Laskuri laskee elämää

Elokuvassa Nykyaika (1936) Charlie Chaplinin (1889−1977) esittämä kulkuri työskentelee tehtaan liukuhihnalla, jonka vauhdissa hänen on mahdoton pysyä. Yhtä vinhaan vaihtuvat silmissä vilisevät numerot wordlometer-laskurin luvuissa, joiden on tarkoitus antaa tietoa maapallon tämänhetkisestä tilasta. Seurannan kohteita ovat väkiluku, hallinto ja talous, yhteiskunta ja media, ympäristö, ruoka, vesi, energia sekä terveys.

Laskurin arvioita ja ennusteita maailman ja maiden väestöstä on annettu vuodesta 1950. Vuoteen 2100 jatkettavan seurannan tuloksia julkaistaan kahden vuoden välein. Uusin tieto on tältä vuodelta.

Ei voi edes kuvitella, miten harvaanasuttua maapallolla oli vielä vuonna 1930, jolloin koko väestömäärän arvioitiin kasvaneen 2 miljardiin. Nyt liki sata vuotta myöhemmin mittari takoo jo reippaasti yli 8 miljardin lukemia. Mikä mahtaa olla maapallon enimmäispainorajoitus?

Jo varsin pitkään muuallakin kuin Suomessa on uutisoitu syntyvyyden vähenemisestä, mutta väestön kasvun määrää ilmaiseva luku ei ole kiivasta tahtiaan hidastanut. Onkohan laskurissa pysyväisasetukset? Olisi mielenkiintoista nähdä muutos siinä vaiheessa, kun väheneminen oikeasti on tarpeeksi merkittävää. Kahden vuoden aikana syntyvyyttä ilmaiseva lukema ehtii pyöräyttää miljoonia enemmän ihmisiä kuin heitä tosiasiassa syntyy.

Voi myös arvailla, osoittavatko syntyvyysluvut Yhdysvalloissa jo selvää nousua niissä osavaltioissa (Alabama, Arkansas, Idaho, Indiana, Kentucky, Louisiana, Mississippi, Missouri, Pohjois-Dakota, Oklahoma, Etelä-Dakota, Tennessee, Texas ja Länsi-Virginia), joissa on viime vuosien aikana säädetty äärimmäisen tiukka aborttikielto.

Laskurin väestötiedoissa kiinnittyy huomio paitsi tänä vuonna syntyneiden myös kuolleiden määrään. Lapsia syntyy sen mukaan yhä reilusti kaksi kertaa enemmän kuin ihmisiä kuolee. Mutta lasketaanko kuolleisiin vain ne, joiden kuolemansyyt mainitaan erikseen Terveys-kohdassa: tartuntataudit, kausi-influenssat, alle 5-vuotiaat, abortit, äitien kuolemat synnytyksessä, HIV/AIDS, syövät, malaria, tupakointi, alkoholi, itsemurhat sekä tieliikenneonnettomuuksien kuolonuhrit.

Entä sitten lukuisien luonnonmullistusten ja sotien kuolonuhrit, jotka tänäkin vuonna ovat vieneet tuhansia ennenaikaiseen kuolemaan? Onko niissä kuolleiden kokonaismäärää laskettu mukaan? Eivätkö nämäkin ansaitsisi oman, edes karkeasti arvioidun tietomerkinnän laskuriin?

Worldometers.infon sivuilta löytää monenlaista kiinnostavaa tietoa. Esimerkiksi 10 väkirikkaimman valtion (tai siksi katsottavan) listalla peräkkäin (8. ja 9.) sijoittuvat maat, joissa on toisaalta tihein asutus ja pienin maa-ala sekä toisaalta suurin maa-ala, jossa on tilaa asua hyvinkin harvasti. Bangladeshissa maata on 130 170 km² ja asukkaita 1 366 neliökilometriä kohden. Venäjä puolestaan on pinta-alaltaan maailman suurin valtio 16 376 870 neliökilometrillään, ja sen asukastiheys on 9/km².

