Yhden totta, toisen tarua

Taiteilijalla on taiteilijan vapaus. Kuuluuko hänelle myös vastuu?

Romaanikirjailijat ottavat toisinaan päähenkilökseen historiallisen henkilön ja tiedettyjen faktojen ohella hänen tarinaansa elävöittääkseen täydentävät sitä keksityillä lisillä. Kirjailija joko käyttää omaa mielikuvitustaan tai tukeutuu johonkin todentamattomaan lähteeseen. Näin hän tietoisesti ottaa samoja vapauksia kuin täysin fiktiivisestä henkilöhahmosta kirjoittaessaan.

Jos romaani on ainoa lukijan tuntema tietolähde historiallisesta henkilöstä, sen välittämä tarina jää itämään ja kasvamaan hänen mieleensä koko totuutena. Sopivassa tilanteessa hän jakaa tätä ”totuutta” eteenpäin.

Olikin siis hilkulla tässä kierrättää totena perättömäksi havaittua tarinaa häämatkasta, joka myöhemmin pelasti erään kaupungin täydelliseltä tuholta. Italialaiskirjailija Paolo Giordano (1982−) käyttää tätä versiota romaaninsa Tasmanian (2022, suom. 2023) kohdassa, jossa hän muutoin vaikuttaa pitäytyvän ajankohdan tositapahtumissa. Yksityiskohta kuulosti sen verran kiinnostavalta, että oli pakko tarkistaa edes Wikipediasta, onko koko asiaa ensinkään mainittu missään.

Giordano kertoo mainitussa kohdassa Yhdysvaltain suunnitelmista pudottaa kaksi atomipommia Japaniin elokuussa 1945. Sopivien kaupunkien listalle oli haluttu vain koskemattomia kohteita, sillä ”− − huomattavien taloudellisten ja älyllisten ponnistelujen jälkeen ensimmäisten räjähdysten tarkoitus oli aiheuttaa niin mittavaa tuhoa kuin mahdollista, lyödä maailma ällikällä”.

Pääkaupunki Tokio oli jo pahoin tuhoutunut, joten sitä ei kelpuutettu joukkoon. Vanha pääkaupunki Kioto sen sijaan nostettiin kärkeen kulttuuristen ja symbolisten arvojensa takia. Lisäksi lukuisat puurakennukset palaessaan varmistaisivat helposti ja näyttävästi kaupungin tuhon. Hiroshima, joka oli selvinnyt pommituksista vahingoittumattomana, oli listalla toisena. Seuraavina Kokura, Niigata ja Nagasaki.

Kioton pelastukseksi koitui Yhdysvaltain silloinen sotaministeri Henry Stimson (1867−1950), joka vastoin tiedemiesten ja armeijan muodostaman komitean aikeita esitti, että on yksi kaupunki, jota ei ilman hänen lupaansa pommiteta. Mikä sitten olikin syy, se ei ilmeisesti ollut Giordanon edelleen levittämä ja perättömäksi havaittu väite, että Stimson oli parikymmentä vuotta aiemmin ollut Tokiossa häämatkalla eikä muistojensa takia sallinut sen tuhoamista.

Englanninkielisen Wikipedian mukaan Stimson kyllä poikkesi Tokiossa vuonna 1926 ja yöpyi siellä 1929, mutta kumpikin tapahtui yli 30 vuotta naimisiinmenon jälkeen. Häämatkaan vetoamista pidetään romantisoivana myyttinä ilman konkreettisia todisteita.

Lukija voi heittäytyä Giordanon tekstin vietäväksi ja ajatella tunteellisesti, että olipa hieno mies. Sellaista se rakkaus teettää. Yhden pelastuminen tarkoitti kuitenkin toisen tuhoa. Hiroshiman kohtalo oli näin sinetöity.

Giordanon mukaan atomipommin kehittäneen laboratorion johtaja yhdysvaltalainen Robert Oppenheimer (1904−1967) arvioi, että pommi voisi tuhota noin 20 000 kaupungin asukasta. Miten kylmäveristä joukkomurhan suunnittelua.

