Kuin avointa kirjaa

Tuntuu mahdottomalta ja kauhealta ajatella, ettei osaisi, voisi tai saisi lukea kirjoja. Että joutuisi luopumaan lukemisesta. Kirjallisuus voi viedä lukijan vaikka minne ja tehdä hänestä maailmanmatkaajan. Kirjallisuus ravitsee mieltä sekä tiedollisesti että myös tunneperäisesti ja parhaimmillaan avaa suljettuja ovia toisen ihmisen ymmärtämiseen.

Pitkätkin tarinat syntyvät sana sanalta, lause lauseelta. Niin kuin rannalta löydetty erikoisenmuotoinen kivi on löytäjälleen pieni aarre, samoin kokonaisesta tarinasta voi löytää pieniä ”lausehelmiä” osoituksena luovasti ajattelevan romaanikirjailijan kyvystä ilmaista asioita toisin kuin tavallisesti teemme. Todelliset sanankäytön taiturit saavat yleiskielen neutraalit ilmaukset elämään. Heillä on taito kuvata, miten ihminen sanoittakin voi ilmeillään tai koko kehollaan viestiä ajatuksiaan tai millaisia ajatuksia hän kaikkineen herättää toisessa.

Vuosien varrella muistikirjaan on päätynyt muun muassa seuraavanlaisia poimintoja.

Asko Sahlbergin kymmenen vuoden takaiset sanat ”ohimoni kylmensi ajan huohotus” (Pilatus 2016) antoivat kuin esimakua nykyajasta, kun kylmä tuuli tuntuu puhaltavan henkisessä ilmapiirissä joka puolella maailmaa. Kesän lämpökään ei huurteista tunnelmaa pysty häivyttämään.

”Kummastunut uurre löysi tiensä Urquhartin otsaan”, kirjoitti Michael Dobbs kirjassa House of Cards (2015). S. J. Bennetin hoviherra tietää, miten käyttäytyä kuningattaren seurassa: ”Sir Hugh oli liian kohtelias ilmaistakseen hämmästystään sanallisesti, mutta hänen kulmakarvapöheikkönsä ampaisivat esiin silmälasien takaa.” (Timanttitapaus 2024, suom. 2025)

Ei jää Aleksis Kivi sanankäytössä muista jälkeen: ”− − te näitte, kuinka hän lierutti otsavihkoni etusormensa ympäri, kahmaisi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. (Seitsemän veljestä)

Sahlbergilla katse voi paljastaa ihmisen kaikkein sisimmätkin ajatukset: ”Ennen kaikkea minua kosketti hänen paljon nähneisiin silmiinsä majansa tehnyt murhe.” Sanat sukeltavat sielun sopukoihin asti. Jos osaa, katseesta voi lukea monenlaista muutakin: ”Hänen vihreitten silmiensä katseessa asui ujous uskallukseen lomittuneena.” (Pilatus) Kari Hotakaisen päähenkilölle katse viestitti yhteisymmärrystä: ”Hän hymyili minulle, silmissään lause: On lohdullista, että meitä on nuotin vieressä kaksi.” (Henkireikä 2015)

Vuosia poissa olleen kotiinpalaajan ilo saa tulijan tuntemaan, että hänet toivottaa tervetulleeksi koko pihapiiri: ”Voi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän ystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin myhäilee minua vastaan.” (Seitsemän veljestä)

Veljesten kotiinpaluu tuo naapurin Venlalle ja hänen äidilleen mieleen ikäviä muistoja nuorukaisten joukkokosinnasta, niinpä naiset ”− − myhäilivät salaa toinen toisellensa ja mytistelivät luikaroiten huuliansa”.

J. D. Salingerin 17-vuotias kertojaminä kuvailee tuntemansa tytön suuvärkkiä näin: ”Se [Jane] oli jotenkin isosuinen. Siis kun se puhui ja innostui jostain, sen suu lepatti miten sattui, huulet ja kaikki.” (Sieppari ruispellossa, 1951, v. 2004 suomennos) Dobbsin kuvaus puolestaan on lajissaan edelleen lyömätön, niin luotaantyöntävän elävästi henkilön suu ilmehtii: Vanhan lehtimiehen huulet kiemurtelivat kuin kaksi riitaan ajautunutta toukkaa.” (House of Cards)

Eipä ihme, jos toukkien taistossa ”Hymy kävi eloonjäämistaistelua”. Sen sijaan runoilijan pitää elämässä kiinni ”− − sinun hymykuoppasi / jossa soudan / tämän loppumatkan” (Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut 1996).