Suomen ei tarvitse hävetä sijoitustaan (122.) väestön määrän mukaan järjestetyllä listalla. Nykyinen määrä vaikuttaa silti tuottavan toisille jatkuvaa ristiriitaa: lisää pitäisi ehdottomasti saada mutta ei sitten kuitenkaan. Kyseisellä listalla Suomen taakse jää vielä 106 maata, joissa on alle 5 miljoonaa asukasta.

Kasvava väkimäärä ja suorastaan villiintyneet sääilmiöt yhdessä ovat saaneet aikaan luonnonvarojen kulutuskestämättömyyden. Nähtävissä ovat selvät merkit, että myös kehittyneissä maissa on pakko hyväksyä se, että ”luontoiseduista” tai ”saavutetuista eduista” on alettava tosissaan tinkiä. Tänäkin kesänä luonto on eri puolilla osoittanut, miten se voi iskeä esimerkiksi ruoantuotantoon ja pakottaa ihmiset pois asuinympäristöistään.

”Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa, / ei lyhtyä tielle / ei ruutua ikkunaan, / vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle, / ilman toivoa se ei voi elää.” 

(Nazim Hikmet, runon Ihmisten enemmistö viimeinen säkeistö)

Suo luonnolle mahdollisuus

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näitä Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla (1959−62) alkusanoja pidetään suomalaisuuden ja suomalaisen sisun vahvana perustuksena. Alituinen fyysinen raataminen turvasi sisupussi-Jussin ja hänen perheensä elinmahdollisuudet aikana, jolloin niitä ei tavallisella kansalla järin paljon ollut.

Nyt aika on toinen, sillä maailma on kaiken aikaa kulkenut koko ihmiskunnan elinoloja heikentävään suuntaan. Alle sadassa vuodessa Linnan kuvaama suonkuivatus on osaltaan johtanut koko luontoympäristön ahdinkoon. Tänään puhutaan luonnon ennallistamisesta, jonka toteuttamisessa ihminen voi kuitenkin myös yrittää korjata tilannetta: auttaa aiemmin muokkaamansa ympäristön palauttamista takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäksi sitä. Ihmisvoimin edesauttamalla palautuminen käy luonnonmukaista prosessia nopeammin − niin ihminen kuin luonto eivät voi enää jäädä odottamaan.

Jo kauan tämä on tiedetty, silti vasta vuonna 2024 EU:ssa hyväksyttiin asetus luonnon ennallistamisesta osana biodiversiteettistrategiaa. Tasan kaksi vuotta voimassa ollut asetus koskee niin metsiä, soita, tuntureita, meriä kuin sisävesiäkin. (WWF) 

Kuvassa lasitaiteilija Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023) näyttelystä Välähdyksiä, Tampere

 

 

 

 

"He kävivät suon reunalla kuvaamassa suovillojen aaltoilua, kihokkeja ja niiden nystykarvoja, jotka odottivat saalistettavia hyönteisiä." (Jenni Räinä: Suo muistaa)

 

Jenni Räinän romaanissa Suo muistaa (2022) maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä palaa kotikonnuilleen maaseudulle laittaakseen edesmenneen vaarinsa talon myyntikuntoon. Samaan kylään saapuu myös vanhan koulun ostanut luontoaktivisti Juho, joka kaltaistensa toimeentarttujien kanssa haluaa ennallistaa läheisiä ojitettuja soita.

”Hellä katseli miltei rasvatyynelle merelle ja mietti, kuinka Ilmari [vaarin veli] oli kuin rantaa kohti syöksyvä tyrsky, joka vaahtosi ja pärski, koska tiesi hajoavansa hetkien päästä. Toisin kuin Juho. Hän oli nouseva aalto, joka oli kerännyt voimansa kaukana ulapalla, matkannut vesimassojen alla ja oli keriytymässä vasta kohti pintaa kaikella saavuttamallaan voimalla.

