Taiteen arvo

Yleensä kun päättäjät peräänkuuluttavat luovuutta ja innovaatioita, tarkoitetaan nimenomaan uudenlaisia teknologisia, rahanarvoisia ratkaisuja. Tärkeintä vaikuttaa aina olevan mahdollisimman hyvä taloudellinen tuotto, oli sitten kyse valtion kassasta tai sijoittajien lompakosta.

Luovaa työtä tekevän taiteilijan motivaatio ei yleensä perustu ensisijaisesti rahaan vaan sisäiseen pakkoon saada näkymätön ajatus, mielikuva, näkemys, muoto jollain tavoin muidenkin koettavaksi. Taiteilija harvemmin voi olla varma siitä, että omalla työllään pystyy elättämään itsensä. Hän ei myöskään ole enää näkemässä, kun jopa useamman vuosisadan jälkeen aivan toiset keräävät hänen taiteellaan itselleen miljoonien rahapotteja.

Kuvataide on tästä erinomainen esimerkki. Taidehuutokaupoissa maksetaan käsittämättömiä summia maalauksista, joiden tekijät omana aikanaan elivät usein varsin laihoja vuosia, toisinaan jopa köyhyydessä. Tässä mielessä Helene Schjerfbeck (1862−1946) sai kyllä kokea menestystä jo elinaikanaan, mutta hän tuskin olisi osannut edes kuvitella, millaisia rahasummia hänen teoksistaan myöhemmin maksetaan.

Edesmenneitä taiteilijoita ajatellen tuntuu surulliselta se kylmäverinen ahneus, jolla toiset sittemmin ovat taiteilijan työtä hyväksi käyttämällä tehneet rahaa itselleen. Tämän tyyppisestä törkeästä toiminnasta kerrotaan esimerkiksi tanskalaisessa dokumenttisarjassa Oligarkki ja taidekauppias (2026). Sen mukaan sveitsiläinen taidekauppias Yves Bouvier huijasi kaiken kaikkiaan miljardin venäläismiljardööri Dmitri Rybolovlevilta kokoelmasta, jonka arvoksi laskettiin kaksi miljardia. Bouvier valehteli välittämiensä maalausten hinnat kymmeniä miljoonia kalliimmiksi kuin ne oli arvioitu tai mitä hän itse oli niistä maksanut. Kauppoihin normaalisti kuuluneet välityspalkkiot hän veloitti erikseen.

Sivumennen sanoen taiteilijoiden omana toiveena tuskin on maalaustensa päätyminen piiloon kassakaappeihin tai vain muutamien silmäparien ihailtavaksi tiukassa yksityisomistuksessa.

Musiikin tekeminen ja mahdollisuudet saada musiikkiaan esille ovat viimeisen sadan vuoden ajan kehittyneet huimaavasti sitä edeltäneistä ajoista, eivätkä miljoonien tulot ole enää harvinaisia nuorillakaan tekijöillä. Sellaiset klassisen musiikin säveltäjät kuin Wolfgang Amadeus Mozart (1756−1791) ja Antonio Vivaldi (1678−1741) saivat vain haaveilla vastaavanlaisesta taloudellisesta menestyksestä, vaikka kumpikin teki työteliään ja tuotteliaan uran.

Nykyisin sekä Mozartin että Vivaldin musiikkia soitetaan kaikkialla maailmassa, mutta kummankin elämä sai surkean lopun. Tietojen mukaan Mozart haudattiin merkitsemättömään hautaan, joka hänen elämästään kertovassa elokuvassa Amadeus (ohjaus Miloš Forman 1984) esitetään kerjäläisten joukkohautana. Vivaldin kohtalo ei ollut juuri sen parempi, kuten elokuvan Primavera (ohjaus Damiano Michieleto 2025) lopputeksteistä saa lukea. Elokuvassa carmenit päässään (tarkemmin katsoen sittenkin peruukki) taitavaa tyttöorkesteria johtanut Vivaldi jäi kuoltuaan unohduksiin aina 1900-luvulle asti, jolloin hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen.

Amadeus-elokuvassa kerrottu tarina Mozartin ja Wienissä hovisäveltäjänä toimineen Antonio Salierin (1750−1825) välisestä kilpailusta perustuu kateuteen, jonka väitetään Salieria korventaneen. Riitaisuuksista ei kuitenkaan ole löydetty luotettavia todisteita.

Niin tai näin, asetelma tuo jollain tapaa mieleen Aleksis Kiven (1834−1872) ja häntä ja hänen tuotantoaan ankarasti kritisoineen August Ahlqvistin (1826−1889) välisen suhteen. (Ehkä Ahlqvistkin salaa kadehti Kiven elävää kerrontaa!) Jatkuvan arvostelun ohella Kivi joutui kamppailemaan alituisten rahahuolien kanssa. Myöhemmin Kivi nimettiin Suomen kansalliskirjailijaksi, mikä ei ole ollenkaan vähäinen ansio ja arvonnousu.

