Saako ihmisellä olla hyvä sydän

Moni pyykkäri tunnistaa ilmiön: taas on yksi sukka tehnyt pesukoneessa katoamistempun. Yksinäisiä sukkia harvemmin näkee kodin ulkopuolisessa ympäristössä, muuta pukinetta senkin edestä.

Kerran vilkkaan kadun varrella kasvavan kuusen oksille oli joku heittänyt harmaat pitkäthousut. Toisinaan on joku jättänyt jälkeensä kengän, lipokkaan tai avokkaan, ja kaiketi jatkanut yhden varassa. Kuinka voi olla huomaamatta jalkineen katoamista? Ylivoimaisesti eniten maassa näkee lojumassa tumppuja (lapasia) tai muita käsineitä kylmempien säiden aikaan.

Löytämänsä vaatteen tai kengän voi edes nostaa maasta vaikka penkille, jos sellainen on lähettyvillä, ja toivoa, että kadottanut sen löytää. Parittomalla käsineellä tai kengällä kun ei ole muille käyttöä. Pahimmassa tapauksessa kulkijat ajattelevat, ettei kuulu minulle, jolloin ne jäävät roskaamaan ympäristöä.

Helsingin Sanomien jutun Opettaja vie löytötavaroita hyväntekeväisyyteen (17.6.2026) perusteella koululaisia ei paljon hetkauta, jos he kadottavat vaatteitaan tai jalkineitaan: niiden perään ei juuri kysellä. Ihan sama, jos on jäänyt jonnekin jopa kallis talvitakki tai ‑saappaat.

Olipa todella hienoa lukea opettajasta, joka välittää senkin edestä, on välittänyt jo parikymmentä vuotta. Otettuaan ensin talteen vain oman koulunsa löytövaatteet ja ‑kengät hän myöhemmin laajensi alueensa muihinkin kouluihin. Vuosittain löytöjä kertyy tuhansia kappaleita täyttämään kymmeniä jätesäkkejä. Vaatteet, joita ei kukaan ole enää kysellyt, hän (kesälomansa aluksi) pesee kotonaan ja toimittaa aikanaan hyväntekeväisyysjärjestölle. Opettaja mitä ilmeisimmin myös kustantaa omasta pussistaan pesuaineet ja sähkölaskut.

Suomessa kun ollaan, voi helposti kuvitella, että tällaisestakin kaiken arvostuksen ansaitsevasta toiminnasta joku löytää jotain poikkipuolista sanottavaa.

Kun nuorimies kerää muiden ympäristöön jättämiä pulloja ja lahjoittaa osan palautusrahojen tuotosta sodasta kärsivien hyväksi, kaikki siihen kuluva vaivannäkö unohtuu, kun aletaan tivata, onko maksettu myös verot. Kieltämällä vapaaehtoista leipomasta pullaa vanhusten kahvihetkiin hyvinvointialue toimii nimeään myöten täysin vastoin omaa tarkoitustaan. Toinen vapaaehtoinen, seniorikeskuksen tilaisuuksissa kitaraa soittanut nuori muusikko joutuu jättämään esiintymiset (kerran kuukaudessa) peläten menettävänsä niiden takia Kelan maksaman työttömyyspäivärahan.

Jos tunti viikossa vapaaehtoistyötä voi viedä työttömältä tuen, kuten HS otsikoi muusikosta kertovan juttunsa 8.5.2026, niin eikö asioista päättävien olisi syytä katsoa laajemmalle ja kauemmas. Tunti viikossa on yhteiskunnan kannalta kuin pisara meressä, mutta yksittäiselle ihmiselle jo sekin vähä voi merkitä hyvinkin paljon: Joku saa kaipaamaansa seuraa tai apua, joku toinen voi oppia uusia taitoja ja toinen puolestaan pitää yllä jo olemassa olevia. Kieltä taitamattomalle se saattaa olla ainoa tilaisuus päästä puhumaan suomea.