Eräässä kohdassa Erik Edelfeltin fiktiivistä elämäntarinaa (Tulirinta 2020) Anna Kortelaisen mieli on luonut tällaisen kuvan: ”Viimein portaita puuskutti ylös pitkä tanakka mies, jonka suurikokoista päätä harmaa tonsuuri kiersi kuin radaltaan pudonnut pyhimyskehä.”

Sahlbergin tavoin Tommi Kinnusen tapa ilmaista sanottavansa osuu johonkin syvälle: ”Monen vartaloon sota on jättänyt puumerkkinsä, veistänyt pois korvan tai kangistanut polven.” (Pimeät kuut 2022) Asiasta kertova raportti kertoisi, että sota on eri tavoin vammauttanut monia. Vain muutama sana, mutta miten erilaisen vaikutelman lauseet lukijassa synnyttävätkään.

Huippuunsa virittynyt taito lukea kehonkieltä vaatii todella hyvää ihmistuntemusta. Lauri Viidan päähenkilö Iisakki Nieminen sen taitaa: ”Nyt oli kuitenkin Niemisen kamarissa semmoinen tilanne, ettei sen sisäisen selvyyden vuoksi tarvinnutkaan sanoa yhtään mitään. Jo se, että Eemeli oli tullut ja sitkeästi odottanut, oli mitä tyhjentävin vastaus miesten yhteiseen asiaan; Eemeli ei totta totisesti olisi kotoaan hiiskahtanut, jos hänen olisi ollut sanottava: ei.” (Moreeni 1950)

Sattuma tuo eteen kirjallisia risteyskohtia

Puolessa välissä arkeologian dosentti Minna Silverin kirjoittamaa teosta Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin (2024) pää kihisee kaikesta luetusta tiedosta niin, että välillä on vaihdettava hieman kevyempään antiin. Lukumuisto jostain kaukaa on haalistunut olemattomiin, eikä muuta ole jäljellä kuin kirjailijan ja kirjan nimi: J. D. Salingerin (1919−2010) Sieppari ruispellossa (1951, 1. suom. 1961, uudelleen 2004).

Siepparin alussa päähenkilö Holden Caulfield on jälleen saanut potkut yhdestä koulusta ja tapaa vielä ennen lähtöään historianopettajansa herra Spencerin. Alkujutustelun jälkeen opettaja ottaa esiin oppilaansa viimeisen esseen käsiteltäväksi. Kuinka ollakaan, Holden on itse valinnut aiheekseen muinaiset egyptiläiset! Opettaja lukee ääneen kaksi ensimmäistä virkettä, sitten vielä seuraavat kolme, jotka ovat samalla viimeiset:

”Egyptiläiset ovat meille nykypäivänä äärimmäisen mielenkiintoisia monista eri syistä. Nykytiede ei vieläkään ole selvillä siitä, mitä salaisia aineksia egyptiläiset käyttivät kääriessään kuolleet ihmiset niin, etteivät heidän kasvonsa mätänisi lukemattomiin vuosisatoihin. Tämä kiinnostava arvoitus on yhä melkoinen haaste nykytieteelle 1900-luvulla.”

Voi Holden, tuleepa hämärästi mieleen eräskin tenttivastauksen yritelmä ilman tiedonmurustakaan, eikä mielikuvitus tarjonnut apuaan senkään vertaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjastosta ajallisesti lähekkäin satunnaisesti poimitut kirjat yhtä satunnaisesti osuvat tavalla tai toisella risteämään. Niin on käynyt hämmästyttävän usein. Tässä tapauksessa risteämä tuntuu erityisen hauskalta, sillä kyseisillä teoksilla ei luulisi olevan kerrassaan mitään tekemistä keskenään.

