Oi, katsohan, vaari, tuota vauvaa*

”Tule, tule äidin luo!” tai ”Tule äidin syliin!” Tällaisia kutsuhuutoja nykypäivänä kuulee, eikä niitä suinkaan osoiteta ihmislapselle.

Ilmeisesti täysin ohi on mennyt sekä viestimiltä että täten myös itseltäni kohauttava tiedeuutinen, jossa olisi kerrottu geenitekniikan uudesta saavutuksesta: ihmisen ja koiran sukusolujen onnistuneesta risteytyksestä. Miehille isyyden tunnustaminen saattaa aiheuttaa jonkin verran ristiriitaisia tunteita.

Jos perheessä onkin jo ihmislapsia, pidetäänkö koiraa näin ollen heidän veljenään tai sisarenaan? Miten olisi ”lapsilisähakemus” Kelaan?

Viime kesänä sattui harvinainen tapaus: Tavallisella päiväkävelyllä vastaan tuli aikuisen (ehkä äidin) seurassa korkeintaan 10-vuotias lapsi. He näyttivät sopuisasti syventyneen keskusteluun, eikä heillä ollut minkäänlaista kiirettä. Myöhemmin sivuutimme toisemme reitillä uudelleen.

Tapaus jäi syystä mieleen, koska tavallisesti ulkoillessa melkein jokaisen vastaantulijan seurana on koira. Lapset kai jätetään kotiin rauhaan ruutujensa ääreen, kun taas näitä äidinkultia kävelytetään säännöllisesti monta kertaa päivässä.

Hygieniasta huolehtineen vapaaehtoisleipojan pullia eivät vanhukset enää saa päiväkahvillaan nauttia, mutta ulkona monenlaisia bakteeripesiä nuuskineiden koirien sallitaan tulla liikkeisiin, kahviloihin ja ravintoloihin. On onnekasta, jos edes ruokakauppa kieltää niiltä pääsyn tiloihinsa.

Julkisista sisätiloista, kuten kirjastosta, voi koiran sijasta joutua poistumaan ihminen, joka on allerginen koirille. Toistaiseksi vain ihmiset kuuluvat lukutaitoisiin.

Kerran bussissa käytiin sananvaihto, joka kertoo paljon näiden ”äitien” asenteesta: Naisen seurassa ollut mies kuului sanovan, ettei koiria saisi pitää istuimella. Nainen vastasi, että kyllä minun koirani saa siinä istua.

Herkkuruokia, lääkäripalveluja, sohvalla löhöilyä, paijaamista ja paapomista: Eivät arvaakaan, millaisen mielikuvan nykyään sanoillaan nostattavat ne kidutusta ja väkivaltaa kokeneet, joiden mielestä heitä on kohdeltu kuin koiraa. Olisi aika heittää sanonnalle hyvästit tai korvata sana koira vaikkapa… (suomalaisella) vanhuksella?

Koirista saadaan rekvisiittaa lähes kaikkeen. Niillä kuvitetaan liki päivittäin uutispätkiä, haastatteluja, lehtijuttuja, mainoksia ja yrityskuvaa yleensä ilman minkäänlaista yhteyttä itse asiaan. Vai hoitavatko esimerkiksi pankit nykyään raha-asioita koirien kanssa? Entä tarvitsevatko koirat jo puhelinliittymänkin? Toisinaan koirista eri viestimiin tehtyjen juttujen aiheet kuulostavat jo niin naurettavilta, että ei voi kuin kysyä: miksi ihminen luulee eläimen haluavan olla hänen kaltaisensa?

Television koiraohjelmat näyttävät koko ajan lisääntyvän, niin ettei kanavan vaihtaminenkaan aiheeseen perin juurin tympääntynyttä aina pelasta. Yhä älyttömämmäksi käyvässä ajassamme jollain kanavalla varmaan jo suunnitellaan koirien laulu- tai tanssikilpailujen esittämistä.

(Onneksi viime vuoden HD-uudistuksen vuoksi ei tarvinnut − jokseenkin turhan takia − tuhlata rahaa uuteen laitteeseen, käytettynä saatu kelpaa hyvin. Sori siitä, hallitus.)

Koirilla muodossa tai toisessa, tavalla jos toisellakin kyllästetään kaikkien elinympäristö ilmeisesti olettaen, että eihän koirista kukaan voi olla pitämättä. Oletus on väärä.

