Ihmisen mitta

Päättäjät hokevat jokaisen suoraan kansalaisten elämää heikentävän leikkauspäätöksensä jälkeen, että sen ansiosta hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää. Kun (jos) kuuntelee heidän puheitaan, mieleen jää joka kerta vain yksi ainoa sana, joka toistuu toistumistaan: talouskasvu. On käsittämätöntä, miten silmät suljetaan siltä tosiasialta, että talous ei voi kasvaa loputtomiin. Ei edes yritetä ottaa toisenlaista ajattelutapaa.

Talouskasvun ote on niin voimakas, että tilanteessa kuin tilanteessa kansalaisen arvo mitataan aina rahassa. Hän on milloin kuluerä, tuottavuustekijä, tuottavuusongelma, veronmaksaja, osakkeenomistaja, köyhä, keskituloinen, suurituloinen, koroillaeläjä, kerjäläinen, maksukykyinen, eläkkeensaaja, etuuksien nostaja…

Rahapuheestaan sokaistuneet päättäjät ovat siivonneet kielestään kaiken, mikä voisi viitata inhimillisiin arvoihin. Kuka enää edes muistaa sellaista sanaa kuin ihmisarvo, joka on sisällytetty useimpien maiden perustuslakiin, myös Suomen? Miksi ylipäänsä pitäisi piitata siitä, miten kansalaisilla noin niin kuin menee elämässään? Mitä se meille kuuluu, kun on sotakin sodittavana ja luonnosta otettava irti kaikki, mikä vielä on otettavissa.

Vielä vähän aikaa sitten huolta tuotti riippuvuus amerikkalaisten teknologiayhtiöiden digitaalisista järjestelmistä, nyt näiden yhtiöiden rahoittamilla datakeskuksilla täytetään maa. Raha puhuu kovalla äänellä.  

Ajatuksia herättävän vastakohdan puurouttavalle talouskasvupuheelle tarjoaa saksalaiskirjailija Jenny Erpenbeckin (1967−) romaani Mennä, meni, mennyt (2015, suom. 2019). Hänen päähenkilönsä, klassillisten kielten emeritusprofessori Richard, haluaa nähdä ihmiset ihmisinä, vaikka nämä tulevatkin eri kulttuureista ja maista, jotka hän on aina mieltänyt yhdeksi suureksi valtioksi.

Emeritusprofessori ottaa tehtäväkseen haastatella kaikkia läheiseen entiseen vanhainkotiin sijoitettuja maahantulijoita. Hänen mielestään on tiedettävä muutakin kuin ihmisen nimi, eihän missään muuten ole mitään mieltä. Hän laatii pitkän ja yksityiskohtaisen kysymyslistan, koska haluaa tietää kaiken mahdollisen siitä, ”mitä oli aluksi, mitä keskivaiheilla − ja mitä on nyt”.

Oppiessaan tuntemaan haastateltujaan Richard haluaa tarjota edes pientä vaihtelua pakolaiskeskuksen yksitoikkoiseen arkeen: yhdelle muutaman tunnin työtä puutarhassaan, yhdelle mahdollisuuden toteuttaa haaveensa eli opetella soittamaan pianoa. Jonkun kanssa syödään yhdessä. Hän ottaa nämä ihmiset elämäänsä.

Siinä missä yhteiskunta näkee vain muodottoman joukon ei-toivottuja maahanpyrkijöitä, siinä Richard näkee kunkin yksilönä, jolla on − kuten kellä tahansa − oma tausta, historia, ehkä myös taakse jäänyt perhe. Jokaisella on samanlainen ihmisarvo kuin saksalaisilla itsellään. Entisenä itäsaksalaisena Richard tietää paljon erottavista rajoista, kuten siitä, mitä on jäädä pakotettuna rajan toiselle puolelle.

