Kaikkee hyvää sulle

Useimmilla suomen kielen verbeillä on useita merkityksiä tai käyttötapoja. Äkkiseltään ei olisi mitenkään voinut arvata jopa mitäänsanomattoman olla-verbin kuuluvan tuohon joukkoon: Kielitoimiston sanakirja esittelee peräti 28 tapaa (alakohtineen!) käyttää kyseistä sanaa.

Verrattuna olla-verbiin verbi tappaa saa sanakirjassa vain kolme päämerkitystä, joitakin alakohtia silläkin. Kuvaannollisesti urheilukielessä voi tappaa sekä pallon tenniksessä että pelaajan pesäpallopelissä. Murteessa tappaa tarkoittaa puimista.

Muunlaisessa kuvaannollisessa käytössä tappamisella voidaan tarkoittaa jonkin henkisen, abstraktin lopettamista, tukahduttamista, hävittämistä, uuvuttamista ja näännyttämistä. Tässä mielessä merkillisimmältä tuntuu verbin yhdistäminen aikaan, liian ajan kuluttamiseen. Esimerkiksi jonkun tapaamista odottavalle saatetaan sanoa Istu siihen aikaa tappamaan.

Ilman sanakirjan apua jotkin mainituista merkityksistä saattavat olla monelle vieraita, mutta päämerkitys verbille tappaa tuskin on epäselvä kenellekään. Sille altistutaan pienestä pitäen. Turvattuakin elämää elävät osuvat sen tielle kaikkialla, vaikkei surmaa tai murhaa koskaan tapahtuisi lähelläkään omaa elinympäristöä. Televisio, tietokonepelit, some ja piilossa toimivat hämäräsivustot − mielikuvatarjonnasta ei todellakaan ole puutetta. Kansojen sodat sekä yksittäisten ihmisten välienselvittelyt ja pahimmillaan joukkosurmat ovat tuoneet todelliset tappotantereet koteihin päivästä toiseen.

Dekkarit ovat ainakin suomalaisten eniten suosimaa luettavaa. Viihteeksi verhoiltu laji oli kirjaston suositeltujen kirjojen hyllyssä taannoin saanut kyltin Mukavia murhia. Tappamisella uhkaaminen on pesiytynyt jopa leikkipuheeseen: Jos et anna suklaata, tapan sut. Hätkähdyttävää olla noiden sanojen kohteena ja huomata, miten yllättävän helposti ne voivat tulla tutunkin ihmisen suusta.

Kehotus tappamaan vaikuttaa olevan maailmalla kiihkomielisten tärkein tapa ”saada asiat hoitumaan” itselle mieluisalla tavalla. Jotkut valtaapitävät yllyttävät armeijoitaan peittelemättä: Tappakaa viholliset, tappakaa ne! Ja kun yksi omista surmataan, se kostetaan moninkertaisesti toiselle osapuolelle. Sitten iloitaan, kun haluttu kohde on onnistuttu saamaan hengiltä.

Ainakin rippikoulun käynyt lienee tutustunut Kymmenen käskyyn. Älä tapa on niistä viides. Seitsemäs taas kieltää varastamisen, kahdeksas pötypuheiden levittämisen lähimmäisestä. Ahneuksissaan ei myöskään pidä tavoitella mitään toisen omaa (kymmenes). Nämä muiden muassa.

Vai haluaisiko joku, että häneltä varastetaan, häntä parjataan julkisesti tai koko elämä rikotaan?

Se maailma, jossa nyt elämme, näyttäisi toimivan monessa kohdin päinvastoin kuin käskyissä kehotetaan. Aivan kuin kieltosana älä olisi unohdettu niiden käskyjen alusta, joihin se on kirjoitettu, ja lisätty niihin, joissa sitä ei ole. Tai jos toisilta väärin tekeminen vielä haluttaisiinkin kieltää, itselle kyllä ollaan valmiita suomaan monenlaisia erivapauksia. Niin tekevät sumeilematta jopa röyhkeimmät ylimmän vallan edustajat. Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen murentuminen ja siitä seurannut sekasorto ovat tästä hyvä esimerkki.

Takavuosina puolalainen elokuvantekijä Krzysztof Kieślowski (1941−1996) tuli tunnetuksi sarjallaan Dekalog (1989, suomenkieliseltä nimeltään Kymmenen käskyä), jossa hän käsitteli oman näkemyksensä mukaan aikansa moraalikäsityksiä. Karun kalseassa ympäristössä kuvattu, kaikesta turhasta riisuttu sarja oli siitä huolimatta vaikuttava. Kahdesta teemasta Kieślowski oli tehnyt ensin pidemmän elokuvaversion: rakkaudesta ja − tappamisesta.