Suomessa on kannettu huolta laskevasta syntyvyydestä, mutta mikäs hätä tässä: täällähän riittää pilvin pimein näitä uudenlaisia ”lapsiperheitä”. Jos suomalaisten into hankkia mieluummin koira kuin lapsi kiihtyy kiihtymistään, on päättäjien ja lainlaatijoiden vain ryhdyttävä ideoimaan, miten koirista saadaan tähän maahan tuottavia veronmaksajia.

*Lastenlaulua Oi, katsohan, vaari, pientä hauvaa mukaillen

Tuhansien junamatkojen pääteasema

Kirjan nimeäminen lienee useimmiten vaikeaa. Helpompaa se vaikuttaa olleen silloin, kun aihe on käsitellyt 1940-luvun holokaustia. Kirjastossa tai kirjakaupassa on huomio monesti kiinnittynyt uutuusteokseen, joka alkaa genetiivimuotoisella paikannimellä Auschwitzin. Mielessä on vilahtanut ajatus joko taas, mutta kieltämättä Auschwitzista on tullut historian kylmäävimmältä kuulostava paikannimi, johon tiivistyvät kaikkien keskitysleirien kauhut.

Kun kirjaston tietokantaan kirjoittaa hakusanan taivutettuna ’Auschwitzin’, saa tuloksia pari sataa. Useimmat kuitenkin viittaavat joko samaan teokseen, josta on olemassa eri painoksia, tai sitten muun teoksen nimessä sana esiintyy muualla kuin alussa.

Varsinaisesti nimen alussa taipuvaa Auschwitzia seuraa pääosin monipuolinen henkilögalleria, josta haku tuottaa ainakin seuraavat 22 tulosta: Auschwitzin apteekkari, Auschwitzin kadonneet lapset, A:n kaksoset, A:n kirjastonhoitaja, A:n komendantti, A:n kätilö, A:n naisorkesteri, A:n ompelijattaret, A:n orkesteri − keskitysleirin soittajattaret, A:n opettaja, A:n orpotyttö, A:n rakastavaiset, A:n sabotööri, A:n seitsemän kääpiötä, A:n sisaret, A:n taikuri, A:n tallipoika, A:n tanssija, A:n tyttöorkesteri, A:n tytär, A:n viulisti sekä A:n viulu.

Vaikka nimellä Auschwitz onkin voimakas huomioarvo, holokaustista tai sitä sivuavasta ajanjaksosta on kirjoitettu ja voi kirjoittaa vahvasti myös ilman, että kirjojen nimet alkavat kuulostaa saman toistolta. John Boynen (1971−) romaani Poika raidallisessa pyjamassa (2006, suom. 2008) on tästä vain yksi esimerkki. Sen myöhemmässä jatko-osassa Kaikki särkyneet paikat (2023) hän käsittelee natsijohtajan tyttären tuntemaa syyllisyyttä, joka leimaa hänen loppuelämäänsä. Voiko koskaan saada anteeksi?

Gianni Solla (1974−) puolestaan ei romaanissaan Ystävyyden oppimäärä (2023, suom. 2024) kerro keskitysleiristä vaan täysin sen ulkopuolisesta elämästä ja ystävyydestä, joka syntyy kiihkoilevan fasisti-isän pojan Daviden ja samaan kylään karkotetun juutalaisen pojan Nicolasin välille. Luku- ja kirjoitustaidoton Davide viehättyy sanoista ja tiedosta, jota sekä Nicolas että hänen opettajana työskennellyt isänsä edustavat. Johonkin monista leireistä ja sieltä hengissä selviytymiseen viitataan muutaman kerran vain lyhyesti, kun Davide vuosien jälkeen etsii tietoa kadonneesta ystävästään.

”Sanoin Nicolasin ja hänen isänsä nimen ja kerroin sen vähän, mitä tiesin heidän perheestään. ”En valitettavasti voi auttaa teitä”, nainen vastasi, ”kukaan täällä (Roomassa) ei tiedä kenenkään nimeä. Me kutsumme toisiamme kolmella viimeisellä numerolla.” Hän kohotti villapuseronsa hihaa ja näytti käsivarressaan olevaa tatuointia. ”Minä olen 149. Sillä nimellä muut minut tuntevat.” Jäin sanattomaksi.”

Tulevaisuuden lukutaidottomia tuskin enää kiinnostavat menneisyyden tapahtumat, mutta nykylukijan olettaa vielä sentään ymmärtävän, mihin romaanin vähäiset viittaukset osoittavat. Oli uhreiksi joutuneiden junamatkan päätepaikka mikä tahansa, ensimmäisenä mieleen tuleva nimi on itsestään selvä: Auschwitz.

 

Holokaustin uhrien muistopäivänä