Erpenbeckin ymmärtämään pyrkivä teksti on kaukana ylimielisyydestä, jolla moni esittää mielipiteitään ihmisistä, jotka pakenevat kotimaastaan ja hakevat turvaa ja tulevaisuutta muualta. Ihmisistä, joista nämä mielipiteitään ja kommenttejaan herkästi julki huutelevat eivät tiedä mitään, edes nimeä.

Nainen samanniminen

Vanhassa Tiikeri-nimisessä sarjakuvassa pikkupoika kertoo toiselle, että edellispäivänä joku oli törmännyt hänen isänsä autoon ja siihen oli tullut lommo. Kaveri haluaa tietää, mitä sitten tapahtui. Kertoja vastaa isän ja törmäilijän vaihtaneen nimiä ja osoitteita, jolloin toinen kysyy: Mikä isäsi uusi nimi nyt on?

Samantapainen kysymys tuli arvuuteltavaksi kesällä, kun ystävien tytär ”meni miehelään”. Niin ikään toisten ystävien poika ”otti akan oppineen”, ja myös hänen morsiamensa aikeet herättivät saman kysymyksen. Toinen pariskunta vihittiin kirkossa, toinen maistraatissa.  

Viime aikoina on paljon puhuttu nuorten naisten asenteiden liberalisoitumisesta verrattuna nuoriin miehiin. Näkyykö se myös silloin, jos päätetään mennä naimisiin ja sukunimiasia tulee ajankohtaiseksi?

Pitkästä aikaa lähipiirissä vietettävät häät toivat mieleen varsinaisen hääsuman menneeltä ajalta, jolloin ystäviä ja tuttuja ”purjehti avioliiton satamaan” tuon tuosta. Ainakin kahdeksan avioparia otti miehen sukunimen, ja vain yksi nainen piti omansa. Edes miehen irlantilaiselta kuulostava sukunimi ei houkuttanut vaihtamaan.

Koska vasta vuonna 1986 voimaan tullut laki salli avioituvan säilyttää oman sukunimensä, uuteen tapaan totutteleminen on varmaan vaatinut oman aikansa. Ehkä mainitut avioparit keskustelivat aiheesta ennakkoon, tai sitten kaikki yhtä lukuun ottamatta pitivät vain normaalina toimia tavan mukaan.

Muinoin miehen sukunimen ottaminen on voitu nähdä siirtymisenä miehen huollettavaksi tai peräti omistukseen mutta ei enää aikoihin. Silti vasta 105 vuotta sitten Suomessa tuli voimaan laki, jonka mukaan kansalaisten oli ylipäänsä otettava sukunimi.

Koska kuitenkin syystä tai toisesta nainen luopuu omasta sukunimestään ja ottaa miehensä nimen, yhteisellä nimellä haluttaneen viestittää keskinäistä yhteenkuuluvuutta, kahden yksilön me-henkeä. Yksi nimi on kieltämättä monin tavoin selkeä ja kätevä käytännön elämässä verrattuna muihin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Monesti kömpelöltä kuulostavilla kaksoisnimiyhdistelmillä puolestaan halutaan osoittaa tasa-arvoisuutta, onhan oma nimi pidetty miehen nimen rinnalla.

Tunteeko omasta sukunimestään luopunut lainkaan surua tai haikeutta vai eikö mitään? Merkitystä lienee sillä, onko oma mieluinen vai sellainen, josta haluaakin eroon. Toisaalta, käykö niin, että vain erikoisia tai ”hienoja” sukunimiä pidetään säilyttämisen arvoisina?

Entä jos tulee avioero, ja ”hela maailma pysähtyy nyt”, kun ”me ei olla enää me”? Tilastot osoittavat solmittujen avioliittojen määrän vähitellen laskeneen (2025 luku oli 22 082). Avioerojen määrä, vuosittain 13 000:n ja 14 000:n välillä, ei juuri vaihdellut vuosina 2011−2020, minkä jälkeen nekin ovat koronavuosista alkaen vähentyneet.