Miksi tästä maasta on tullut tällainen nuiva nipottaja? Miksi täällä halutaan kaikenlaisin säännöin ja kielloin tappaa ihmisten oma halu tehdä pyyteetöntä työtä toisten tai ympäristön ja koko maapallon hyväksi? Jos mitään ei saa vapaaehtoisesti tehdä ilman, että syynätään kaikki mahdolliset pykälät, kuka kohta enää edes haluaa tai uskaltaa tehdä mitään? Työttömän osa ei todellakaan ole kehuttava, jos pienimmän mahdollisen toimeentulon epääminen millä tahansa perusteella on työvoimaviranomaisten ja Kelan ensisijainen tehtävä.

Valtiovallan on hyvä muistaa, että se voi jonain päivänä pahassa paikassa joutua anelemaan vapaaehtoisia turvaamaan erilaisin toimin tätä maata. Mistä heitä sitten otetaan, kun halu toimia epäitsekkäästi muiden hyväksi on tyystin nitistetty?

Kuin avointa kirjaa

Tuntuu mahdottomalta ja kauhealta ajatella, ettei osaisi, voisi tai saisi lukea kirjoja. Että joutuisi luopumaan lukemisesta. Kirjallisuus voi viedä lukijan vaikka minne ja tehdä hänestä maailmanmatkaajan. Kirjallisuus ravitsee mieltä sekä tiedollisesti että myös tunneperäisesti ja parhaimmillaan avaa suljettuja ovia toisen ihmisen ymmärtämiseen.

Pitkätkin tarinat syntyvät sana sanalta, lause lauseelta. Niin kuin rannalta löydetty erikoisenmuotoinen kivi on löytäjälleen pieni aarre, samoin kokonaisesta tarinasta voi löytää pieniä ”lausehelmiä” osoituksena luovasti ajattelevan romaanikirjailijan kyvystä ilmaista asioita toisin kuin tavallisesti teemme. Todelliset sanankäytön taiturit saavat yleiskielen neutraalit ilmaukset elämään. Heillä on taito kuvata, miten ihminen sanoittakin voi ilmeillään tai koko kehollaan viestiä ajatuksiaan tai millaisia ajatuksia hän kaikkineen herättää toisessa.

Vuosien varrella muistikirjaan on päätynyt muun muassa seuraavanlaisia poimintoja.

Asko Sahlbergin kymmenen vuoden takaiset sanat ”ohimoni kylmensi ajan huohotus” (Pilatus 2016) antoivat kuin esimakua nykyajasta, kun kylmä tuuli tuntuu puhaltavan henkisessä ilmapiirissä joka puolella maailmaa. Kesän lämpökään ei huurteista tunnelmaa pysty häivyttämään.

”Kummastunut uurre löysi tiensä Urquhartin otsaan”, kirjoitti Michael Dobbs kirjassa House of Cards (2015). S. J. Bennetin hoviherra tietää, miten käyttäytyä kuningattaren seurassa: ”Sir Hugh oli liian kohtelias ilmaistakseen hämmästystään sanallisesti, mutta hänen kulmakarvapöheikkönsä ampaisivat esiin silmälasien takaa.” (Timanttitapaus 2024, suom. 2025)

Ei jää Aleksis Kivi sanankäytössä muista jälkeen: ”− − te näitte, kuinka hän lierutti otsavihkoni etusormensa ympäri, kahmaisi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. (Seitsemän veljestä)

Sahlbergilla katse voi paljastaa ihmisen kaikkein sisimmätkin ajatukset: ”Ennen kaikkea minua kosketti hänen paljon nähneisiin silmiinsä majansa tehnyt murhe.” Sanat sukeltavat sielun sopukoihin asti. Jos osaa, katseesta voi lukea monenlaista muutakin: ”Hänen vihreitten silmiensä katseessa asui ujous uskallukseen lomittuneena.” (Pilatus) Kari Hotakaisen päähenkilölle katse viestitti yhteisymmärrystä: ”Hän hymyili minulle, silmissään lause: On lohdullista, että meitä on nuotin vieressä kaksi.” (Henkireikä 2015)

Vuosia poissa olleen kotiinpalaajan ilo saa tulijan tuntemaan, että hänet toivottaa tervetulleeksi koko pihapiiri: ”Voi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän ystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin myhäilee minua vastaan.” (Seitsemän veljestä)

Veljesten kotiinpaluu tuo naapurin Venlalle ja hänen äidilleen mieleen ikäviä muistoja nuorukaisten joukkokosinnasta, niinpä naiset ”− − myhäilivät salaa toinen toisellensa ja mytistelivät luikaroiten huuliansa”.

