Päättyykö kipu pisteeseen

”En toivoisi samaa pahimmalle vihollisellenikaan.” Aina toisinaan tällaiseen lausahdukseen törmää jossain henkilöjutussa, jossa kovien kipujen korventama haastateltava kertoo elämästään jonkin sairauden kanssa.

Mitenkähän lienee oikeasti? Kuulostaa varsin hellämieliseltä suhtautumiselta ihmiseen, jota silti kutsuu pahimmaksi vihollisekseen ja jolle todennäköisesti ei toivo minkäänlaista hyvää. Onko se edes uskottavaa, kun tosi- ja fiktiivisisen elämän tarinat tarjoavat tappamisenkin niin helppona keinona päästä eroon epämieluisista henkilöistä. Tai sitten hiukan ylevältäkin kuulostavaa sanontaa käytetään, koska mitään vihollista ei ole oikeasti olemassakaan.

Entä voiko minkään kivun sanoa olevan absoluuttisesti pahinta? Monen mielestä pahinta symboloi ristikkovihjeen kättä poskella pitävä kärsiväilmeinen kasvo eli viittaus hammassärkyyn. Sehän on tehdä hulluksi! Kun alkaa vatsaan koskea, sitten pahinta ikinä voi ollakin se. Vaan migreeni se vasta järsiikin aivot riekaleiksi.

Kipuja on monenlaisia ja -asteisia, niin myös kivun kokijoita. Useimmat eivät koskaan elämänsä aikana käy läpi erilaisten kipujen koko skaalaa, joten vertaaminen ei onnistu kovin objektiivisesti. Joidenkin taakkana on kokoaikainen kipu. Useimmiten kuitenkin kipu alkaa yhtäkkiä jostain ja päättyy siihen, että sen heijastama vaiva hoidetaan pois.

Lääkäri sanoo ääneen selviön, että potilas itse tietenkin tietää kipunsa määrän parhaiten. Silti terveydenhoitojärjestelmä on rakennettu niin, että potilaan ja lääkärin väliin tarvitaan kolmas henkilö arvioimaan, millainen kipu riittää saattamaan nämä kaksi yhteen.

Edes päivystävälle hammaslääkärille ei pääse ilman tätä arviointia − siinäkään tapauksessa, että ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen on jo onnistunut kasvokkain selittämään lääkärille vaivansa. Soittaa pitää siitä huolimatta ja jonottamalla saada jossain puhelimensa ääressä istuvan henkilön arvio hoidontarpeesta. Onhan se kovin nurinkurista ja tavallaan myös huvittavaa − jos huvittua jaksaa.

Kipu on oire, mutta kurjuutta lisää, jos varsinaiseen toimenpiteeseen tähtäävä hankala väliaikainen hoitomuotokin vielä aiheuttaa liki jatkuvaa särkyä, eikä kipulääkkeestä tunnu saavan juuri apua. Kun väliaikaisuuden kestoa ei pystytä edes tyydyttävästi arvioimaan (viikkoja, kuukausia, ehkä vuosi?), löytyykö ihmisparalta sellaiseen kestävyyttä?

Potilaalla on se mahdollisuus, että hänen on uskallettava päättää, kumpi painaa enemmän: Kivuliaan hoidon jatkaminen positiivisten vaikutusten toivossa, ei varmuudessa, jotta varsinaisen toimenpiteen suorittaminen myöhemmin helpottuisi. Vai sittenkin selvästi heikentyneen elämänlaadun (alkaen syömisestä) palauttaminen sillä riskillä, että ilman kyseistä hoitoa toimenpiteestä saattaa seurata pysyviä, todennäköisesti myös kivuliaita vaurioita.

Toisinaan kivun välimerkki ei olekaan piste vaan kysymysmerkki.

Oxfordin löytöretkeilevä Endeavour

Koska television tarjonta on lähestulkoon kokonaan jo ennen esitettyä, on toisinaan ”pakko katsoa” jotain jo näkemäänsä uudemman kerran. Kärkeen nousee sarja Nuori Morse (Endeavour) siitäkin huolimatta, että paluusta päähenkilön nuoruuteen on tehty hiukan ärsyttävä keino jatkaa suosituksi tullutta alkuperäistä sarjaa. John Thaw’n (1942−2002) esittämän komisario Morsen roolin myötä nuorempi näyttelijä Shaun Evans (1980−) sai oman sarjansa, jota esitettiin vuosina 2012−2023. 

Nimettiinköhän sarja todella löytöretkeilijä James Cookin (1728−1779) tutkimusaluksen mukaan? Erikoista etunimeään Morse ei kuitenkaan halua kysyjille kertoa.

Vieläkin ärsyttävämpää kuin nuori vastine alkuperäiselle päähenkilölle on kehitellä uusi sarja tuomalla mukaan joku aiemman päähenkilön perheenjäsen. Muistuttaa otsikoiden perusteella viihdeuutisointia siinä, että kun julkkiksesta on otettu irti kaikki, mikä on ollut otettavissa, siirrytään tarinoimaan kenestä tahansa lähi- tai etäsukulaisesta. Ketä mahtaa kiinnostaa?