Jos kaikki muut eroon johtaneet asiat jo mättävät, luulisi, että toisesta alati muistuttava sukunimi kuuluu samaan kasaan. Paitsi jos sen mahdollisesti yhteiskunnallista arvostusta tuova tunnettuus painaa vaa’assa enemmän kuin paluu omaan nimeen.

Sukunimen vaihto ei sinänsä muuta ketään eri ihmiseksi, mutta ehkä se jollain tavoin vaikuttaa minuuteen. Omasta näkökulmastani oli hyvin vaikea tottua erään ystävän täydelliseen nimenmuutokseen: ensin vaihtui etunimi mieleiseen, länsinaapurista tutumpaan muotoon, myöhemmin sukunimi avioitumisen myötä. Tavallaan hänestä tuli kuin tulikin eri ihminen, jotenkin vieras.

Otsikoista on aika ajoin voinut huomata, että varsin yllättävästi useampi nuori naisurheilija on avioituessaan luopunut omasta sukunimestään. Sillä nimellä urheilija on luonut uransa, tullut tunnetuksi ja menestynyt myös maailmalla. Ehkä hän valinnallaan viestittää, että menestyksestäkään huolimatta ura ei ole hänelle se tärkein asia. Uran tietää kestävän rajallisen ajan, rakkaudelle sopii toivoa äärettömyyttä.  

Myös menneen kesän kaksi itsenäistä, koulutettua morsianta päättivät liittyä (kirjaimellisesti ottaen) nimellisesti miehensä sukuun. Toisella oli jo omasta takaa melko harvinainen sukunimi, miehellä taas erittäin harvinainen. Sitäkin enemmän lienee etu- ja sukunimen kahden kirjaimen alkusointu painanut morsiamen päätöksenteossa. Tavallisuudesta ei voi moittia myöskään toista nimivalintaa: morsian päätyi vaihtamaan siihen vierasperäiseen nimeen, jonka sulhasen äiti aikoinaan oli jättänyt ottamatta.

Yhden totta, toisen tarua

Taiteilijalla on taiteilijan vapaus. Kuuluuko hänelle myös vastuu?

Romaanikirjailijat ottavat toisinaan päähenkilökseen historiallisen henkilön ja tiedettyjen faktojen ohella hänen tarinaansa elävöittääkseen täydentävät sitä keksityillä lisillä. Kirjailija joko käyttää omaa mielikuvitustaan tai tukeutuu johonkin todentamattomaan lähteeseen. Näin hän tietoisesti ottaa samoja vapauksia kuin täysin fiktiivisestä henkilöhahmosta kirjoittaessaan.

Jos romaani on ainoa lukijan tuntema tietolähde historiallisesta henkilöstä, sen välittämä tarina jää itämään ja kasvamaan hänen mieleensä koko totuutena. Sopivassa tilanteessa hän jakaa tätä ”totuutta” eteenpäin.

Olikin siis hilkulla tässä kierrättää totena perättömäksi havaittua tarinaa häämatkasta, joka myöhemmin pelasti erään kaupungin täydelliseltä tuholta. Italialaiskirjailija Paolo Giordano (1982−) käyttää tätä versiota romaaninsa Tasmanian (2022, suom. 2023) kohdassa, jossa hän muutoin vaikuttaa pitäytyvän ajankohdan tositapahtumissa. Yksityiskohta kuulosti sen verran kiinnostavalta, että oli pakko tarkistaa edes Wikipediasta, onko koko asiaa ensinkään mainittu missään.

Giordano kertoo mainitussa kohdassa Yhdysvaltain suunnitelmista pudottaa kaksi atomipommia Japaniin elokuussa 1945. Sopivien kaupunkien listalle oli haluttu vain koskemattomia kohteita, sillä ”− − huomattavien taloudellisten ja älyllisten ponnistelujen jälkeen ensimmäisten räjähdysten tarkoitus oli aiheuttaa niin mittavaa tuhoa kuin mahdollista, lyödä maailma ällikällä”.