Kukin teknologian innovaatio elää hetken, kunnes jokin toinen syrjäyttää sen. Taide parhaimmillaan kantaa pitkälle tulevaisuuteen, ja sen kulttuurinen arvostus pysyy tai jopa kasvaa vuosisatojen kuluessa. Yhä uudet sukupolvet haluavat nähdä Mona Lisan hymyn yli 500 vuoden takaa. 

Niin kauan kuin ihmisellä on tarve edes hetkeksi unohtaa, kuinka raha puhuu, ja vain katsoa, kuunnella, lukea, ylipäänsä kokea jotain, joka liikuttaa hänen sisimpäänsä, niin kauan ihmisyydellä on toivoa.

Sanoinkin syntyy siltoja

Sanoilla voi rakentaa siltoja ihmisten välille. Tuntemattomien kesken syntynyt yhteys voi jäädä pariin lauseeseen tai siitä sukeutuukin pitkä keskustelu. Niin myös sillat voivat olla pienen lammen ylittäviä puisia kaarisiltoja tai jopa kilometreissä mitattavia teräsrakennelmia isojen vesien ylitse.

Sillan rakennusaineeksi tarvitaan sanojen ohella myönteistä asennetta. Jos lähestymistapa on kielteinen tai saa toisen tuntemaan tarvetta ”puolustaa linnaketta”, eteneminen sen pidemmälle estyy nostosillan avulla.

Nostosilta sopii vertaukseksi esimerkiksi tilanteisiin, joissa nuoret, aggressiivisesti tuotettaan kauppaavat (yleensä) miespuoliset puhelinmyyjät eivät ymmärrä sanaa ei. Mitä ikinä heille opetetaankaan asiakkaan kohtaamisesta, kuuntelutaito ja kuullun ymmärtäminen eivät ilmeisesti kuulu oppeihin. Päällekäyvällä asenteella saadaan myynnin kohteeksi joutunut enimmäkseen vain ärsyyntymään ja epäkohteliaasti katkaisemaan puhelu. Mutta minkäs teet, jos kolmestikaan sanottu, kerta kerralta painavampi EI ei mene jakeluun.

Kuuntelutaidon puute voi saada aikaan hyvinkin ikäviä tilanteita. Syytä olisi ollut tarkemmin kuunnella senkin yrityksen asiakaspalvelijan (nuori mies hänkin), joka erään kerran vastasi yli 70-vuotiaan naisen puheluun. Nainen oli kertonut haluavansa irtisanoa palvelusopimuksen, jonka hänen miehensä oli omissa nimissään aikoinaan yrityksen kanssa tehnyt. Aviomies oli vastikään kuollut, joten sopimuksen toista osapuolta ei enää ollut. Ilmeisesti asiakaspalvelijan mielestä irtisanomista ei voinut joku muu noin vain tehdä. Ettei vain olisi kiusanteosta kyse, hän saattoi mielessään ajatella kysyessään: ”Eikö teidän miehenne voisi…?” No ei voinut, kun makasi jo haudassa.

Toisenlaiset sillat rakentuvat, kun ihmiset ovat läsnä samassa tilassa. Voi toki istua liki kylki kyljessä vieraan ihmisen kanssa, vaikkapa pöytiä täyteen ahdetussa kahvilassa, ja olla puhumatta mitään. Kahvin juotuaan sitten vain lähtee pois. 

Tilanne muuttuu heti, jos tuntemattoman kanssa vaihtaa muutamankin sanan mistä tahansa. Ääneen lausutut sanat luovat välittömästi yhteyden, josta ei niin vain luikahdetakaan pois. Sen sijaan ne ikään kuin pakottavat ensin poistuvan sanomaan jotain vielä lähtiäisiksikin.

Lounaspaikassa viereiseen pöytään (välissä olleen kaiteen toiselle puolelle) istuivat noin 5-vuotias poika ja hänen isänsä. Mustaan huppariin pukeutunut poika oli saanut lautaselleen annoksen mustaamakkaraa. Hän käyttäytyi hyvin levollisesti, ei liikehtinyt tuolillaan ympärilleen vilkuillen vaan näytti keskittyvän sekä syömiseen että isänsä seuraan. He keskustelivat englanniksi.

Isä poistui hetkeksi hakemaan lasin vettä, jolloin poika saman tien kääntyi puoleeni ja muitta mutkitta ilmoitti, suomeksi: ”Mää synnyin Helsingissä.” Vai että oikein Helsingissä. Ei kuulemma kuitenkaan asunut siellä enää. Pojan isän palatessa lyhyeksi jäänyt juttelumme tyrehtyi, ja he jatkoivat omaansa.  

