Matkaan taas kuljen nyt*

”En kykene pysyttelemään kamarissani yhtä kokonaista päivääkään ilman että minuun alkaa kertyä ruostetta.”

Henry David Thoreau (1817−1862) oli intomielinen liikkuja. Hänelle, toisin kuin monelle nykyihmiselle, oli täysin selvää, miksi ihmisellä on jalat. Niitä ei suinkaan ole annettu istumista varten, kuten usein tunnutaan luulevan.

Thoreaun pitämistä luennoista koottu essee Walking julkaistiin kohta hänen kuolemansa jälkeen The Atlantic Monthly ‑lehdessä 1862 (suom. Kävelystä 2026, uuden laitoksen 1. p.; aiemmin Kävelemisen taito 2008).

Thoreaulle käveleminen ei ollut määrätietoista suoraan eteenpäin puskemista kuulokkeet korvilla eikä vaatimatonta kymmenminuuttista pihalla piipahtamista. Hänen kokemuksensa mukaan vain muutama hänen tapaamistaan ihmisistä ymmärsi kävelyllä käymisen syvällisemmän merkityksen: Tiukan tavoitteellisuuden sijaan käveleminen tarkoittaa vapaata kuljeksimista ilman ennalta määriteltyä reittiä ja kohdetta. Kuljeksiessa voi vierähtää tunti jos toinenkin askelia laskematta.

Metsissä ja niityillä kulkiessa saa olla täydellisen vapaana kaikista maallisista sidonnaisuuksista. Vapauden tunne sai kukkuloilla samoilleen nunnakokelas Mariankin puhkeamaan lauluun ennen pestiä Trappin perheeseen.

Kävelyllä voi pohtia kaikenlaisia asioita. Thoreau vertasi kyyhkysten harvinaistuneita vierailuja Uuteen-Englantiin jo tuolloin ihmisten ajattelukykyyn. Mitähän hän miettisi tästä ajasta, kun ihmiskunta vapaaehtoisesti ulkoistaa ajattelunsa tekoälylle?

”Näyttää siltä, että myös itse kunkin ihmisen luona vierailee vuosi vuodelta alati harvempia ajatuksia, sillä mielemme lehto on hakattu paljaaksi − myyty ruokkimaan kunnianhimon tarpeettomia valkeita tai lähetetty sahalle, ja jäljellä on tuskin oksaakaan niiden istua.”

Voi miettiä myös seuraavanlaista kysymystä:

”Millaisen ihmisen kanssa on helpointa asioida − sellaisenko, joka ei tiedä jostakin aiheesta mitään ja ehkä äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa tietää, ettei tiedä mitään, vai sellaisen, joka todella tietää siitä jotakin mutta samalla luulee tietävänsä siitä kaiken?”

Joskus vaikkapa kaupassa saattaa kohdata asiakaspalvelijan (todennäköisesti aloittelijan), jonka jokaisesta vastauksesta huokuu epävarmuus, mutta hän ei koskaan myönnä, ettei tiedä. Toisaalta on myös asiakaspalvelijoita, jotka vaikuttavat tuntevan isonkin kaupan jokaisen sopukan hämmästyttävän tarkkaan, sillä vastaus etsityn tuotteen sijainnista tulee oitis.

”Patikoidessani jonakin sunnuntaina murheellisena puisella jalkakäytävällä tai toimiessani jonkin surevan perheen talonvahtina saattaa kammottavan hiljaisuuden rikkoa läheltä tai kaukaa kantautuva kukonpojan rääkäisy, ja silloin ajattelen itsekseni: 'On meistä ainakin joku hyvässä iskussa' − ja silloin saan yhdessä humauksessa takaisin sielunvoimani.”

Aivan kuten nykyään harvoin näkee lehmiä laitumella, myös harvassa maaseudun pihapiirissäkään kukko enää toimii herätyskellona. Vesialueen lähellä asustava tai kuljeksiva kaupunkilainen voi silti riemastua samalla tavalla, jos sattuu kuulemaan repesorsamaista räksätystä. Sielunvoimaa tai ei, sille äänelle ei voi olla nauramatta.

