maanantai 16. marraskuuta 2026

Tulitikkuja lainaamassa eli ajatuksen kipinää etsimässä

Vuonna 1983 ilmestyneellä Suurella sitaattisanakirjalla on ollut käyttöä. Historian kuluessa muistiin merkityt sitaatit kiteyttävät parhaimmillaan ajatuksen tai näkemyksen jostain tärkeästä tai olennaisesta. Sitaatilla voi piristää tai syventää esimerkiksi muuten tavanomaista onnentoivotusta tai tervehdystä. Kun ei itse osaa, on lainattava.

Taas kerran kirjaa selatessa huomio kiinnittyi tiettyihin hakusanoihin ja niihin liittyvien sitaattien keskenään kovin epäsuhtaiseen määrään. Mikä lienee valintoihin vaikuttanut eniten, kirjan toimittajan Jarkko Laineen mieltymykset, lähdeaineisto vai ajan henki?

Useimmat kirjan sitaatit eivät sinänsä ole aikaan sidoksissa vaan kattavat vuosisatoja, jopa -tuhansia. 1980-luku, jonka alkupuolella kirja julkaistiin, ei enää ehtinyt antaa omaa panostaan. Nyt jälkeenpäin voi vain todeta aikojen olleen toisenlaiset. Maailmanpoliittisesti 80-luvun alussa tapahtui monenlaista, mutta toisaalta esimerkiksi Berliinin muuri seisoi yhä paikallaan ja Neuvostoliitto piti yhä kiinni ”maaomistuksistaan”. Suomessa ei vielä koettu isoja muutoksia lukuun ottamatta pitkäaikaisen presidentin Urho Kekkosen eroa virasta 1981. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa myöhemmin.

Yksi asia kuitenkin näyttää yhdistävän noita 80-luvun alkuvuosia ja nykypäivää: asevarustelu.

Saatesanoissaan Laine mainitsee valinneensa otteet koti- ja ulkomaisesta kirjallisuudesta, pääosin kaunokirjallisuudesta ja eri kielialueilta. Mukaan ovat päässeet myös suomi ja venäjä, ”jotka eivät yleensä ole tällaisissa valikoimissa edustettuina”. Kaunokirjallisuuden merkitseminen lähteeksi voi olla toissijaista ja siten johtaa harhaan. Silloin tällöin näkee viestimissä esitetyn epäilyksiä jonkin tietyn sitaatin alkuperästä. 

Se, mikä tällä kertaa sitaattisanakirjassa kiinnitti huomion, oli hakusana arvo. Sen alla on vain yksi sitaatti, joka kertoo ikiaikaisesta arvomaailmasta: ”Kaikella on se arvo, jonka ostaja suostuu siitä maksamaan.” (Publilius Syrus 85−43 eKr., kirjassa mainittu erheellisesti? vuodet 100−56 eKr.) Näin määritelty arvo kiertyy − vaikka sitten oravannahkojen kautta − aina rahaan.

Nykyisin puhutaan paljon arvoista, monikossa. Aivan kuin lukuisat ihmisille tärkeät arvot olisivat jokin uusi keksintö. Kirjassa ei esimerkiksi ole lainkaan hakusanaa ihmisarvo, joskin tasa-arvo löytyy. Monet siihen liittyvät sitaatit epäilevät tai eivät hyväksy tasa-arvon mahdollisuutta.

Ilman orjamarkkinoitakin ihmisen arvoa mitataan jatkuvasti rahan näkökulmasta. Teokseen sisältymätön muu lainaus − usein siteeratusta Raamatusta − kuvaa hyvin tätä ajattelutapaa, joka on selvästi nähtävissä myös Suomessa:

”Sillä jos kokoukseenne tulee mies, kultasormus sormessa ja loistavassa puvussa, ja tulee myös köyhä ryysyissä, ja te katsotte loistavapukuisen puoleen ja sanotte: ”Istu sinä tähän mukavasti”, ja köyhälle sanotte: ”Seiso sinä tuossa” tahi ”Istu tähän jalkajakkarani viereen”, niin ettekö ole joutuneet ristiriitaan itsenne kanssa, ja eikö teistä ole tullut väärämielisiä tuomareita?” (Jaakobin kirje)