Koska poika vaikutti kiinnittävän kaiken huomionsa taas heihin kahteen, tuntui siinä tilanteessa vaikealta mennä väliin häiritsemään, kun oli aika poistua paikalta. Toisaalta tuntui yhtä vaikealta lähteä mitään sanomatta. Muutaman metrin päässä naapuripöydästä poispäin pakko oli vielä vilkaista. Poika oli pyörähtänyt tuolillaan ja katsoi suoraan silmiin odottavan näköisenä, kuin kysyen, unohtuiko jotain. Vakavan oloinen lapsi ei nytkään vastannut hymyyn vaan kädenheilautuksin ja sanan voimin rakennettiin yksi pieni kaarisilta valmiiksi: Heippa!

Vaikka kohtaamisessa ei lausuttu mitään erityistä tai ihmeellistä, se kaikessa vaatimattomuudessaankin tuntui silti merkitykselliseltä. Kohtaamisesta syntynyt hyvä mieli on kulkenut matkassa.  

Väriäkös sillä sitten on

Harmaa, keltainen, lila, musta, oranssi, punainen, ruskea, sininen, turkoosi. Aivan kuin astelisi aakkosportaalta toiselle. Sitten tulee tasanne: valkoinen, vihreä, violetti. Joukosta voi poimia kolme pääväriä ja kolme väliväriä, ja siihen voi myös lisätä muita värejä.

Jos väri ei ole tasan oikea vaan sinnepäin, väriadjektiivit voivat muotoutua ilmaisemaan myös sävyä: harmahtava, kellertävä, lilahtava/lilahko, punertava, rusehtava/ruskeahko, sinertävä, vihertävä/vihreähkö, mustahko. Oranssi, pinkki, turkoosi, valkoinen (vaaleahko ei ole sama asia) ja violetti vastaavat muodot eivät kuulosta kovin luontevilta: ”oranssihko/oranssihtava”, ”pinkihkö/pinkahtava”? Voi käyttää pidempää ilmaisua pinkkiin vivahtava.

Jos tarkoitettu sävy ei tuosta parane, oikea voi löytyä liittämällä väriadjektiiviin tarkentavan määritteen, kuten tuhkanharmaa, maissinkeltainen, vadelmanpunainen, hiekanruskea, sähkönsininen, sammalenvihreä.

Värit eivät ole vain silmänruokaa ja niille keksittyjä lukemattomia merkityksiä kukkien kielestä poliittiseen näkemykseen ja valtiolippuihin. Niillä on oma roolinsa myös kielen aineksena erisnimissä ja kuvaannollisessa käytössä.

Väriadjektiivien käyttö on niin yleistä kulttuurituotosten nimissä, että niitä voisi saman tien luetella kymmeniä, esimerkiksi Musta rakkaus, Punainen viiva, Valkoinen kuiva kausi (romaaneja), Vihreän joen rannalla, Keltainen toukokuu (musiikkikappaleita), Sininen laulu (Suomen taiteiden tarina ‑sarja). Elokuvista mainittakoon väritrilogia Sininen, Punainen ja Valkoinen sekä Vihreä maili (amer. elokuva The Green Mile). 

Vuonna 2004 käydyt presidentinvaalit Ukrainassa nostattivat kansalaisten keskuudessa Oranssin vallankumouksen. Värien avulla on nimetty muun muassa maantieteellisiä kohteita ja rakennuksia, kuten Keltainenjoki, Mustameri, Punainen tori ja Valkoinen talo.

Kuten monenlaisiin kielikuviin myös väreihin liittyy jostain syystä usein kielteinen sävy. Moni väri on saanut kannettavakseen huonouden, halveksunnan tai ylipäänsä jonkin ikävän leiman. Suomen kuvakielessä toiset värit ovat käyttökelpoisempia kuin toiset. Äkkiseltään ei tule mieleen mitään lilaan, violettiin tai turkoosiin liittyvää kielikuvaa.

Onko kellään harmainta aavistustakaan siitä, miksi esitys sai pomon näkemään punaista? Hän näytti suorastaan mustanpuhuvalta. Sihteeri yritti selvitä tilanteesta lausumalla valkoisen valheen. Rakastuneilla on tapana katsoa maailmaa vaaleanpunaisten (ruusunpunaisten) silmälasien läpi, ja sivullinen seuraa vierestä kateudesta vihreänä.

Ihmistyypeistä tai -ryhmistä käytetyt nimitykset voivat (tai ovat voineet) viitata esimerkiksi tiettyyn ikäkauteen, ulkomuotoon, sivistyksen tasoon, etniseen alkuperään tai poliittiseen näkemykseen, kuten harmaahapsi, harmaa hiirulainen, keltanokka, musta lammas, punanahka, punaniska, sinisukka, sinivuokko, viherpeukalo, mustapaidat, ruskeapaidat sekä pienet vihreät miehet.

