan käytöstä annettiin neliosaisessa dokumenttisarjassa Kahlitsematon renessanssi, jossa Waldemar Januszczak esitteli renessanssiajan taidetta. Hän kertoi muun muassa flaamilaisen Jan van Eyckin maalauksesta Giovanni Arnolfino ja hänen vaimonsa vuodelta 1434.
Mieleen jäi muuan suureellinen yksityiskohta: Januszczakin mukaan naisen alushameessa (tai hameen sisävuorissa) oli 2 000 oravannahkaa. Määrä vei hetkeksi huomion niin, että ohi meni tarkka tieto, kerrottiinko näin juuri Arnolfinoon liittyvässä aikalaislähteessä vai kuvasiko Januszczakin kommentti varakkaan naisen vaatetusta yleisemmin.
Hautausmaalla aterioinut orava jatkoi vatsa täynnä matkaansa. Uteliaisuuttani kiersin katsomaan, kenen kivelle se oli eväänsä loput jättänyt. Kivessä luki nimi Kuusivuori.