Viestimet julkaisevat tuon tuosta verkossa erilaisia ”koneita”, joissa luokitellaan vaikkapa kalleimpia/halvimpia asuinalueita, parhaimpia/huonoimpia kouluja, alueita, joissa asuu eniten/vähiten työttömiä tai eläkeläisiä tai mitä ikinä keksitään panna jollain tapaa paremmuusjärjestykseen. Samalla jaotellaan varallisuuden tai muun arvottavan seikan suhteen ihmisiä, jotka asuvat tietyllä alueella tai käyvät tiettyjä kouluja. Tai mitä tietoja sitten onkaan ”koneen” esiteltäväksi kerätty. Tarkoitus voi olla jokin muu, mutta se, joka tällaisia ”koneita” tutkii, tekee ehkä suoraviivaiset johtopäätökset. Istu sinä tähän mukavasti, ja jää sinä seisomaan sivummalle.

Jokainen meistä voi kysyä itseltään, paljaana kuin vastasyntynyt, miksi katsoo olevansa parempi kuin joku toinen.

Ainokaisen arvo-sitaatin ohella silmämääräinen selaaminen nostaa esiin joitakin hakusanoja, joihin sitaatteja on puolestaan poimittu sivukaupalla.

Ei yllätä yhtään, että jo vuosia meilläkin toistettu nelikirjaiminen sana, joka alkaa s:llä ja päättyy a:han, on tuottanut hyvän sadon, peräti kuusi sivua. On kysyttävä kuin Yrjö Jylhä (1903−56): ”On hällä oikeus tappaa, ja sulla − / mut mistä saitte sen oikeuden?”

Edellä mainitun vastakohta rauha on sekä todellisuudessa että kirjassa jäänyt kiinnostavamman jalkoihin: siihen liittyvät sitaatit täyttävät vajaat kaksi sivua. Onkin todettu, että sotahistoria on mielenkiintoisempaa kuin rauhasta kertova historia. Sama koskee elokuva-alaa ja kirjallisuutta. Rauhan merkitykseen havahdutaan yleensä vasta, kun toisenlainen todellisuus iskee päin. Juuri tähän hetkeen kuuluu haudan takaa presidentti John F. Kennedyn (1917−63) viesti: ”Aseet eivät yksin riitä rauhan säilyttämiseen. Ihmisen on se säilytettävä.”

Sitaattien määrässä tasavertaisena sodan kanssa kulkee sana elämä. Siitä avautuu avara maisema, jota on mahdoton täydellisesti kuvailla, mahdoton sisällyttää muutamaan lauseeseen. Ei se ole helppoa viisaimmillekaan saati velikulta Timolle, joka tuumaa elämästä näin: ”Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.” (Aleksis Kivi 1834−72)

Lukumääräisesti eniten kirjassa on siteerattu sanaa rakkaus, tuota toisaalta romanttisen viihteen tunnehattaraa, toisaalta elämän jykevää perusvoimaa. Kuten elämän myös rakkauden olemusta on sen monitahoisuuden vuoksi mahdoton yksiselitteisesti pukea sanoiksi. Sen merkityksen tärkeyden on George Chapman (n. 1559−1634) kuitenkin yrittänyt tiivistää seuraavasti, ahtamatta sitä pelkästään sydämin koristeltuihin tunnevuodatuksiin: ”Rakkaus on luonnon toinen aurinko.”

torstai 5. marraskuuta 2026

Uhkien alaiset

Elämästä on tullut eräänlaista jatkuvaa selviytymistä. Kaiken aikaa pitäisi osata varautua niin henkisesti kuin fyysisesti erilaisiin todellisiin, mahdollisiin tai luuloteltuihin uhkiin tai kriisitilanteisiin, vaikka aiemmatkin olisivat vielä selviämättä. Pitäisi tietää, miten toimia, jos joutuu keskelle jotain ennen kokematonta. Ennalta voi arvella kaikenlaista, mutta tositilanne on aina toinen tilanne. Arvaamaton.