Jutun tekeminen tunnetun henkilön sukulaisista puolestaan vie takaisin poliisisarjojen nykytrendiin: On kertynyt jo suorastaan lista sarjoista, joissa rikosten ratkaisemisen parissa puuhastelee milloin pappi tai nunna, milloin siivooja tai kirjakauppias − mikä milloinkin. Saavat jäädä väliin.

Poliisisarjana Nuori Morse on kannattanut katsoa kerran ja toisenkin siksi, että Morse on nimenomaan ammattiinsa kouluttautunut poliisiviranomainen rikoksia selvittämässä. Tosin myös yliopistossa opiskelleena hän on harvinainen poikkeus muussa virkakunnassa ja sen vuoksi toisinaan irvailun kohde. Myös mieltymys oopperamusiikkiin erottaa hänet työyhteisönsä muista jäsenistä.

Muistikuva Thaw’n esittämästä komisariosta piirtyy eteen väsyneenä ja pukeutumiseltaan hieman repsahtaneena. Nuorempi versio sen sijaan on salskea ja ilo silmälle täydellisesti istuvassa puvussaan. Vaikka päähenkilön tärkein ominaisuus onkin terävä äly, nuorella rikoskonstaapelilla vaikuttaa olevan tarve esiintyä edukseen yllättävissäkin tilanteissa: Jouduttuaan viikoiksi pidätetyksi virastaan hän haluaa olla yksin ja vetäytyy viettämään aikaa ystävän lainaamalle mökille. Kun ystävä sitten kerran saapuu sinne yllättäen, hän tapaa Morsen hakkaamassa halkoja − yllään valkoinen paita ja kaulassa solmio.

Nuori Morse on paikoin hellyttävää ajankuvaa. Työn aloittaessaan tulokas saa esimiehekseen rikoskomisario Thursdayn, jolle vaimo antaa aamuisin paperiin käärityt lounasvoileivät. Morse oppii muistamaan, millaisia lisukkeita leipien välissä eri viikonpäivinä on. Hän myös puhuttelee aina kohteliaasti pomonsa tytärtä Joania miss Thursdayksi, mikä ajan mittaan alkaa puhuteltua jo huvittaa.

Huomiota poliisin työskentelyssä herättää se, että nykyaikaan verrattuna todistusaineistoa käsitellään varsin huolettomasti: paljain käsin poimitaan rikoksesta jääneitä konkreettisia todisteita. Yhtä huolettomasti rikostutkinnasta keskustellaan julkisilla paikoilla, erityisesti oluen ääressä. Aivan kuin olettaen, että kaikki lähellä olevat automaattisesti sulkisivat korvansa asioilta, jotka eivät heille kuulu.

Jos on poliisi vähillä lounaseväillä selvinnyt 1960-luvulla työpäivästään, aikojen kuluessa yksi asia ei tämän lajin sarjoissa näytä muuttuneen: Syy ja perustelu kaikkeen, mikä syytä vaatii, on työ. Työ menee aina ja kaikessa yksityiselämän edelle. Päähenkilöstä on tehty niin korvaamaton, ettei vuorolistoja ilmeisesti noudateta. Jos poliisilla on perhe, siltä ja ystäviltä odotetaan loputonta ymmärtämystä.

Mikäli tarkastellaan Nuori Morse ‑sarjaa vain valmistusajankohdan näkökulmasta, voi sanoa, että kaikkein parasta on se, ettei siinä näy yhtä ainoaa kännykkää. Katsomiskokemus on tuhannesti miellyttävämpi kuin varmaan useimmissa muissa 2000-luvulla tehdyissä sarjoissa, joissa kännykkä on oikeastaan varastanut pääosan paikan.

Nuori Morse ‑sarjan tekijät ovat keksineet liikuttavan tavan sitoa nuori ja vanha päähenkilö yhteen. Kun Shaun Evans ensimmäisessä jaksossa tapaa jutun yhteydessä paikallislehden päätoimittajan, jota esittää John Thaw’n tytär Abigail Thaw, päätoimittaja kysyy nuorelta Morselta, ovatko he tavanneet aiemmin. Morse vastaa kieltävästi, mihin päätoimittaja toteaa, että ehkä toisessa elämässä. 

Jakson loppukohtauksessa Morse on jo lähdössä muualle, koska työ uudessa työyhteisössä ei ollut sujunut odotusten mukaisesti. Häntä asemalle kyyditsevä Thursday haluaa hänen jäävän ja kysyy, missä ja millaisena hän sitten näkee tulevaisuutensa. Peruutuspeiliin vilkaisevaa nuorta Morsea katsoo vanhemman Morsen kasvot.

