Salaperäinen pukija

Sanasta pukija tulee mieleen entisaikojen hovielämä, jolloin tarpeeksi ylhäisen oli alentuvaa pukeutua itse. Tarvittiin joku, joka kerros kerrokselta auttoi vaatteet hänen ylleen ja kengät jalkaan.

Nyttemmin hakukone listaa Pukijan yleisimmin isolla P:llä viittaamaan samannimiseen näytelmään ja elokuvaan. Ammattia harjoittavan henkilön voi niin ikään yhä löytää teatterista. 

Toisaalta myös kaikissa lapsiperheissä toimii pukija siihen asti, kunnes hän kuulee sanat: osaan itse!

Jälkimmäinen mielikuva väistämättä voittaa, kun lukee uutistekstiä: ”Valokuvassa on yksitoista miestä rivissä, punamustiin huppareihin tai nahkaliiveihin puettuna. Hieman erillään muista seisoo keski-ikäinen mies. Ympärillä olevien nuorempien miesten uhmakkaisiin ilmeisiin verrattuna hänen katseensa on suorastaan levollinen.”

Sanavalinta puettuna synnyttää mielessä tahatonta komiikkaa vakavan asian yhteydessä. Puhutaanhan jutussa Suomen vaarallisimpana pidetystä rikollisryhmästä. Kuka on nämä uhmakkaat nuorukaiset pukenut? Oma äitikö? Vai sittenkin salaperäinen ”hovineiti”?

Kyseisen tekstin kohta ei ole mitenkään harvinainen esimerkki sanan huolimattomasta käytöstä. Se osoittaa, ettei kirjoittaja ole ajatellut asiaa aivan loppuun asti. Miksi onkin niin vaikea erottaa tuntemattomaan tekijään viittaava passiivinen puettuna muodosta pukeutuneena?