Kymmenen käskyn sinä-muotoinen puhuttelu on kuin spottivalo, joka korostaa jokaisen yksilön vastuuta niistä valinnoista, joita hän tekee omassa elämässään mutta jotka samalla − tavalla tai toisella − limittyvät vuorovaikutukseen muiden kanssa. ”Onko onni onni vain sillä ehdolla, että se on oma onni? / Onko oikeus sama kuin oma oikeus, hyvä sama kuin oma hyvä.” (Lauri Viita 1916−1965)

Ehkä läpi käskyjen kulkeman ydinajatuksen voisi tiivistää sanoihin, jotka tuntematon, bodaria muistuttanut vastaantulija syvältä hupparinhuppunsa alta yllättäen lausui: Kaikkee hyvää sulle.

Kynä, muinaismuisto vai ylellisyysesine

Piirtämistä maahan, kaivertamista kiveen, maalaamista papyrukselle, painamista saveen. Ne ovat olleet kirjoittamisen esivaiheita ennen paperin ja muste-, lyijy- ja kuulakärkikynän keksimistä.

Eri puolilla maailmaa kehiteltiin erilaisia kirjoitusjärjestelmiä. Tuskin on puolueellista väittää, että niistä länsimaiden käyttämä latinalainen on helpointa kirjoittaa, jos vertailukohteena ovat esimerkiksi japanilainen, kiinalainen ja arabialainen järjestelmä. Muinaisten sumerilaisten kolmiokärkisellä puikolla savitauluun taiteiltu nuolenpääkirjoitus näyttää kaikessa käsittämättömyydessään kerrassaan kiehtovalta. On ihmeellistä, miten nykytutkijat pystyvät yhä tulkitsemaan vanhoja kirjoituksia arkeologisista löydöksistä.

Käsinkirjoitustaidon kehittyminen kaikkine vaiheineen vei tuhansia vuosia. Vain muutamassa kymmenessä vuodessa taito on lähes hävinnyt, koska sen on tietoisesti annettu hävitä.

Kun viime vuoden ylioppilaskirjoitusten aikaan tietokoneyhteydet eivät kaikkialla toimineet, piti kokelaiden istua jopa tunteja jännityksessään muhien odottamassa yhteyksien palautumista. Tuntui erittäin murheelliselta todeta, että yhteiskunta on jo tässä pisteessä: Ei ollut mitenkään varauduttu siihen vaihtoehtoon, että edes halukkaat olisivat voineet vastata koekysymyksiin paperille käsin kirjoittamalla. Varmaankin pelkkä ajatus on useimmista aivan käsittämätön.

Tähänkö kansalaiset halutaan opettaa: Jos sähköiset yhteydet eivät pelaa, ei pelaa mikään muukaan eikä sille sitten mitään voi. Kunhan ollaan ja odotellaan.

Onneksi silloin tällöin saa lukea opettajasta tai jopa koko koulusta, joka haluaa tarjota oppilailleen vaihtoehdon ja samalla myös hengähdystauon digitaalisesta ympäristöstä. Joka kerta se ilahduttaa suuresti.

Entä kun sopimuksen tai muun asiakirjan allekirjoittaminen digitaaliseen asiakirjaan on firmalle niin merkityksetön seikka, ettei ole vaivauduttu edes hankkimaan kynää, jolla asiakas voisi noin 3 cm x 10 cm ‑kokoiselle ruudulle kirjoittaa siedettävän näköisen nimikirjoituksen. On todella huonoa asiakaspalvelua vaatia häntä tuhertamaan pieneen tilaan pelkällä sormenpäällä jotain, jota ei usean yrityksen jälkeenkään myöntäisi omakseen, ellei olisi juuri kuullut myyjän suusta, ettei sillä olekaan mitään merkitystä. Naureskellen hän vielä lisää, että eihän nykyään opeteta käsin kirjoittamista edes koulussa.

Siitä huolimatta: Ovatko kynät liian kalliita vai turhia hankintoja yrityksille, joissa asiakkaiden digitaalinen allekirjoitus kuuluu merkityksettömyydessäänkin yhtenä vaiheena jokapäiväisen asiakaspalvelun toimintoihin? Ehkä kaikki töppösormiset ja pitkäkyntiset tuhertajat ovatkin myyjäpuolelle vain pientä viihdykettä työpäivän lomassa.  

Säästöjä ajatellen yksikin kynä riittäisi, no ehkä toinen varalle. Ei liioitella tarvitse. Sattuvasti silmiin osuneessa dokumenttipätkässä USA:n silloinen presidentti Lyndon B. Johnson allekirjoitti kansalaisoikeuslain heinäkuussa 1964 ja näytti käyttävän jokaiseen kirjaimeen eri kynää. Loppuun päästyään hän jakoi kynät läsnä olleiden kesken.

Aikamme kuvahan on, että kaikessa vannotaan juuri mitään kyseenalaistamatta teknologian nimeen. Samalla kun teknologia kehittyy nopealla vauhdilla eteenpäin, ihminen taantuu hitaasti taaksepäin. Häntä pakotetaan koko ajan luopumaan ihmislajille luontaisista toimintatavoista, koska kone tekee kaiken nopeammin ja helpommin. 