Todellisuudessa Hiroshimassa kuoli heti 70 000 asukasta ja toisen atomipommin kohteessa Nagasakissa 40 000. Lisäksi yhteensä 100 000 haavoittui. Viiden vuoden jälkeen kuolleita on arvioitu olleen 230 000−250 000. Miten olisi osattu hoitaa tai suojautua, kun ei vielä tiedetty mitään ydinsäteilystä, mustasta sateesta, ydinsaasteesta tai radioaktiivisesta laskeumasta, Giordano listaa ydinaseen aiheuttamiin kuolemiin johtaneita syitä.

Sittemmin on totisesti tiedetty ja siitä huolimatta oikein kilpailtu siitä, kuka saa kehitettyä tuhoisimmat aseet ja kerrytettyä suurimmat varastot. Tästä voi päätellä, että ihmiselle tuottaa jonkinlaista alkukantaista mielihyvää ajatus mahdollisuudesta tuhota koko ihmiskunta, lajitoverinsa, ja sen ohella kaikki muukin.

Molemmat atomipommi-iskut tehnyttä ja toistaiseksi ainutkertaisen valtavaa kertatuhoa aiheuttanutta suurvaltaa eli Yhdysvaltoja ei kuitenkaan taidettu koskaan syyttää terrorismista tai joukkomurhasta.

Oli väite Stimsonin häämatkasta perätön tai kenties sittenkin mahdollisesti totta, tämä muistuttaa joka tapauksessa siitä, että suuria, laajalti vaikuttavia päätöksiä tehdään usein hyvinkin henkilökohtaisista syistä. Nykymaailma joutuu tätä jatkuvasti todistamaan. Syitä voivat olla vaikka että sattuu vain huvittamaan tai pitää päästä lööpiksi etusivulle tai pelko kasvojen menetyksestä.

Samaten kyseinen väite saa miettimään, onko lukijan aina ryhdyttävä tarkistamaan tosiasioita, kun romaanissa käsitellään historiallisen henkilön elämää osin fiktiolla höystettynä? Totta vai tarua?

Laskuri laskee elämää

Elokuvassa Nykyaika (1936) Charlie Chaplinin (1889−1977) esittämä kulkuri työskentelee tehtaan liukuhihnalla, jonka vauhdissa hänen on mahdoton pysyä. Yhtä vinhaan vaihtuvat silmissä vilisevät numerot wordlometer-laskurin luvuissa, joiden on tarkoitus antaa tietoa maapallon tämänhetkisestä tilasta. Seurannan kohteita ovat väkiluku, hallinto ja talous, yhteiskunta ja media, ympäristö, ruoka, vesi, energia sekä terveys.

Laskurin arvioita ja ennusteita maailman ja maiden väestöstä on annettu vuodesta 1950. Vuoteen 2100 jatkettavan seurannan tuloksia julkaistaan kahden vuoden välein. Uusin tieto on tältä vuodelta.

Ei voi edes kuvitella, miten harvaanasuttua maapallolla oli vielä vuonna 1930, jolloin koko väestömäärän arvioitiin kasvaneen 2 miljardiin. Nyt liki sata vuotta myöhemmin mittari takoo jo reippaasti yli 8 miljardin lukemia. Mikä mahtaa olla maapallon enimmäispainorajoitus?

Jo varsin pitkään muuallakin kuin Suomessa on uutisoitu syntyvyyden vähenemisestä, mutta väestön kasvun määrää ilmaiseva luku ei ole kiivasta tahtiaan hidastanut. Onkohan laskurissa pysyväisasetukset? Olisi mielenkiintoista nähdä muutos siinä vaiheessa, kun väheneminen oikeasti on tarpeeksi merkittävää. Kahden vuoden aikana syntyvyyttä ilmaiseva lukema ehtii pyöräyttää miljoonia enemmän ihmisiä kuin heitä tosiasiassa syntyy.

