Sattuma tuo eteen kirjallisia risteyskohtia

Puolessa välissä arkeologian dosentti Minna Silverin kirjoittamaa teosta Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin (2024) pää kihisee kaikesta luetusta tiedosta niin, että välillä on vaihdettava hieman kevyempään antiin. Lukumuisto jostain kaukaa on haalistunut olemattomiin, eikä muuta ole jäljellä kuin kirjailijan ja kirjan nimi: J. D. Salingerin (1919−2010) Sieppari ruispellossa (1951, 1. suom. 1961, uudelleen 2004).

Siepparin alussa päähenkilö Holden Caulfield on jälleen saanut potkut yhdestä koulusta ja tapaa vielä ennen lähtöään historianopettajansa herra Spencerin. Alkujutustelun jälkeen opettaja ottaa esiin oppilaansa viimeisen esseen käsiteltäväksi. Kuinka ollakaan, Holden on itse valinnut aiheekseen muinaiset egyptiläiset! Opettaja lukee ääneen kaksi ensimmäistä virkettä, sitten vielä seuraavat kolme, jotka ovat samalla viimeiset:

”Egyptiläiset ovat meille nykypäivänä äärimmäisen mielenkiintoisia monista eri syistä. Nykytiede ei vieläkään ole selvillä siitä, mitä salaisia aineksia egyptiläiset käyttivät kääriessään kuolleet ihmiset niin, etteivät heidän kasvonsa mätänisi lukemattomiin vuosisatoihin. Tämä kiinnostava arvoitus on yhä melkoinen haaste nykytieteelle 1900-luvulla.”

Voi Holden, tuleepa hämärästi mieleen eräskin tenttivastauksen yritelmä ilman tiedonmurustakaan, eikä mielikuvitus tarjonnut apuaan senkään vertaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjastosta ajallisesti lähekkäin satunnaisesti poimitut kirjat yhtä satunnaisesti osuvat tavalla tai toisella risteämään. Niin on käynyt hämmästyttävän usein. Tässä tapauksessa risteämä tuntuu erityisen hauskalta, sillä kyseisillä teoksilla ei luulisi olevan kerrassaan mitään tekemistä keskenään.

Kuolleiden talossa palsamointiakin opetelleen Sinuhen elämä kulki välillä myös faaraoiden ja kuninkaitten hoveissa, kun taas tämän ajan ihmisille tutumpi oli muuan pitkäaikainen brittikuningatar. Hänen tunnettuutensa, asemansa ja suuren suosionsa vuoksi tuntuu ristiriitaiselta lukea fiktiivistä tarinaa, jossa kuningatar Elisabet II (1926−2022) ratkoo sisäpiiriin kuuluvan luotettavan apulaisen avulla hoviin läheisesti liittyviä rikoksia.

Brittiläisen S. J. Bennettin (1966−) mielestä siinä ei kuitenkaan näytä olleen mitään ongelmaa. Hänen ensimmäinen kirjansa kuningattaren aivotyöstä rikosten parissa oli Windsorin solmu (2021), ja vuonna 2022 ilmestyneen toisen nimi särähtää korvaan: Mitä majesteettisin murha. Samana vuonna Elisabet II itse kuoli.

”Kuningattaren mieleen juolahti, eikä ensimmäistä kertaa, että naisia pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, heitä vaalittiin ja suojeltiin joka käänteessä. Miehet taas saivat alituiseen harppoa heittämään viittansa vertauskuvallisten lätäköiden päälle. Hän itse oli kuitenkin yhtä vahva kuin miehet, ellei vahvempi. Miehet olivat kuin tammia, he kaatua rysähtivät, kun asiat menivät vikaan. Kuningatar piti itseään pikemminkin pajuna, joka taipui tuulessa ja myrskyssä.” (Timanttitapaus, 2024, suom. 2025)

Mitähän Elisabet oikeasti mietti rämpiessään pikkukengissä miesjoukko laahuksenaan suomalaismetsässä vuonna 1976…?