Se sitten johtaa siihen, että aivot kutistuvat käyttämättöminä pikkuhiljaa rusinan kokoisiksi. Käsin ei osata juuri muuta kuin näpytellä näppäimiä. Ehkä vielä tulee sekin aika, jolloin koko olemassaolonsa merkityksen täysin menettänyt ihminen valitaan Vuoden turhakkeeksi.

Tila haltuun

Veteen piirretty viiva ehtii hävitä jo ennen muodostumistaan viivaksi eikä siitä jää minkäänlaista jälkeä. Kyseinen fraasi syntyi kuvaamaan asioiden välistä häilyvää rajaa, epämääräistä tilaa, jossa ei kyetä selvästi osoittamaan kullekin asialle omaa tarkkaan rajattua karsinaa.

Sakari Virkkunen (1925−2000) on toimittamassaan Suomalaisessa fraasisanakirjassa (5. p. 1983) maininnut fraasin lähteeksi John F. Kennedyn (1917−63) kirjan Strategy of Peace (1960). Kennedy on käyttänyt sanontaa käsitellessään rajanvetoa sisä- ja ulkopolitiikan välillä.

Sittemmin fraasia on käytetty myös nimeämään erilaisia kulttuurisia tuotoksia: Max Jakobsonin kirja vuodelta 1980, Terrence Malickin sotaelokuva vuodelta 1998 sekä Timo Heinon veistos vuodelta 2014 ovat kaikki saaneet nimekseen Veteen piirretty viiva. 

Veden ohella myös ilma on yksi neljästä elementistä, joiden avulla kreikkalaiset filosofit ovat maailmaa muinoin jäsentäneet. Puhutaan klassisista alkuaineista. Jo mainittujen lisäksi kaksi muuta ovat maa ja tuli. 

Kuten veteen piirretty viiva on silmälle näkymätön, niin on myös ilmaan ”vedetty” raja. Siitä huolimatta pystytään muutaman minuutin tarkkuudella kertomaan, että ulkovallan hävittäjä tai muu lentokone on lentänyt toisen maan ilmatilassa. Jos se katsotaan uhaksi, puhutaan ilmatilaloukkauksesta.

Valtioiden välille maaperään voidaan pystyttää näkyviä raja-aitoja ja -muureja, ja rajat voidaan piirtää myös karttoihin. Olematon (ylitetty) raja jossain kilometrien korkeudella vaikuttaa sen sijaan jo ajatuksenakin järjettömältä. Mieli luo kuvaa, jossa maasta lähtee kohtisuoraan ylöspäin lasersäteitä, jotka rajaavat samankokoisen tilan ilmassa ja reagoivat herkästi siihen, kun jokin tunkeutuu tälle alueelle. Fyysiset aidat ja muurit eivät kuitenkaan kauttaaltaan ympäröi maailman maita lasersäteiden olemassaolosta puhumattakaan.

Järkiperäisesti asian voi tietenkin selittää sillä, että on keksitty tarkkoja tutkia valvomaan liikkumista maassa, merissä ja ilmassa. Lähtökohtana tutkien kehittämiselle on ollut valtioiden turvallisuus ja sen varmistaminen, mikä oitis viittaa sotilaalliseen käyttötarkoitukseen. Saatu hyöty on siirtynyt myös muun ilmaliikenteen valvontaan. Vaikkei ilmaan vedettyä rajaa ole olemassakaan, tutka voi siis silti paljastaa sen ylittämisen sääoloista ja vuorokaudenajasta riippumatta.  

Koska teknologiassa pyritään jatkuvasti korkealentoisempaan tuotekehitykseen ja valtioiden välisissä suhteissa aina jonkun on yritettävä päästä niskan päälle, tutkien toimintakyvyn heikentämiseksi ryhdyttiin kehittämään häiveteknologiaa. Sen avulla kohteiden havaitsemista halutaan vaikeuttaa. Tulevaisuuden toiveissa lienee keksintö, jonka avulla kohteet saadaan yhtä näkymättömiksi kuin se olematon raja ilmatilassa.

Turvallisuuteen vetoavasta selityksestä huolimatta tuntuu absurdilta ajatella, että ihmisellä (ja hänen kauttaan valtiolla) olisi jokin valta tai oikeus omistaa tai edes hallita ja rajoittaa koko maapallon elämän ylläpitäjää, ilmaa. Ikään kuin ilmatila todella olisi jaettavissa ja myös suljettavissa. Se, joka sai idean päähänsä ja esitti sen ääneen, esitti toiselle samalla uhkauksen: Jos tunkeudut meidän alueellemme, saat hävittäjät kannoillesi. No, se uhkaus otettiin todesta ja pantiin kiertämään.

Suurin osa siivekkäistä ei kuitenkaan ole koskaan rajoista välittänyt. Taivaan linnut ovat tottuneet vapaasti lentämään yli kaikkien rajojen ja maanosien. Sitten samaan ilmatilaan ilmestyivät kymmenet ja sadat pienikokoiset tappajatuholaiset häiritsemään paitsi ihmisten myös lintujen rauhaa. Onko niidenkin säännöllinen reittiliikenne jo uhattuna?