Jos jotain puuttuu, jos on jotain ilonaihetta, niin luonnonvoimat ovat näyttäneet suomalaisille lempeämmän puolensa toisin kuin eri puolilla maapalloa.

Ruumiinkuntoa voi kohottaa monin tavoin melkein missä vain ja siten vahvistaa fyysistä voimaa ja kestävyyttä. Entä henkinen kestävyys? Se, mikä yhdelle on kuin kauhuelokuvaa, voi toiselle olla kuin jännitysnäytelmää ja kolmannelle selviytymisseikkailua.

Olipa kriisi laajamittainen tai henkilökohtainen, voi käydä niin, ettei kykene järkevästi toimimaan vaan jäätyy. Jäätyä voi sisäisesti myös niin, että toimintakykynsä säilyttäneenäkin ohittaa toisten hädän tilanteen itselleen tuoman hyödyn kustannuksella.

Seuraavassa kirjoista poimittuja otteita, joissa sekä fiktiiviset että todelliset henkilöt elävät keskellä mielettömyyttä joko ajatuksissaan tai todellisuudessa.

Astrobiologi: ”Kaikki oli tapahtunut kirkkaassa päivänvalossa, ja häikäilemättömyyttä vastaan suuttumus oli voimatonta. Tämä kriisi väistyi kahden päivän kuluttua toisen sävyisen hulluuden tieltä. Mutta kahden päivän ajan olin liimautunut kiinni uutisiin. Uppouduin iltaisin tuomioselailuun sillä välin kun Robin piirsi uhanalaisia lajeja ruokapöydän ääressä.” (Richard Powers: Hämmästys, 2021, suom. 2022)

Baarimestari: ”Eräs hotellipojista tiesi kertoa, että Elmiger on pestannut joukon pyöräilijöitä lämmittämään permanenttikypäriä pyörien dynamoiden ja lihasvoiman avulla. Nerokas keksintö. Pariisissa on jatkuvasti sähkökatkoja, mutta asiakkaat saakoot silti kiharakampauksensa. Ulkona jäljitetään juutalaisia ja näännytetään nälkään, ja Mont Valérienin linnoituksella ammutaan nuoria poikia vastarintaliikkeeseen osallistumisesta, mutta luksushotellin palvelu pysyy moitteettomana aina papiljotteja myöten.” (Philippe Collin: Ritzin baarimestari 2024, suom. 2026)

Poika, 15 v.: ”Iltaisin sängyllään Aarre pohti, kestäisikö hän pitkiä öisiä kuulusteluja, vuorokausien seisottamista, unen kieltämistä ja hakkaamista, sekoaisiko hän puheissaan, paljastaisiko solun toiminnan, olisiko heikko vai vahva, voittaisiko oveluudellaan kuulustelijan ja lausuisi tyynesti halveksivan sanan vai murtuisiko, alentuisi pyytämään armoa ja kavaltaisi toverinsa?” (Anneli Kanto: Punaorvot, 2023)

Keskitysleiriselviytyjä: ”Kaikki sodan, vankeuden tai sorron kokeneet reagoivat omalla tavallaan − ja ne, jotka ovat välttyneet siltä, ehkä yrittävät arvata, miten itse olisivat toimineet tai reagoineet niissä olosuhteissa. Mutta he eivät todella tiedä.” (Heather Morris: Cilkan tarina, 2019, suom. 2020. Lisätty alleviivaus)

Pappi: ”Hizbollah piti Terry Waitea, sitä pappia, lähes viisi vuotta vankinaan kellarissa, joka oli kaksi kertaa kaksi metriä, eikä Waitella ollut mitään − ei kirjoja, ei lehtiä, ei mitään. Viidessä vuodessa hän rakensi kokonaisen linnan − ajatuksissaan. Hän kertoi siitä jossakin televisio-ohjelmassa. Hän aloitti ajotiestä ja nostosillasta ja jatkoi sitten seiniin ja huoneisiin. Sen jälkeen hän sisusti huoneet. Näin hän eteni joka päivä vähän pidemmälle, viiden vuoden ajan. Oikeastaan hän pelkäsi vain, että jonakin päivänä linna tulisi valmiiksi.” (Herman Koch: Vankiloma, 2024, suom. 2026)