J. D. Salingerin 17-vuotias kertojaminä kuvailee tuntemansa tytön suuvärkkiä näin: ”Se [Jane] oli jotenkin isosuinen. Siis kun se puhui ja innostui jostain, sen suu lepatti miten sattui, huulet ja kaikki.” (Sieppari ruispellossa, 1951, v. 2004 suomennos) Dobbsin kuvaus puolestaan on lajissaan edelleen lyömätön, niin luotaantyöntävän elävästi henkilön suu ilmehtii: Vanhan lehtimiehen huulet kiemurtelivat kuin kaksi riitaan ajautunutta toukkaa.” (House of Cards)

Eipä ihme, jos toukkien taistossa ”Hymy kävi eloonjäämistaistelua”. Sen sijaan runoilijan pitää elämässä kiinni ”− − sinun hymykuoppasi / jossa soudan / tämän loppumatkan” (Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut 1996).

Eräässä kohdassa Erik Edelfeltin fiktiivistä elämäntarinaa (Tulirinta 2020) Anna Kortelaisen mieli on luonut tällaisen kuvan: ”Viimein portaita puuskutti ylös pitkä tanakka mies, jonka suurikokoista päätä harmaa tonsuuri kiersi kuin radaltaan pudonnut pyhimyskehä.”

Sahlbergin tavoin Tommi Kinnusen tapa ilmaista sanottavansa osuu johonkin syvälle: ”Monen vartaloon sota on jättänyt puumerkkinsä, veistänyt pois korvan tai kangistanut polven.” (Pimeät kuut 2022) Asiasta kertova raportti kertoisi, että sota on eri tavoin vammauttanut monia. Vain muutama sana, mutta miten erilaisen vaikutelman lauseet lukijassa synnyttävätkään.

Huippuunsa virittynyt taito lukea kehonkieltä vaatii todella hyvää ihmistuntemusta. Lauri Viidan päähenkilö Iisakki Nieminen sen taitaa: ”Nyt oli kuitenkin Niemisen kamarissa semmoinen tilanne, ettei sen sisäisen selvyyden vuoksi tarvinnutkaan sanoa yhtään mitään. Jo se, että Eemeli oli tullut ja sitkeästi odottanut, oli mitä tyhjentävin vastaus miesten yhteiseen asiaan; Eemeli ei totta totisesti olisi kotoaan hiiskahtanut, jos hänen olisi ollut sanottava: ei.” (Moreeni 1950)

Sattuma tuo eteen kirjallisia risteyskohtia

Puolessa välissä arkeologian dosentti Minna Silverin kirjoittamaa teosta Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin (2024) pää kihisee kaikesta luetusta tiedosta niin, että välillä on vaihdettava hieman kevyempään antiin. Lukumuisto jostain kaukaa on haalistunut olemattomiin, eikä muuta ole jäljellä kuin kirjailijan ja kirjan nimi: J. D. Salingerin (1919−2010) Sieppari ruispellossa (1951, 1. suom. 1961, uudelleen 2004).

Siepparin alussa päähenkilö Holden Caulfield on jälleen saanut potkut yhdestä koulusta ja tapaa vielä ennen lähtöään historianopettajansa herra Spencerin. Alkujutustelun jälkeen opettaja ottaa esiin oppilaansa viimeisen esseen käsiteltäväksi. Kuinka ollakaan, Holden on itse valinnut aiheekseen muinaiset egyptiläiset! Opettaja lukee ääneen kaksi ensimmäistä virkettä, sitten vielä seuraavat kolme, jotka ovat samalla viimeiset:

”Egyptiläiset ovat meille nykypäivänä äärimmäisen mielenkiintoisia monista eri syistä. Nykytiede ei vieläkään ole selvillä siitä, mitä salaisia aineksia egyptiläiset käyttivät kääriessään kuolleet ihmiset niin, etteivät heidän kasvonsa mätänisi lukemattomiin vuosisatoihin. Tämä kiinnostava arvoitus on yhä melkoinen haaste nykytieteelle 1900-luvulla.”