Voi myös arvailla, osoittavatko syntyvyysluvut Yhdysvalloissa jo selvää nousua niissä osavaltioissa (Alabama, Arkansas, Idaho, Indiana, Kentucky, Louisiana, Mississippi, Missouri, Pohjois-Dakota, Oklahoma, Etelä-Dakota, Tennessee, Texas ja Länsi-Virginia), joissa on viime vuosien aikana säädetty äärimmäisen tiukka aborttikielto.

Laskurin väestötiedoissa kiinnittyy huomio paitsi tänä vuonna syntyneiden myös kuolleiden määrään. Lapsia syntyy sen mukaan yhä reilusti kaksi kertaa enemmän kuin ihmisiä kuolee. Mutta lasketaanko kuolleisiin vain ne, joiden kuolemansyyt mainitaan erikseen Terveys-kohdassa: tartuntataudit, kausi-influenssat, alle 5-vuotiaat, abortit, äitien kuolemat synnytyksessä, HIV/AIDS, syövät, malaria, tupakointi, alkoholi, itsemurhat sekä tieliikenneonnettomuuksien kuolonuhrit.

Entä sitten lukuisien luonnonmullistusten ja sotien kuolonuhrit, jotka tänäkin vuonna ovat vieneet tuhansia ennenaikaiseen kuolemaan? Onko niissä kuolleiden kokonaismäärää laskettu mukaan? Eivätkö nämäkin ansaitsisi oman, edes karkeasti arvioidun tietomerkinnän laskuriin?

Worldometers.infon sivuilta löytää monenlaista kiinnostavaa tietoa. Esimerkiksi 10 väkirikkaimman valtion (tai siksi katsottavan) listalla peräkkäin (8. ja 9.) sijoittuvat maat, joissa on toisaalta tihein asutus ja pienin maa-ala sekä toisaalta suurin maa-ala, jossa on tilaa asua hyvinkin harvasti. Bangladeshissa maata on 130 170 km² ja asukkaita 1 366 neliökilometriä kohden. Venäjä puolestaan on pinta-alaltaan maailman suurin valtio 16 376 870 neliökilometrillään, ja sen asukastiheys on 9/km².

Suomen ei tarvitse hävetä sijoitustaan (122.) väestön määrän mukaan järjestetyllä listalla. Nykyinen määrä vaikuttaa silti tuottavan toisille jatkuvaa ristiriitaa: lisää pitäisi ehdottomasti saada mutta ei sitten kuitenkaan. Kyseisellä listalla Suomen taakse jää vielä 106 maata, joissa on alle 5 miljoonaa asukasta.

Kasvava väkimäärä ja suorastaan villiintyneet sääilmiöt yhdessä ovat saaneet aikaan luonnonvarojen kulutuskestämättömyyden. Nähtävissä ovat selvät merkit, että myös kehittyneissä maissa on pakko hyväksyä se, että ”luontoiseduista” tai ”saavutetuista eduista” on alettava tosissaan tinkiä. Tänäkin kesänä luonto on eri puolilla osoittanut, miten se voi iskeä esimerkiksi ruoantuotantoon ja pakottaa ihmiset pois asuinympäristöistään.

”Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa, / ei lyhtyä tielle / ei ruutua ikkunaan, / vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle, / ilman toivoa se ei voi elää.” 

(Nazim Hikmet, runon Ihmisten enemmistö viimeinen säkeistö)

Suo luonnolle mahdollisuus

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näitä Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla (1959−62) alkusanoja pidetään suomalaisuuden ja suomalaisen sisun vahvana perustuksena. Alituinen fyysinen raataminen turvasi sisupussi-Jussin ja hänen perheensä elinmahdollisuudet aikana, jolloin niitä ei tavallisella kansalla järin paljon ollut.