Yhteiskunta ympärillä velloi, haki muotoaan tai kenties vain huojui ennen hajoamistaan, ja Hellä tunsi seisovansa aallonmurtajalla. Hän näki yhtä aikaa ympärillään nousun ja laskun.” (Räinä: Suo muistaa)

Jos lapsuuden mustikkaretkillä saapas painui viisi senttiä johonkin upottavaan, se säikäytti, koska peloteltu sellaisella oli. Tuskin mitään oikeita soita oli lähitienoilla olemassakaan. Toisin kävi sille kulkijalle, jonka joitakin vuosia sitten uutisoitiin tulleen viime hetkillä suosta pelastetuksi, kun vain pää oli enää näkyvissä. Se jos mikä on varmasti pelottanut.

Upottavista soista voi pahassa tilanteessa olla turvarajaksi tai ainakin hidasteeksi esimerkiksi itärajalla, kuten taannoin taidettiin ehdottaa osana maanpuolustuskeskustelua.

”Kesäisin suo kuhisee hyönteisiä, sammakoita ja sisiliskoja. Mättäiden yllä lentää sudenkorentoja, perhosia ja pöllöjä. Sen uumeniin painuu kasveja, kuolleita hyönteisiä, jyrsijöitä ja hiilidioksidia. Syntyy millimetri kerrallaan turvetta, jota tuhansien vuosien aikana kertyy neljän ja puolen metrin syvyydeltä.” (Räinä: Suo muistaa)

 Sama Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023)

 

 

 

 

”Yhtäkkiä suon ylle syöksähti valopallo”, vaari kertoi. − − Sitten niitä tuli toinen ja kolmas. Ne leikki ihmeellistä leikkiä. Syöksyilivät toisiaan kohti ja pois. Taivaaseen, alas ja sivuille tavalla jolla en oo nähnyt minkään ihmisen rakentaman liikkuvan.” (Räinä: Suo muistaa)

Kun maailman sivu kääntyi*

Lehtikierrätystä harrastava ystävä löysi äskettäin johonkin kätköön unohtamansa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen numeron vuodelta 2020. Ei tämän edemmäksi, kun maailma tuntuu sittemmin nyrjähtäneen sijoiltaan. 

Kummallista on, että ensimmäinen ajatus helmikuussa ilmestyneestä lehdestä liittyi koronapandemiaan, joka piileksi aivan nurkan takana mutta jonka valtaisaa ylivyöryä ei kuitenkaan osattu odottaa. Lehdessä ei ole siitä edes mainintaa. Kummallista sikäli, että kaiken maailman rajat sulkenut ajanjakso on oikeastaan jo pyyhkiytynyt muistista. Kuitenkaan epäilemättä, että joihinkin se varmasti on jättänyt pysyvämmät jäljet.

Sukujuuriaan tutkivaa ystävää oli kiinnostanut Jouni K. Kemppaisen kirjoittama artikkeli Euroopan kiinnostavimmasta paikasta, jota lähestyttäessä kehotetaan vielä miettimään, jatkaako eteenpäin vai kannattaisiko kääntyä pois. Kainuun pohjoisosassa sijaitsevasta Puolangasta olivat tuolloin etsineet jutunaihetta monet eurooppalaiset viestimet, vaikka kunnassa väki oli vähissä ja lähes kaikki palvelut lakkautettu, kuten monessa muussakin Suomen kunnassa.

Hankekoordinaattori Tommi Rajalan tehtäväksi annettiin markkinoida Puolangan pessimistipäiviä. Vaikka kunnan vakinainen väkimäärä on artikkelin julkaisuvuodesta edelleen laskemaan päin, erilaiset yleisötapahtumat ovat vetäneet aiempaa enemmän muualta tulevaa yleisöä.

Wikipedian mukaan Puolanka sijoittui vuonna 2025 väkiluvultaan (2 322 asukasta) sijalle 240. Suomessa on kaikkiaan 308 kuntaa, joista liki 100:ssa asuu alle 3 000 ihmistä. Viime aikoina on uutisoitu pienenpienistä ilonaiheista: maaseutu vetää yhä puoleensa ja autiotalot saavat uusia asukkaita.