Kuolleiden talossa palsamointiakin opetelleen Sinuhen elämä kulki välillä myös faaraoiden ja kuninkaitten hoveissa, kun taas tämän ajan ihmisille tutumpi oli muuan pitkäaikainen brittikuningatar. Hänen tunnettuutensa, asemansa ja suuren suosionsa vuoksi tuntuu ristiriitaiselta lukea fiktiivistä tarinaa, jossa kuningatar Elisabet II (1926−2022) ratkoo sisäpiiriin kuuluvan luotettavan apulaisen avulla hoviin läheisesti liittyviä rikoksia.

Brittiläisen S. J. Bennettin (1966−) mielestä siinä ei kuitenkaan näytä olleen mitään ongelmaa. Hänen ensimmäinen kirjansa kuningattaren aivotyöstä rikosten parissa oli Windsorin solmu (2021), ja vuonna 2022 ilmestyneen toisen nimi särähtää korvaan: Mitä majesteettisin murha. Samana vuonna Elisabet II itse kuoli.

”Kuningattaren mieleen juolahti, eikä ensimmäistä kertaa, että naisia pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, heitä vaalittiin ja suojeltiin joka käänteessä. Miehet taas saivat alituiseen harppoa heittämään viittansa vertauskuvallisten lätäköiden päälle. Hän itse oli kuitenkin yhtä vahva kuin miehet, ellei vahvempi. Miehet olivat kuin tammia, he kaatua rysähtivät, kun asiat menivät vikaan. Kuningatar piti itseään pikemminkin pajuna, joka taipui tuulessa ja myrskyssä.” (Timanttitapaus, 2024, suom. 2025)

Mitähän Elisabet oikeasti mietti rämpiessään pikkukengissä miesjoukko laahuksenaan suomalaismetsässä vuonna 1976…?

Bennett kirjailijan sukunimenä jo sinänsä vie kohti toisenlaista risteyskohtaa, jossa kirjojen lukemisen välillä on mennyt vuosikausia. Vuonna 2007 julkaistiin Alan Bennettin (1934−) Uncommon reader, joka seuraavana vuonna ilmestyi suomeksi nimellä Epätavallinen lukija. Ja kas, epätavallinen lukija sattuu olemaan itse kuningatar Elisabet II.   

Monenlaista tavatonta tapahtuu: Kuningatar tutustuu ensin palatsinsa pihaan ajaneeseen kirjastoautoon ja sitten kirjoihin opastajansa, keittiöapulaisena toimivan Normanin avustuksella. Kaikkialla, missä kuningatar liikkuu, hänellä on mukanaan Normanin valitsemaa luettavaa, faktaa ja fiktiota. Hovissa Hänen ylhäisyytensä kasvavaa lukuintoa ei katsota hyvällä. 

Jospa todellisuudessa liki satavuotiaaksi eläneen ja monenmoisissa liemissä muhineen hallitsijan suusta olisikin kuultu seuraavat sanat:

"Silläkin riskillä että kuulostan paistilta", kuningatar sanoi, "kirjat tekevät ihmisestä kypsemmän."

Taiteen arvo

Yleensä kun päättäjät peräänkuuluttavat luovuutta ja innovaatioita, tarkoitetaan nimenomaan uudenlaisia teknologisia, rahanarvoisia ratkaisuja. Tärkeintä vaikuttaa aina olevan mahdollisimman hyvä taloudellinen tuotto, oli sitten kyse valtion kassasta tai sijoittajien lompakosta.

Luovaa työtä tekevän taiteilijan motivaatio ei yleensä perustu ensisijaisesti rahaan vaan sisäiseen pakkoon saada näkymätön ajatus, mielikuva, näkemys, muoto jollain tavoin muidenkin koettavaksi. Taiteilija harvemmin voi olla varma siitä, että omalla työllään pystyy elättämään itsensä. Hän ei myöskään ole enää näkemässä, kun jopa useamman vuosisadan jälkeen aivan toiset keräävät hänen taiteellaan itselleen miljoonien rahapotteja.

Kuvataide on tästä erinomainen esimerkki. Taidehuutokaupoissa maksetaan käsittämättömiä summia maalauksista, joiden tekijät omana aikanaan elivät usein varsin laihoja vuosia, toisinaan jopa köyhyydessä. Tässä mielessä Helene Schjerfbeck (1862−1946) sai kyllä kokea menestystä jo elinaikanaan, mutta hän tuskin olisi osannut edes kuvitella, millaisia rahasummia hänen teoksistaan myöhemmin maksetaan.