Saako ihmisellä olla hyvä sydän

Moni pyykkäri tunnistaa ilmiön: taas on yksi sukka tehnyt pesukoneessa katoamistempun. Yksinäisiä sukkia harvemmin näkee kodin ulkopuolisessa ympäristössä, muuta pukinetta senkin edestä.

Kerran vilkkaan kadun varrella kasvavan kuusen oksille oli joku heittänyt harmaat pitkäthousut. Toisinaan on joku jättänyt jälkeensä kengän, lipokkaan tai avokkaan, ja kaiketi jatkanut yhden varassa. Kuinka voi olla huomaamatta jalkineen katoamista? Ylivoimaisesti eniten maassa näkee lojumassa tumppuja (lapasia) tai muita käsineitä kylmempien säiden aikaan.

Löytämänsä vaatteen tai kengän voi edes nostaa maasta vaikka penkille, jos sellainen on lähettyvillä, ja toivoa, että kadottanut sen löytää. Parittomalla käsineellä tai kengällä kun ei ole muille käyttöä. Pahimmassa tapauksessa kulkijat ajattelevat, ettei kuulu minulle, jolloin ne jäävät roskaamaan ympäristöä.

Helsingin Sanomien jutun Opettaja vie löytötavaroita hyväntekeväisyyteen (17.6.2026) perusteella koululaisia ei paljon hetkauta, jos he kadottavat vaatteitaan tai jalkineitaan: niiden perään ei juuri kysellä. Ihan sama, jos on jäänyt jonnekin jopa kallis talvitakki tai ‑saappaat.

Olipa todella hienoa lukea opettajasta, joka välittää senkin edestä, on välittänyt jo parikymmentä vuotta. Otettuaan ensin talteen vain oman koulunsa löytövaatteet ja ‑kengät hän myöhemmin laajensi alueensa muihinkin kouluihin. Vuosittain löytöjä kertyy tuhansia kappaleita täyttämään kymmeniä jätesäkkejä. Vaatteet, joita ei kukaan ole enää kysellyt, hän (kesälomansa aluksi) pesee kotonaan ja toimittaa aikanaan hyväntekeväisyysjärjestölle. Opettaja mitä ilmeisimmin myös kustantaa omasta pussistaan pesuaineet ja sähkölaskut.

Suomessa kun ollaan, voi helposti kuvitella, että tällaisestakin kaiken arvostuksen ansaitsevasta toiminnasta joku löytää jotain poikkipuolista sanottavaa.

Kun nuorimies kerää muiden ympäristöön jättämiä pulloja ja lahjoittaa osan palautusrahojen tuotosta sodasta kärsivien hyväksi, kaikki siihen kuluva vaivannäkö unohtuu, kun aletaan tivata, onko maksettu myös verot. Kieltämällä vapaaehtoista leipomasta pullaa vanhusten kahvihetkiin hyvinvointialue toimii nimeään myöten täysin vastoin omaa tarkoitustaan. Toinen vapaaehtoinen, seniorikeskuksen tilaisuuksissa kitaraa soittanut nuori muusikko joutuu jättämään esiintymiset (kerran kuukaudessa) peläten menettävänsä niiden takia Kelan maksaman työttömyyspäivärahan.

Jos tunti viikossa vapaaehtoistyötä voi viedä työttömältä tuen, kuten HS otsikoi muusikosta kertovan juttunsa 8.5.2026, niin eikö asioista päättävien olisi syytä katsoa laajemmalle ja kauemmas. Tunti viikossa on yhteiskunnan kannalta kuin pisara meressä, mutta yksittäiselle ihmiselle jo sekin vähä voi merkitä hyvinkin paljon: Joku saa kaipaamaansa seuraa tai apua, joku toinen voi oppia uusia taitoja ja toinen puolestaan pitää yllä jo olemassa olevia. Kieltä taitamattomalle se saattaa olla ainoa tilaisuus päästä puhumaan suomea.

Miksi tästä maasta on tullut tällainen nuiva nipottaja? Miksi täällä halutaan kaikenlaisin säännöin ja kielloin tappaa ihmisten oma halu tehdä pyyteetöntä työtä toisten tai ympäristön ja koko maapallon hyväksi? Jos mitään ei saa vapaaehtoisesti tehdä ilman, että syynätään kaikki mahdolliset pykälät, kuka kohta enää edes haluaa tai uskaltaa tehdä mitään? Työttömän osa ei todellakaan ole kehuttava, jos pienimmän mahdollisen toimeentulon epääminen millä tahansa perusteella on työvoimaviranomaisten ja Kelan ensisijainen tehtävä.

Valtiovallan on hyvä muistaa, että se voi jonain päivänä pahassa paikassa joutua anelemaan vapaaehtoisia turvaamaan erilaisin toimin tätä maata. Mistä heitä sitten otetaan, kun halu toimia epäitsekkäästi muiden hyväksi on tyystin nitistetty?