Voi Holden, tuleepa hämärästi mieleen eräskin tenttivastauksen yritelmä ilman tiedonmurustakaan, eikä mielikuvitus tarjonnut apuaan senkään vertaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjastosta ajallisesti lähekkäin satunnaisesti poimitut kirjat yhtä satunnaisesti osuvat tavalla tai toisella risteämään. Niin on käynyt hämmästyttävän usein. Tässä tapauksessa risteämä tuntuu erityisen hauskalta, sillä kyseisillä teoksilla ei luulisi olevan kerrassaan mitään tekemistä keskenään.

Kuolleiden talossa palsamointiakin opetelleen Sinuhen elämä kulki välillä myös faaraoiden ja kuninkaitten hoveissa, kun taas tämän ajan ihmisille tutumpi oli muuan pitkäaikainen brittikuningatar. Hänen tunnettuutensa, asemansa ja suuren suosionsa vuoksi tuntuu ristiriitaiselta lukea fiktiivistä tarinaa, jossa kuningatar Elisabet II (1926−2022) ratkoo sisäpiiriin kuuluvan luotettavan apulaisen avulla hoviin läheisesti liittyviä rikoksia.

Brittiläisen S. J. Bennettin (1966−) mielestä siinä ei kuitenkaan näytä olleen mitään ongelmaa. Hänen ensimmäinen kirjansa kuningattaren aivotyöstä rikosten parissa oli Windsorin solmu (2021), ja vuonna 2022 ilmestyneen toisen nimi särähtää korvaan: Mitä majesteettisin murha. Samana vuonna Elisabet II itse kuoli.

”Kuningattaren mieleen juolahti, eikä ensimmäistä kertaa, että naisia pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, heitä vaalittiin ja suojeltiin joka käänteessä. Miehet taas saivat alituiseen harppoa heittämään viittansa vertauskuvallisten lätäköiden päälle. Hän itse oli kuitenkin yhtä vahva kuin miehet, ellei vahvempi. Miehet olivat kuin tammia, he kaatua rysähtivät, kun asiat menivät vikaan. Kuningatar piti itseään pikemminkin pajuna, joka taipui tuulessa ja myrskyssä.” (Timanttitapaus, 2024, suom. 2025)

Mitähän Elisabet oikeasti mietti rämpiessään pikkukengissä miesjoukko laahuksenaan suomalaismetsässä vuonna 1976…?

Bennett kirjailijan sukunimenä jo sinänsä vie kohti toisenlaista risteyskohtaa, jossa kirjojen lukemisen välillä on mennyt vuosikausia. Vuonna 2007 julkaistiin Alan Bennettin (1934−) Uncommon reader, joka seuraavana vuonna ilmestyi suomeksi nimellä Epätavallinen lukija. Ja kas, epätavallinen lukija sattuu olemaan itse kuningatar Elisabet II.   

Monenlaista tavatonta tapahtuu: Kuningatar tutustuu ensin palatsinsa pihaan ajaneeseen kirjastoautoon ja sitten kirjoihin opastajansa, keittiöapulaisena toimivan Normanin avustuksella. Kaikkialla, missä kuningatar liikkuu, hänellä on mukanaan Normanin valitsemaa luettavaa, faktaa ja fiktiota. Hovissa Hänen ylhäisyytensä kasvavaa lukuintoa ei katsota hyvällä. 

Jospa todellisuudessa liki satavuotiaaksi eläneen ja monenmoisissa liemissä muhineen hallitsijan suusta olisikin kuultu seuraavat sanat:

"Silläkin riskillä että kuulostan paistilta", kuningatar sanoi, "kirjat tekevät ihmisestä kypsemmän."