Pääkaupunki Tokio oli jo pahoin tuhoutunut, joten sitä ei kelpuutettu joukkoon. Vanha pääkaupunki Kioto sen sijaan nostettiin kärkeen kulttuuristen ja symbolisten arvojensa takia. Lisäksi lukuisat puurakennukset palaessaan varmistaisivat helposti ja näyttävästi kaupungin tuhon. Hiroshima, joka oli selvinnyt pommituksista vahingoittumattomana, oli listalla toisena. Seuraavina Kokura, Niigata ja Nagasaki.

Kioton pelastukseksi koitui Yhdysvaltain silloinen sotaministeri Henry Stimson (1867−1950), joka vastoin tiedemiesten ja armeijan muodostaman komitean aikeita esitti, että on yksi kaupunki, jota ei ilman hänen lupaansa pommiteta. Mikä sitten olikin syy, se ei ilmeisesti ollut Giordanon edelleen levittämä ja perättömäksi havaittu väite, että Stimson oli parikymmentä vuotta aiemmin ollut Tokiossa häämatkalla eikä muistojensa takia sallinut sen tuhoamista.

Englanninkielisen Wikipedian mukaan Stimson kyllä poikkesi Tokiossa vuonna 1926 ja yöpyi siellä 1929, mutta kumpikin tapahtui yli 30 vuotta naimisiinmenon jälkeen. Häämatkaan vetoamista pidetään romantisoivana myyttinä ilman konkreettisia todisteita.

Lukija voi heittäytyä Giordanon tekstin vietäväksi ja ajatella tunteellisesti, että olipa hieno mies. Sellaista se rakkaus teettää. Yhden pelastuminen tarkoitti kuitenkin toisen tuhoa. Hiroshiman kohtalo oli näin sinetöity.

Giordanon mukaan atomipommin kehittäneen laboratorion johtaja yhdysvaltalainen Robert Oppenheimer (1904−1967) arvioi, että pommi voisi tuhota noin 20 000 kaupungin asukasta. Miten kylmäveristä joukkomurhan suunnittelua.

Todellisuudessa Hiroshimassa kuoli heti 70 000 asukasta ja toisen atomipommin kohteessa Nagasakissa 40 000. Lisäksi yhteensä 100 000 haavoittui. Viiden vuoden jälkeen kuolleita on arvioitu olleen 230 000−250 000. Miten olisi osattu hoitaa tai suojautua, kun ei vielä tiedetty mitään ydinsäteilystä, mustasta sateesta, ydinsaasteesta tai radioaktiivisesta laskeumasta, Giordano listaa ydinaseen aiheuttamiin kuolemiin johtaneita syitä.

Sittemmin on totisesti tiedetty ja siitä huolimatta oikein kilpailtu siitä, kuka saa kehitettyä tuhoisimmat aseet ja kerrytettyä suurimmat varastot. Tästä voi päätellä, että ihmiselle tuottaa jonkinlaista alkukantaista mielihyvää ajatus mahdollisuudesta tuhota koko ihmiskunta, lajitoverinsa, ja sen ohella kaikki muukin.

Molemmat atomipommi-iskut tehnyttä ja toistaiseksi ainutkertaisen valtavaa kertatuhoa aiheuttanutta suurvaltaa eli Yhdysvaltoja ei kuitenkaan taidettu koskaan syyttää terrorismista tai joukkomurhasta.

Oli väite Stimsonin häämatkasta perätön tai kenties sittenkin mahdollisesti totta, tämä muistuttaa joka tapauksessa siitä, että suuria, laajalti vaikuttavia päätöksiä tehdään usein hyvinkin henkilökohtaisista syistä. Nykymaailma joutuu tätä jatkuvasti todistamaan. Syitä voivat olla vaikka että sattuu vain huvittamaan tai pitää päästä lööpiksi etusivulle tai pelko kasvojen menetyksestä.

Samaten kyseinen väite saa miettimään, onko lukijan aina ryhdyttävä tarkistamaan tosiasioita, kun romaanissa käsitellään historiallisen henkilön elämää osin fiktiolla höystettynä? Totta vai tarua?