Bennett kirjailijan sukunimenä jo sinänsä vie kohti toisenlaista risteyskohtaa, jossa kirjojen lukemisen välillä on mennyt vuosikausia. Vuonna 2007 julkaistiin Alan Bennettin (1934−) Uncommon reader, joka seuraavana vuonna ilmestyi suomeksi nimellä Epätavallinen lukija. Ja kas, epätavallinen lukija sattuu olemaan itse kuningatar Elisabet II.   

Monenlaista tavatonta tapahtuu: Kuningatar tutustuu ensin palatsinsa pihaan ajaneeseen kirjastoautoon ja sitten kirjoihin opastajansa, keittiöapulaisena toimivan Normanin avustuksella. Kaikkialla, missä kuningatar liikkuu, hänellä on mukanaan Normanin valitsemaa luettavaa, faktaa ja fiktiota. Hovissa Hänen ylhäisyytensä kasvavaa lukuintoa ei katsota hyvällä. 

Jospa todellisuudessa liki satavuotiaaksi eläneen ja monenmoisissa liemissä muhineen hallitsijan suusta olisikin kuultu seuraavat sanat:

"Silläkin riskillä että kuulostan paistilta", kuningatar sanoi, "kirjat tekevät ihmisestä kypsemmän."

Taiteen arvo

Yleensä kun päättäjät peräänkuuluttavat luovuutta ja innovaatioita, tarkoitetaan nimenomaan uudenlaisia teknologisia, rahanarvoisia ratkaisuja. Tärkeintä vaikuttaa aina olevan mahdollisimman hyvä taloudellinen tuotto, oli sitten kyse valtion kassasta tai sijoittajien lompakosta.

Luovaa työtä tekevän taiteilijan motivaatio ei yleensä perustu ensisijaisesti rahaan vaan sisäiseen pakkoon saada näkymätön ajatus, mielikuva, näkemys, muoto jollain tavoin muidenkin koettavaksi. Taiteilija harvemmin voi olla varma siitä, että omalla työllään pystyy elättämään itsensä. Hän ei myöskään ole enää näkemässä, kun jopa useamman vuosisadan jälkeen aivan toiset keräävät hänen taiteellaan itselleen miljoonien rahapotteja.

Kuvataide on tästä erinomainen esimerkki. Taidehuutokaupoissa maksetaan käsittämättömiä summia maalauksista, joiden tekijät omana aikanaan elivät usein varsin laihoja vuosia, toisinaan jopa köyhyydessä. Tässä mielessä Helene Schjerfbeck (1862−1946) sai kyllä kokea menestystä jo elinaikanaan, mutta hän tuskin olisi osannut edes kuvitella, millaisia rahasummia hänen teoksistaan myöhemmin maksetaan.

Edesmenneitä taiteilijoita ajatellen tuntuu surulliselta se kylmäverinen ahneus, jolla toiset sittemmin ovat taiteilijan työtä hyväksi käyttämällä tehneet rahaa itselleen. Tämän tyyppisestä törkeästä toiminnasta kerrotaan esimerkiksi tanskalaisessa dokumenttisarjassa Oligarkki ja taidekauppias (2026). Sen mukaan sveitsiläinen taidekauppias Yves Bouvier huijasi kaiken kaikkiaan miljardin venäläismiljardööri Dmitri Rybolovlevilta kokoelmasta, jonka arvoksi laskettiin kaksi miljardia. Bouvier valehteli välittämiensä maalausten hinnat kymmeniä miljoonia kalliimmiksi kuin ne oli arvioitu tai mitä hän itse oli niistä maksanut. Kauppoihin normaalisti kuuluneet välityspalkkiot hän veloitti erikseen.

Sivumennen sanoen taiteilijoiden omana toiveena tuskin on maalaustensa päätyminen piiloon kassakaappeihin tai vain muutamien silmäparien ihailtavaksi tiukassa yksityisomistuksessa.