Vuonna 2020 ei voinut edes kuvitella sodan alkamista missään päin maanosaamme. Nyt koko Euroopan voi katsoa olevan sotatilassa, vaikka vain yhdellä laidalla soditaan. Tykkien ja hävittäjien sijaan nykyajan aseina käytetään osumatarkkoja drooneja, joskin toisinaan ne saattavat harhautua (tai ne harhautetaan) myös muihin maihin. Katsookohan myös Puolangan pessimistipäivien johto vielä joskus aiheelliseksi pohtia ministerin äskettäistä neuvoa varautua droonihyökkäykseen?

Kuukausiliitteen toisessa artikkelissa Kolme miestä ja petos (kirj. Sami Sillanpää) käsiteltiin toisen maailmansodan lopun rauhanhierontaa Krimin Jaltalla helmikuussa 1945. Osallistujat Winston Churchill, Franklin D. Roosevelt ja Josif Stalin tuskin odottivat rauhansopimukseen päästävän tunneissa tai edes yhdessä päivässä, mihin muuan nykypäivän egoisti luulee kykenevänsä.

Sodan lopettamisen ohella konferenssin tärkeimpinä tavoitteina oli Saksan jakaminen ja Puolan kysymyksen ratkaiseminen sekä YK:n perustaminen. Maailmaa jaettiin kolmen maan johtajan omien intressien mukaan. Myös YK:n turvallisuusneuvoston tulevaa toimintaa tai oikeastaan toimimattomuutta ohjailtiin samoin sopimalla kunkin viiden pysyvän jäsenmaan oikeudesta veton käyttöön.

Saman vuoden huhtikuussa Roosevelt kuoli ja heinäkuun vaaleissa Churchill menetti asemansa Britannian johdossa. Historiaa tuntevat tietävät, mitä sitten tapahtui Stalinin räikeän diktatuurin nimissä.

Kolmas pitkä artikkeli (kirj. Anni Pesonen) käsittelee otsikon Sinut on tilastoitu mukaisesti sitä, miten kaikenlaista tietoa keräämällä kansalaisista on laadittu lukemattomia tilastoja erilaisiin tarkoituksiin. On vaikea kuvitella toimivaa yhteiskuntaa ilman luotettavaa numerotietoa. Onko kaikki sitten tarpeellista? Suomen virallisia tilastoja ylläpitää Tilastokeskus.

Suomi oli vielä osa Ruotsia, kun siellä sai alkunsa maailman vanhin säännöllisesti laadittu väestötilasto. Kuutisen vuotta tietojen keräämisen aloituksen jälkeen ensimmäiset tulokset saatiin 1755. 1800-luvulla tilastointia kehitettiin jo laajasti eri maissa. Lukemattomista tilastoista tutuimpia tämän päivän uutisista lienevät työllisyystilastot.

Tämän vuoden helmikuussa kerrottiin hallituksen aikeista leikata Tilastokeskuksen määrärahoja 6 miljoonaa euroa.

Jo useana vuonna ovat sään ääri-ilmiöt aiheuttaneet valtavia tuhoja eri puolilla maailmaa. Tänä kesänä Eurooppaa ovat laajasti kurittaneet ennätyshelteet sekä järkyttävät maastopalot. Ilmastonmuutos ei silti vaikuta vain kesäsäihin.

Kuukausiliitteen 2/2020 aloittaa Saska Saarikosken lyhyenlyhyt historiikki koululaisten talvella pitämän loman nimestä. 1930-luvulla voimistelunopettaja Santeri Hirvosen mielestä lasten olisi hyvä päästä lyhyelle lomalle hangille hiihtelemään. Lomaehdotus hyväksyttiin ja nimettiin hiihtolomaksi. Vuonna 1972 muiden harrastusten tultua hiihdon rinnalle nimi muutettiin urheilulomaksi. Vaikka 1990-luvulla ehkä vielä urheiltiinkin vapaaehtoisesti, nimi haluttiin jälleen vaihtaa: siitä tuli talviloma.