Pakolaisasiantuntija: ”Onneksi kyseessä oli poliojalkani”, Jody kertoi Chicago Tribunen toimittajalle. ”Minulla on aina ollut hyvä tuuri.” Avustusjärjestön lentokoneesta pudotettu ruokasäkki putosi pakolaisasiantuntija Jody Mayoretten (= Judith Ann Mayotten) jalalle niin pahasti, että se jouduttiin amputoimaan. (Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri, 2012, suom. 2014)

Tyttö, 13 v.: ”En vielä ole päättänyt, hyppäänkö kaivoon ennen kuin se ehtii tehdä mitä meinaa, niin ettei tarvitse sitä kokea. Ainakin sitten hyppään, kun se on temppunsa tehnyt. En voisi enää elää sellaisen jälkeen. Mutta voi olla parempi kuolla ennen sitä, koska se on niin kamala teko, että tekee pahaa ajatellakin. Sitä minä mietin.”  (Anneli Kanto: Punaorvot, 2023)

Tietokirjailija, toimittaja: ”Ihmisiä voidaan pysäyttää milloin tahansa ja vaatia henkilöpapereita. Vaikka niin kävisi vain kerran pari vuodessa, silti on seistävä jonoissa ja koputeltava oville hankkiakseen kaikki tarvittavat leimat, lausunnot ja luvat ja täyttääkseen lain määräämät ehdot ja vaatimukset, jotka muuttuvat alinomaa. Näin ihminen pysyy jatkuvasti varpaillaan, tunnustelee aina taskuaan ja herää sydän kylmänä, kun pelkää papereiden hukkuneen baariin. Ennen pitkää passia alkaa tunnustella vaistomaisesti. Käsi käy taskulla niin monta kertaa päivässä, ettei sitä enää edes huomaa. Se on todellista valtaa − pystyä vaikuttamaan ihmisen tiedostamattomiin kädenliikkeisiin.” (Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista, 2014, suom. 2015)

Taidemaalari: ”Joskus kuvitelma on pahempi kuin todellisuus, siihen mahtuu liian paljon. Tapahtunutta ei tarvitse pelätä, mutta tapahtumaton kerää itseensä kieroa voimaa.” (Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta, 2025)

”Jokaiselle tulee se hetki, jolloin on sanottava jyrkästi ei ja päättäväisesti kyllä.” (Theodor Kallifatides televisiohaastattelussa muutama vuosi sitten) 

tiistai 27. lokakuuta 2026

Huuli pyöreänä sanojen maailmassa

Kun jossain kohtaa kasvuikäänsä suomalainen oppii käyttämään abstrakteja sanontoja ja vieläpä oikeassa tilanteessa, hän ei ehkä jää miettimään kummallisiltakaan kuulostavien ilmaisujen syntyjä syviä. Kun niiden etymologiaa tutkailee, saattaa eteen tulla monenlaista yllättävää.

Merkillisimpiä suomalaisia luontokappaleita lienee arvatenkin vielä rengastamaton äimän käki. Vieraskieliselle se saattaa avautua paremmin muodossa aeman kaeki tai aiman kaki − tai sitten ei.

Ilmaisun alkuosan ’äimän’ joku osaa ensimmäiseksi yhdistää äimistymiseen, ällistymiseen, hämmästykseen ja hämmentymiseen. Toiselle taas se voi olla tutumpi nahan ompelussa käytettävänä neulana.

Etymologinen sanakirja kuvaa äimän särmikkääksi ja litteäkärkiseksi. Neulan silmän voi nähdä hämmästyneen tai vaihtoehtoisesti kauhistuneen ihmisen ammollaan olevana suuna. Äimä on siis voinut tarkoittaa myös jäykkää tai kauhun lamauttamaa. Tästä kuvaavana esimerkkinä voi mainita norjalaisen taiteilijan Edvard Munchin inhannäköisen maalauksen Huuto (1893).

Vaikka myös ilmaisun toisen osan, käen, huhuilemaa kukkuuta matkimalla voi sekä hauskasti yllättää (leikittää lasta) että pelästyttää, itse sanontaa äimän käkenä on kyllä aivan mahdotonta liittää pelkoon ja kauhuun.