Nyt aika on toinen, sillä maailma on kaiken aikaa kulkenut koko ihmiskunnan elinoloja heikentävään suuntaan. Alle sadassa vuodessa Linnan kuvaama suonkuivatus on osaltaan johtanut koko luontoympäristön ahdinkoon. Tänään puhutaan luonnon ennallistamisesta, jonka toteuttamisessa ihminen voi kuitenkin myös yrittää korjata tilannetta: auttaa aiemmin muokkaamansa ympäristön palauttamista takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäksi sitä. Ihmisvoimin edesauttamalla palautuminen käy luonnonmukaista prosessia nopeammin − niin ihminen kuin luonto eivät voi enää jäädä odottamaan.

Jo kauan tämä on tiedetty, silti vasta vuonna 2024 EU:ssa hyväksyttiin asetus luonnon ennallistamisesta osana biodiversiteettistrategiaa. Tasan kaksi vuotta voimassa ollut asetus koskee niin metsiä, soita, tuntureita, meriä kuin sisävesiäkin. (WWF) 

Kuvassa lasitaiteilija Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023) näyttelystä Välähdyksiä, Tampere

 

 

 

 

"He kävivät suon reunalla kuvaamassa suovillojen aaltoilua, kihokkeja ja niiden nystykarvoja, jotka odottivat saalistettavia hyönteisiä." (Jenni Räinä: Suo muistaa)

 

Jenni Räinän romaanissa Suo muistaa (2022) maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä palaa kotikonnuilleen maaseudulle laittaakseen edesmenneen vaarinsa talon myyntikuntoon. Samaan kylään saapuu myös vanhan koulun ostanut luontoaktivisti Juho, joka kaltaistensa toimeentarttujien kanssa haluaa ennallistaa läheisiä ojitettuja soita.

”Hellä katseli miltei rasvatyynelle merelle ja mietti, kuinka Ilmari [vaarin veli] oli kuin rantaa kohti syöksyvä tyrsky, joka vaahtosi ja pärski, koska tiesi hajoavansa hetkien päästä. Toisin kuin Juho. Hän oli nouseva aalto, joka oli kerännyt voimansa kaukana ulapalla, matkannut vesimassojen alla ja oli keriytymässä vasta kohti pintaa kaikella saavuttamallaan voimalla.

Yhteiskunta ympärillä velloi, haki muotoaan tai kenties vain huojui ennen hajoamistaan, ja Hellä tunsi seisovansa aallonmurtajalla. Hän näki yhtä aikaa ympärillään nousun ja laskun.” (Räinä: Suo muistaa)

Jos lapsuuden mustikkaretkillä saapas painui viisi senttiä johonkin upottavaan, se säikäytti, koska peloteltu sellaisella oli. Tuskin mitään oikeita soita oli lähitienoilla olemassakaan. Toisin kävi sille kulkijalle, jonka joitakin vuosia sitten uutisoitiin tulleen viime hetkillä suosta pelastetuksi, kun vain pää oli enää näkyvissä. Se jos mikä on varmasti pelottanut.

Upottavista soista voi pahassa tilanteessa olla turvarajaksi tai ainakin hidasteeksi esimerkiksi itärajalla, kuten taannoin taidettiin ehdottaa osana maanpuolustuskeskustelua.

”Kesäisin suo kuhisee hyönteisiä, sammakoita ja sisiliskoja. Mättäiden yllä lentää sudenkorentoja, perhosia ja pöllöjä. Sen uumeniin painuu kasveja, kuolleita hyönteisiä, jyrsijöitä ja hiilidioksidia. Syntyy millimetri kerrallaan turvetta, jota tuhansien vuosien aikana kertyy neljän ja puolen metrin syvyydeltä.” (Räinä: Suo muistaa)

 Sama Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023)

 

 

 

 

”Yhtäkkiä suon ylle syöksähti valopallo”, vaari kertoi. − − Sitten niitä tuli toinen ja kolmas. Ne leikki ihmeellistä leikkiä. Syöksyilivät toisiaan kohti ja pois. Taivaaseen, alas ja sivuille tavalla jolla en oo nähnyt minkään ihmisen rakentaman liikkuvan.” (Räinä: Suo muistaa)