Lopuksi toimittaja enteilee jo tulevaa nimenmuutosta, koska talvet hankineen ja jäineen ovat katoamassa. Seuraavaksi lomaa kutsutaankin sitten kevätlomaksi. Silloin päästään poimimaan myös ensimmäiset leskenlehdet.

 

*Arto Mellerin mietelausetta mukaillen Älä sano, että näin on ollut maailman sivu. Se kääntyy.

Päättyykö kipu pisteeseen

”En toivoisi samaa pahimmalle vihollisellenikaan.” Aina toisinaan tällaiseen lausahdukseen törmää jossain henkilöjutussa, jossa kovien kipujen korventama haastateltava kertoo elämästään jonkin sairauden kanssa.

Mitenkähän lienee oikeasti? Kuulostaa varsin hellämieliseltä suhtautumiselta ihmiseen, jota silti kutsuu pahimmaksi vihollisekseen ja jolle todennäköisesti ei toivo minkäänlaista hyvää. Onko se edes uskottavaa, kun tosi- ja fiktiivisisen elämän tarinat tarjoavat tappamisenkin niin helppona keinona päästä eroon epämieluisista henkilöistä. Tai sitten hiukan ylevältäkin kuulostavaa sanontaa käytetään, koska mitään vihollista ei ole oikeasti olemassakaan.

Entä voiko minkään kivun sanoa olevan absoluuttisesti pahinta? Monen mielestä pahinta symboloi ristikkovihjeen kättä poskella pitävä kärsiväilmeinen kasvo eli viittaus hammassärkyyn. Sehän on tehdä hulluksi! Kun alkaa vatsaan koskea, sitten pahinta ikinä voi ollakin se. Vaan migreeni se vasta järsiikin aivot riekaleiksi.

Kipuja on monenlaisia ja -asteisia, niin myös kivun kokijoita. Useimmat eivät koskaan elämänsä aikana käy läpi erilaisten kipujen koko skaalaa, joten vertaaminen ei onnistu kovin objektiivisesti. Joidenkin taakkana on kokoaikainen kipu. Useimmiten kuitenkin kipu alkaa yhtäkkiä jostain ja päättyy siihen, että sen heijastama vaiva hoidetaan pois.

Lääkäri sanoo ääneen selviön, että potilas itse tietenkin tietää kipunsa määrän parhaiten. Silti terveydenhoitojärjestelmä on rakennettu niin, että potilaan ja lääkärin väliin tarvitaan kolmas henkilö arvioimaan, millainen kipu riittää saattamaan nämä kaksi yhteen.

Edes päivystävälle hammaslääkärille ei pääse ilman tätä arviointia − siinäkään tapauksessa, että ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen on jo onnistunut kasvokkain selittämään lääkärille vaivansa. Soittaa pitää siitä huolimatta ja jonottamalla saada jossain puhelimensa ääressä istuvan henkilön arvio hoidontarpeesta. Onhan se kovin nurinkurista ja tavallaan myös huvittavaa − jos huvittua jaksaa.

Kipu on oire, mutta kurjuutta lisää, jos varsinaiseen toimenpiteeseen tähtäävä hankala väliaikainen hoitomuotokin vielä aiheuttaa liki jatkuvaa särkyä, eikä kipulääkkeestä tunnu saavan juuri apua. Kun väliaikaisuuden kestoa ei pystytä edes tyydyttävästi arvioimaan (viikkoja, kuukausia, ehkä vuosi?), löytyykö ihmisparalta sellaiseen kestävyyttä?

Potilaalla on se mahdollisuus, että hänen on uskallettava päättää, kumpi painaa enemmän: Kivuliaan hoidon jatkaminen positiivisten vaikutusten toivossa, ei varmuudessa, jotta varsinaisen toimenpiteen suorittaminen myöhemmin helpottuisi. Vai sittenkin selvästi heikentyneen elämänlaadun (alkaen syömisestä) palauttaminen sillä riskillä, että ilman kyseistä hoitoa toimenpiteestä saattaa seurata pysyviä, todennäköisesti myös kivuliaita vaurioita.

Toisinaan kivun välimerkki ei olekaan piste vaan kysymysmerkki.