Musiikin tekeminen ja mahdollisuudet saada musiikkiaan esille ovat viimeisen sadan vuoden ajan kehittyneet huimaavasti sitä edeltäneistä ajoista, eivätkä miljoonien tulot ole enää harvinaisia nuorillakaan tekijöillä. Sellaiset klassisen musiikin säveltäjät kuin Wolfgang Amadeus Mozart (1756−1791) ja Antonio Vivaldi (1678−1741) saivat vain haaveilla vastaavanlaisesta taloudellisesta menestyksestä, vaikka kumpikin teki työteliään ja tuotteliaan uran.

Nykyisin sekä Mozartin että Vivaldin musiikkia soitetaan kaikkialla maailmassa, mutta kummankin elämä sai surkean lopun. Tietojen mukaan Mozart haudattiin merkitsemättömään hautaan, joka hänen elämästään kertovassa elokuvassa Amadeus (ohjaus Miloš Forman 1984) esitetään kerjäläisten joukkohautana. Vivaldin kohtalo ei ollut juuri sen parempi, kuten elokuvan Primavera (ohjaus Damiano Michieleto 2025) lopputeksteistä saa lukea. Elokuvassa carmenit päässään (tarkemmin katsoen sittenkin peruukki) taitavaa tyttöorkesteria johtanut Vivaldi jäi kuoltuaan unohduksiin aina 1900-luvulle asti, jolloin hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen.

Amadeus-elokuvassa kerrottu tarina Mozartin ja Wienissä hovisäveltäjänä toimineen Antonio Salierin (1750−1825) välisestä kilpailusta perustuu kateuteen, jonka väitetään Salieria korventaneen. Riitaisuuksista ei kuitenkaan ole löydetty luotettavia todisteita.

Niin tai näin, asetelma tuo jollain tapaa mieleen Aleksis Kiven (1834−1872) ja häntä ja hänen tuotantoaan ankarasti kritisoineen August Ahlqvistin (1826−1889) välisen suhteen. (Ehkä Ahlqvistkin salaa kadehti Kiven elävää kerrontaa!) Jatkuvan arvostelun ohella Kivi joutui kamppailemaan alituisten rahahuolien kanssa. Myöhemmin Kivi nimettiin Suomen kansalliskirjailijaksi, mikä ei ole ollenkaan vähäinen ansio ja arvonnousu.

Kukin teknologian innovaatio elää hetken, kunnes jokin toinen syrjäyttää sen. Taide parhaimmillaan kantaa pitkälle tulevaisuuteen, ja sen kulttuurinen arvostus pysyy tai jopa kasvaa vuosisatojen kuluessa. Yhä uudet sukupolvet haluavat nähdä Mona Lisan hymyn yli 500 vuoden takaa. 

Niin kauan kuin ihmisellä on tarve edes hetkeksi unohtaa, kuinka raha puhuu, ja vain katsoa, kuunnella, lukea, ylipäänsä kokea jotain, joka liikuttaa hänen sisimpäänsä, niin kauan ihmisyydellä on toivoa.

Sanoinkin syntyy siltoja

Sanoilla voi rakentaa siltoja ihmisten välille. Tuntemattomien kesken syntynyt yhteys voi jäädä pariin lauseeseen tai siitä sukeutuukin pitkä keskustelu. Niin myös sillat voivat olla pienen lammen ylittäviä puisia kaarisiltoja tai jopa kilometreissä mitattavia teräsrakennelmia isojen vesien ylitse.

Sillan rakennusaineeksi tarvitaan sanojen ohella myönteistä asennetta. Jos lähestymistapa on kielteinen tai saa toisen tuntemaan tarvetta ”puolustaa linnaketta”, eteneminen sen pidemmälle estyy nostosillan avulla.