Edesmenneitä taiteilijoita ajatellen tuntuu surulliselta se kylmäverinen ahneus, jolla toiset sittemmin ovat taiteilijan työtä hyväksi käyttämällä tehneet rahaa itselleen. Tämän tyyppisestä törkeästä toiminnasta kerrotaan esimerkiksi tanskalaisessa dokumenttisarjassa Oligarkki ja taidekauppias (2026). Sen mukaan sveitsiläinen taidekauppias Yves Bouvier huijasi kaiken kaikkiaan miljardin venäläismiljardööri Dmitri Rybolovlevilta kokoelmasta, jonka arvoksi laskettiin kaksi miljardia. Bouvier valehteli välittämiensä maalausten hinnat kymmeniä miljoonia kalliimmiksi kuin ne oli arvioitu tai mitä hän itse oli niistä maksanut. Kauppoihin normaalisti kuuluneet välityspalkkiot hän veloitti erikseen.

Sivumennen sanoen taiteilijoiden omana toiveena tuskin on maalaustensa päätyminen piiloon kassakaappeihin tai vain muutamien silmäparien ihailtavaksi tiukassa yksityisomistuksessa.

Musiikin tekeminen ja mahdollisuudet saada musiikkiaan esille ovat viimeisen sadan vuoden ajan kehittyneet huimaavasti sitä edeltäneistä ajoista, eivätkä miljoonien tulot ole enää harvinaisia nuorillakaan tekijöillä. Sellaiset klassisen musiikin säveltäjät kuin Wolfgang Amadeus Mozart (1756−1791) ja Antonio Vivaldi (1678−1741) saivat vain haaveilla vastaavanlaisesta taloudellisesta menestyksestä, vaikka kumpikin teki työteliään ja tuotteliaan uran.

Nykyisin sekä Mozartin että Vivaldin musiikkia soitetaan kaikkialla maailmassa, mutta kummankin elämä sai surkean lopun. Tietojen mukaan Mozart haudattiin merkitsemättömään hautaan, joka hänen elämästään kertovassa elokuvassa Amadeus (ohjaus Miloš Forman 1984) esitetään kerjäläisten joukkohautana. Vivaldin kohtalo ei ollut juuri sen parempi, kuten elokuvan Primavera (ohjaus Damiano Michieleto 2025) lopputeksteistä saa lukea. Elokuvassa carmenit päässään (tarkemmin katsoen sittenkin peruukki) taitavaa tyttöorkesteria johtanut Vivaldi jäi kuoltuaan unohduksiin aina 1900-luvulle asti, jolloin hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen.

Amadeus-elokuvassa kerrottu tarina Mozartin ja Wienissä hovisäveltäjänä toimineen Antonio Salierin (1750−1825) välisestä kilpailusta perustuu kateuteen, jonka väitetään Salieria korventaneen. Riitaisuuksista ei kuitenkaan ole löydetty luotettavia todisteita.

Niin tai näin, asetelma tuo jollain tapaa mieleen Aleksis Kiven (1834−1872) ja häntä ja hänen tuotantoaan ankarasti kritisoineen August Ahlqvistin (1826−1889) välisen suhteen. (Ehkä Ahlqvistkin salaa kadehti Kiven elävää kerrontaa!) Jatkuvan arvostelun ohella Kivi joutui kamppailemaan alituisten rahahuolien kanssa. Myöhemmin Kivi nimettiin Suomen kansalliskirjailijaksi, mikä ei ole ollenkaan vähäinen ansio ja arvonnousu.

Kukin teknologian innovaatio elää hetken, kunnes jokin toinen syrjäyttää sen. Taide parhaimmillaan kantaa pitkälle tulevaisuuteen, ja sen kulttuurinen arvostus pysyy tai jopa kasvaa vuosisatojen kuluessa. Yhä uudet sukupolvet haluavat nähdä Mona Lisan hymyn yli 500 vuoden takaa. 

Niin kauan kuin ihmisellä on tarve edes hetkeksi unohtaa, kuinka raha puhuu, ja vain katsoa, kuunnella, lukea, ylipäänsä kokea jotain, joka liikuttaa hänen sisimpäänsä, niin kauan ihmisyydellä on toivoa.