Musta on kuvakielen suosituin väri. Voi olla mustankipeä tai ‑sukkainen tai mieli muuten vain mustana. Auttaakohan musta huumori, jos joutuu mustalle listalle? Kaikista ei ole tauluntekijöiksi, mutta valitettavasti mustamaalaaminen tuntuu sujuvan itse kultakin. Tuhoisa kulkutauti musta surma levisi pitkin maapalloa 1300-luvun puolessa välissä. Kun yksi turha sota taas äskettäin aloitettiin, maailma joutui kriisiin mustan kullan eli öljyn takia.

Pakettimallista poliisiautoa tarkoittanut mustamaija lienee jo jäänyt käytöstä − kun eihän se maijakaan kerran ole musta. Samannimistä (myös Musta-Maija) korttipeliä sen sijaan pelataan yhä. Värinvaihdon kohteeksi joutui myös lentokoneen alun perin musta laatikko: Vaikka siitä tehtiin kirkkaan oranssi, nimitys jätettiin harhaanjohtavasti entiselleen.

Mustan tavoin punaiselle on keksitty useita merkityksiä: punainen kukko (tulipalo), punainen vaate (ärsyttävä, raivostuttava), punainen kortti, näyttää punaista valoa (estää, olla suostumatta), huutaa pää punaisena (kovaa, raivoissaan). Entisestä Neuvostoliitosta muistuttavat nimitykset puna-armeija ja punakone (jääkiekkojoukkue). Ilman ideologista sävyttyneisyyttään punakone sopisi nykyisin mainiosti kuvaamaan myös Norjan kilpahiihtäjien ylivoimaa.  

Veri on vettä sakeampaa ja siniverisillä (aatelisilla ja kuninkaallisilla) olevinaan kaikkein sakeinta. Keväisen luonnon ensimmäisiin merkkeihin kuuluva sinivuokko on saanut lainata nimensä myös poliisille. Virkavallan kanssa tekemisiin joutuneiden puheissa sinivuokko lieneekin nätein poliisin monista ”lempinimistä”.

Vaskoolissa kimmeltävä keltainen kulta on saanut mustan lisäksi muitakin kilpailijoita. Runsaana kasvavaa tuottoisaa metsää alettiin kutsua vihreäksi kullaksi. (Aina rahamielessä kulta-sanaan näkee toisinaan yhdistettävän myös muita värejä.) Päästä vihreälle oksalle (hyvään asemaan), näyttää vihreää valoa (hyväksyä). Onko ruoho sittenkään aina vihreämpää aidan toisella puolella? Vuonna 2014 maa kuulosti saaneen vieraita ulkoavaruudesta, kun jo mainituista pienistä vihreistä miehistä alettiin puhua uutisissa. Olivat kuitenkin Venäjältä Krimiä valtaamaan tulleita aseistettuja, tunnuksettomia sotilaita eivätkä ”sieltä jostakin” matkanneita outoja olioita.

Kielikuviin lukeutuu myös väriyhdistelmiä: mustaa valkoisella (paperille kirjoitettuna, pelkkä kättä päälle ‑sopimus ei riitä), ajatella mustavalkoisesti, väittää mustaa valkoiseksi, sinivalkoiset silmälasit tai ajatukset, sinipunahallitus (tunnusväriään edustaneiden puolueiden muodostama hallitus),

Muuan kiintoisa väreihin liittyvä seikka pistää tikulla silmään: Television mainospätkien perusteella lastenohjelmien tekijät näyttävät ilman muuta olettavan, että kaikki lapset pitävät mahdollisimman värikkäästä ympäristöstä, jossa valkoista saattaa olla vain piirustuspaperissa ja mustaa tussissa.

Sitten viimeistään koulutielle lähdettäessä alkaa mustan valtaus ja muut värit heitetään syrjään. Onko kyseessä yliannostuksesta johtuva kyllästyminen? Vai edustaako värikkyys lapsekkuutta niin vahvasti, että mustalla halutaan viestiä toivetta, että leikit sikseen, minut pitää ottaa vakavasti.

Ja siitä lähtien onnelliset suomalaiset mieluiten pukeutuvat suruun, murheeseen, kuolemaan, kovaluonteisuuteen ja kielteisyyteen liitettyyn mustaan. Lämpöä ja rakkautta hehkuva punainen puolestaan saattaakin yhtäkkiä muuttua vaaran merkiksi ja raivostumisen lähteeksi.

Vuosikymmenien mustan kauden jälkeen suomalainen saattaa havahtua horroksesta kuten joululaulussa ”vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään”. Lehtijutuissa kerrotaan usein lähinnä ”kypsään ikään” ehtineistä naisista, jotka ovat vaihtaneet entisen tyylinsä päästä jalkoihin väreihin, kuin takaisin lapsuuteen. Ja taas elämä maistuu!