Katse pysyy yhä suun seudulla, kun näkee ällistyneen ihmisen huuli pyöreänä. Nykyisin puhekielessä käytetään yleisesti myös lauserakennetta, jonka osat eivät yksinään ilmennä hämmästystä lainkaan mutta jonka voi nähdä toisen kasvoista tai jopa koko olemuksesta: Se (= hän) oli ihan että mitä…?

Olikin kiintoisaa etsiä merkityksiä myös ilmauksille, joissa alkusointu yhdistää yleensä verbiä ja jotain toista sanaa. Moniin vain lyhyen aikaa käytössä olleisiin uudissanoihin verrattuna ne ovat säilyneet pitkään elinvoimaisina. Esimerkiksi kohdella kaltoin, käydä kalpaten/köpelösti, käydä kimppuun, laskea luikuria, lähteä lipettiin, lähteä livohkaan, lähteä litomaan, lyödä laimin, lyödä lekkeriksi, mennä mönkään, päästä pälkähästä. Verbittömiä ovat muun muassa päätä pahkaa, suurin surminkaan, tuutin täydeltä.

Etymologian sanakirjan mukaan vaikkapa ilmauksen lyödä laimin ’laimin’ tarkoittaa alkujaan laimeaa, haaleaa, lauhkeaa tai tyyntä. ’Kalpota’, ’kalppoa’ (pelätä, kammota, karttaa) ja ’kalpistaa’ olivat ennestään outoja verbejä toisin kuin niihin perustuva sanonta käydä kalpaten. Tutun, lähinnä kalevalaisen sanonnan päästä pälkähästä taustalla oleva kanta ’päläs’ viittaa suksen jalansijaan. Kohdella kaltoin jäi selitystä vaille, ellei ’kaltoin’ sitten perustu ’kaltoon’, joka tarkoittaa iljannetta, jäistä kohtaa tiessä. Tiedetään, mitä merkitsee mennä mönkään, mutta mikä onkaan mönkä?

Etymologia auttaa lisäksi näkemään, miten eri murteissa on käytetty keskenään erilaista sanastoa ja miten ne ovat päässeet vaikuttamaan yleiskieleen.

Vanhoja sanoja saatetaan usein pitää outoina ja hölmöinä. Jokainen aikaansa seuraava on huomannut, millaisia uusia − yhtä lailla outoja ja hölmöjäkin − kieleemme putkahtelee, synnyttäjinä politiikka ja sote usein etunenässä. Markkinointinikkarit yrittävät tehdä parhaansa pysyäkseen menossa mukana.

Erään kerran mainosesite sai kulmakarvat nousemaan korkeuksiin: Kaiken muun kauneudenhoitoon liittyvän kaman ohella tarjolle oli tuotu myös ihonhoitoranneke, joka ei, ihme kyllä. ole tekninen vempain eikä siis mittaa esimerkiksi ihon kosteustasapainoa. Se muistuttaa hiuslenkkiä mutta on sitä paljon leveämpi kangaskappale, joka ranteeseen pujotettuna estää hihoja kastumasta. Uusinta uutta kauneus- tai terveysalalla lienevät kasvosauna ja hammasvälisuihku.

Aivan kuten tuntuu siltä, ettei kieleen ole enää aikoihin tullut uusia käydä köpelösti ‑tyyppisiä ilmauksia, pelkästään mutu-tuntuman perusteella vaikuttaisi siltä, että uusista sanoista jopa suurin osa on yhdyssanoja. Vaikka sen varmempana tietona ei voikaan pitää Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen vuodesta 2011 valitsemia kuukauden sanoja, esimerkiksi kuuden viimeksi kuluneen vuoden aikana reilusta 70 valitusta sanasta yli 60 oli yhdyssanoja. Jotain se kuitenkin kertoo suomen kielen kehityksen suunnasta.

Yhden sanan sana ei ilmeisesti enää riitä ilman paria kuvaamaan merkitysten maailmaa.

torstai 15. lokakuuta 2026

Matkaan taas kuljen nyt*

”En kykene pysyttelemään kamarissani yhtä kokonaista päivääkään ilman että minuun alkaa kertyä ruostetta.”