Nostosilta sopii vertaukseksi esimerkiksi tilanteisiin, joissa nuoret, aggressiivisesti tuotettaan kauppaavat (yleensä) miespuoliset puhelinmyyjät eivät ymmärrä sanaa ei. Mitä ikinä heille opetetaankaan asiakkaan kohtaamisesta, kuuntelutaito ja kuullun ymmärtäminen eivät ilmeisesti kuulu oppeihin. Päällekäyvällä asenteella saadaan myynnin kohteeksi joutunut enimmäkseen vain ärsyyntymään ja epäkohteliaasti katkaisemaan puhelu. Mutta minkäs teet, jos kolmestikaan sanottu, kerta kerralta painavampi EI ei mene jakeluun.

Kuuntelutaidon puute voi saada aikaan hyvinkin ikäviä tilanteita. Syytä olisi ollut tarkemmin kuunnella senkin yrityksen asiakaspalvelijan (nuori mies hänkin), joka erään kerran vastasi yli 70-vuotiaan naisen puheluun. Nainen oli kertonut haluavansa irtisanoa palvelusopimuksen, jonka hänen miehensä oli omissa nimissään aikoinaan yrityksen kanssa tehnyt. Aviomies oli vastikään kuollut, joten sopimuksen toista osapuolta ei enää ollut. Ilmeisesti asiakaspalvelijan mielestä irtisanomista ei voinut joku muu noin vain tehdä. Ettei vain olisi kiusanteosta kyse, hän saattoi mielessään ajatella kysyessään: ”Eikö teidän miehenne voisi…?” No ei voinut, kun makasi jo haudassa.

Toisenlaiset sillat rakentuvat, kun ihmiset ovat läsnä samassa tilassa. Voi toki istua liki kylki kyljessä vieraan ihmisen kanssa, vaikkapa pöytiä täyteen ahdetussa kahvilassa, ja olla puhumatta mitään. Kahvin juotuaan sitten vain lähtee pois. 

Tilanne muuttuu heti, jos tuntemattoman kanssa vaihtaa muutamankin sanan mistä tahansa. Ääneen lausutut sanat luovat välittömästi yhteyden, josta ei niin vain luikahdetakaan pois. Sen sijaan ne ikään kuin pakottavat ensin poistuvan sanomaan jotain vielä lähtiäisiksikin.

Lounaspaikassa viereiseen pöytään (välissä olleen kaiteen toiselle puolelle) istuivat noin 5-vuotias poika ja hänen isänsä. Mustaan huppariin pukeutunut poika oli saanut lautaselleen annoksen mustaamakkaraa. Hän käyttäytyi hyvin levollisesti, ei liikehtinyt tuolillaan ympärilleen vilkuillen vaan näytti keskittyvän sekä syömiseen että isänsä seuraan. He keskustelivat englanniksi.

Isä poistui hetkeksi hakemaan lasin vettä, jolloin poika saman tien kääntyi puoleeni ja muitta mutkitta ilmoitti, suomeksi: ”Mää synnyin Helsingissä.” Vai että oikein Helsingissä. Ei kuulemma kuitenkaan asunut siellä enää. Pojan isän palatessa lyhyeksi jäänyt juttelumme tyrehtyi, ja he jatkoivat omaansa.  

Koska poika vaikutti kiinnittävän kaiken huomionsa taas heihin kahteen, tuntui siinä tilanteessa vaikealta mennä väliin häiritsemään, kun oli aika poistua paikalta. Toisaalta tuntui yhtä vaikealta lähteä mitään sanomatta. Muutaman metrin päässä naapuripöydästä poispäin pakko oli vielä vilkaista. Poika oli pyörähtänyt tuolillaan ja katsoi suoraan silmiin odottavan näköisenä, kuin kysyen, unohtuiko jotain. Vakavan oloinen lapsi ei nytkään vastannut hymyyn vaan kädenheilautuksin ja sanan voimin rakennettiin yksi pieni kaarisilta valmiiksi: Heippa!

Vaikka kohtaamisessa ei lausuttu mitään erityistä tai ihmeellistä, se kaikessa vaatimattomuudessaankin tuntui silti merkitykselliseltä. Kohtaamisesta syntynyt hyvä mieli on kulkenut matkassa.