 

*Otsikko säe laulusta Tien kuningas

Ihmisen mitta

Päättäjät hokevat jokaisen suoraan kansalaisten elämää heikentävän leikkauspäätöksensä jälkeen, että sen ansiosta hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää. Kun (jos) kuuntelee heidän puheitaan, mieleen jää joka kerta vain yksi ainoa sana, joka toistuu toistumistaan: talouskasvu. On käsittämätöntä, miten silmät suljetaan siltä tosiasialta, että talous ei voi kasvaa loputtomiin. Ei edes yritetä ottaa toisenlaista ajattelutapaa.

Talouskasvun ote on niin voimakas, että tilanteessa kuin tilanteessa kansalaisen arvo mitataan aina rahassa. Hän on milloin kuluerä, tuottavuustekijä, tuottavuusongelma, veronmaksaja, osakkeenomistaja, köyhä, keskituloinen, suurituloinen, koroillaeläjä, kerjäläinen, maksukykyinen, eläkkeensaaja, etuuksien nostaja…

Rahapuheestaan sokaistuneet päättäjät ovat siivonneet kielestään kaiken, mikä voisi viitata inhimillisiin arvoihin. Kuka enää edes muistaa sellaista sanaa kuin ihmisarvo, joka on sisällytetty useimpien maiden perustuslakiin, myös Suomen? Miksi ylipäänsä pitäisi piitata siitä, miten kansalaisilla noin niin kuin menee elämässään? Mitä se meille kuuluu, kun on sotakin sodittavana ja luonnosta otettava irti kaikki, mikä vielä on otettavissa.

Vielä vähän aikaa sitten huolta tuotti riippuvuus amerikkalaisten teknologiayhtiöiden digitaalisista järjestelmistä, nyt näiden yhtiöiden rahoittamilla datakeskuksilla täytetään maa. Raha puhuu kovalla äänellä.  

Ajatuksia herättävän vastakohdan puurouttavalle talouskasvupuheelle tarjoaa saksalaiskirjailija Jenny Erpenbeckin (1967−) romaani Mennä, meni, mennyt (2015, suom. 2019). Hänen päähenkilönsä, klassillisten kielten emeritusprofessori Richard, haluaa nähdä ihmiset ihmisinä, vaikka nämä tulevatkin eri kulttuureista ja maista, jotka hän on aina mieltänyt yhdeksi suureksi valtioksi.

Emeritusprofessori ottaa tehtäväkseen haastatella kaikkia läheiseen entiseen vanhainkotiin sijoitettuja maahantulijoita. Hänen mielestään on tiedettävä muutakin kuin ihmisen nimi, eihän missään muuten ole mitään mieltä. Hän laatii pitkän ja yksityiskohtaisen kysymyslistan, koska haluaa tietää kaiken mahdollisen siitä, ”mitä oli aluksi, mitä keskivaiheilla − ja mitä on nyt”.

Oppiessaan tuntemaan haastateltujaan Richard haluaa tarjota edes pientä vaihtelua pakolaiskeskuksen yksitoikkoiseen arkeen: yhdelle muutaman tunnin työtä puutarhassaan, yhdelle mahdollisuuden toteuttaa haaveensa eli opetella soittamaan pianoa. Jonkun kanssa syödään yhdessä. Hän ottaa nämä ihmiset elämäänsä.

Siinä missä yhteiskunta näkee vain muodottoman joukon ei-toivottuja maahanpyrkijöitä, siinä Richard näkee kunkin yksilönä, jolla on − kuten kellä tahansa − oma tausta, historia, ehkä myös taakse jäänyt perhe. Jokaisella on samanlainen ihmisarvo kuin saksalaisilla itsellään. Entisenä itäsaksalaisena Richard tietää paljon erottavista rajoista, kuten siitä, mitä on jäädä pakotettuna rajan toiselle puolelle.

Erpenbeckin ymmärtämään pyrkivä teksti on kaukana ylimielisyydestä, jolla moni esittää mielipiteitään ihmisistä, jotka pakenevat kotimaastaan ja hakevat turvaa ja tulevaisuutta muualta. Ihmisistä, joista nämä mielipiteitään ja kommenttejaan herkästi julki huutelevat eivät tiedä mitään, edes nimeä.