Henry David Thoreau (1817−1862) oli intomielinen liikkuja. Hänelle, toisin kuin monelle nykyihmiselle, oli täysin selvää, miksi ihmisellä on jalat. Niitä ei suinkaan ole annettu istumista varten, kuten usein tunnutaan luulevan.

Thoreaun pitämistä luennoista koottu essee Walking julkaistiin kohta hänen kuolemansa jälkeen The Atlantic Monthly ‑lehdessä 1862 (suom. Kävelystä 2026, uuden laitoksen 1. p.; aiemmin Kävelemisen taito 2008).

Thoreaulle käveleminen ei ollut määrätietoista suoraan eteenpäin puskemista kuulokkeet korvilla eikä vaatimatonta kymmenminuuttista pihalla piipahtamista. Hänen kokemuksensa mukaan vain muutama hänen tapaamistaan ihmisistä ymmärsi kävelyllä käymisen syvällisemmän merkityksen: Tiukan tavoitteellisuuden sijaan käveleminen tarkoittaa vapaata kuljeksimista ilman ennalta määriteltyä reittiä ja kohdetta. Kuljeksiessa voi vierähtää tunti jos toinenkin askelia laskematta.

Metsissä ja niityillä kulkiessa voi tutkia ympäristöä ja saa olla täydellisen vapaana kaikista maallisista sidonnaisuuksista. Vapauden tunne sai kukkuloilla samoilleen nunnakokelas Mariankin puhkeamaan lauluun ennen pestiä Trappin perheeseen.

Kävelyllä voi pohtia kaikenlaisia asioita. Thoreau vertasi kyyhkysten harvinaistuneita vierailuja Uuteen-Englantiin jo tuolloin ihmisten ajattelukykyyn. Mitähän hän miettisi tästä ajasta, kun ihmiskunta vapaaehtoisesti ulkoistaa ajattelunsa tekoälylle?

”Näyttää siltä, että myös itse kunkin ihmisen luona vierailee vuosi vuodelta alati harvempia ajatuksia, sillä mielemme lehto on hakattu paljaaksi − myyty ruokkimaan kunnianhimon tarpeettomia valkeita tai lähetetty sahalle, ja jäljellä on tuskin oksaakaan niiden istua.”

Voi miettiä myös seuraavanlaista kysymystä:

”Millaisen ihmisen kanssa on helpointa asioida − sellaisenko, joka ei tiedä jostakin aiheesta mitään ja ehkä äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa tietää, ettei tiedä mitään, vai sellaisen, joka todella tietää siitä jotakin mutta samalla luulee tietävänsä siitä kaiken?”

Joskus vaikkapa kaupassa saattaa kohdata asiakaspalvelijan (todennäköisesti aloittelijan), jonka jokaisesta vastauksesta huokuu epävarmuus, mutta hän ei koskaan myönnä, ettei tiedä. Toisaalta on myös asiakaspalvelijoita, jotka vaikuttavat tuntevan isonkin kaupan jokaisen sopukan hämmästyttävän tarkkaan, sillä vastaus etsityn tuotteen sijainnista tulee oitis.

”Patikoidessani jonakin sunnuntaina murheellisena puisella jalkakäytävällä tai toimiessani jonkin surevan perheen talonvahtina saattaa kammottavan hiljaisuuden rikkoa läheltä tai kaukaa kantautuva kukonpojan rääkäisy, ja silloin ajattelen itsekseni: 'On meistä ainakin joku hyvässä iskussa' − ja silloin saan yhdessä humauksessa takaisin sielunvoimani.”

Aivan kuten nykyään harvoin näkee lehmiä laitumella, myös harvassa maaseudun pihapiirissäkään kukko enää toimii herätyskellona. Vesialueen lähellä asustava tai kuljeksiva kaupunkilainenkin voi silti riemastua samalla tavalla, jos sattuu kuulemaan repesorsamaista räksätystä. Sielunvoimaa tai ei, sille äänelle ei voi olla nauramatta.

 

*Otsikko säe laulusta Tien kuningas