Kynä, muinaismuisto vai ylellisyysesine

Piirtämistä maahan, kaivertamista kiveen, maalaamista papyrukselle, painamista saveen. Ne ovat olleet kirjoittamisen esivaiheita ennen paperin ja muste-, lyijy- ja kuulakärkikynän keksimistä.

Eri puolilla maailmaa kehiteltiin erilaisia kirjoitusjärjestelmiä. Tuskin on puolueellista väittää, että niistä länsimaiden käyttämä latinalainen on helpointa kirjoittaa, jos vertailukohteena ovat esimerkiksi japanilainen, kiinalainen ja arabialainen järjestelmä. Muinaisten sumerilaisten kolmiokärkisellä puikolla savitauluun taiteiltu nuolenpääkirjoitus näyttää kaikessa käsittämättömyydessään kerrassaan kiehtovalta. On ihmeellistä, miten nykytutkijat pystyvät yhä tulkitsemaan vanhoja kirjoituksia arkeologisista löydöksistä.

Käsinkirjoitustaidon kehittyminen kaikkine vaiheineen vei tuhansia vuosia. Vain muutamassa kymmenessä vuodessa taito on lähes hävinnyt, koska sen on tietoisesti annettu hävitä.

Kun viime vuoden ylioppilaskirjoitusten aikaan tietokoneyhteydet eivät kaikkialla toimineet, piti kokelaiden istua jopa tunteja jännityksessään muhien odottamassa yhteyksien palautumista. Tuntui erittäin murheelliselta todeta, että yhteiskunta on jo tässä pisteessä: Ei ollut mitenkään varauduttu siihen vaihtoehtoon, että edes halukkaat olisivat voineet vastata koekysymyksiin paperille käsin kirjoittamalla. Varmaankin pelkkä ajatus on useimmista aivan käsittämätön.

Tähänkö kansalaiset halutaan opettaa: Jos sähköiset yhteydet eivät pelaa, ei pelaa mikään muukaan eikä sille sitten mitään voi. Kunhan ollaan ja odotellaan.

Onneksi silloin tällöin saa lukea opettajasta tai jopa koko koulusta, joka haluaa tarjota oppilailleen vaihtoehdon ja samalla myös hengähdystauon digitaalisesta ympäristöstä. Joka kerta se ilahduttaa suuresti.

Entä kun sopimuksen tai muun asiakirjan allekirjoittaminen digitaaliseen asiakirjaan on firmalle niin merkityksetön seikka, ettei ole vaivauduttu edes hankkimaan kynää, jolla asiakas voisi noin 3 cm x 10 cm ‑kokoiselle ruudulle kirjoittaa siedettävän näköisen nimikirjoituksen. On todella huonoa asiakaspalvelua vaatia häntä tuhertamaan pieneen tilaan pelkällä sormenpäällä jotain, jota ei usean yrityksen jälkeenkään myöntäisi omakseen, ellei olisi juuri kuullut myyjän suusta, ettei sillä olekaan mitään merkitystä. Naureskellen hän vielä lisää, että eihän nykyään opeteta käsin kirjoittamista edes koulussa.

Siitä huolimatta: Ovatko kynät liian kalliita vai turhia hankintoja yrityksille, joissa asiakkaiden digitaalinen allekirjoitus kuuluu merkityksettömyydessäänkin yhtenä vaiheena jokapäiväisen asiakaspalvelun toimintoihin? Ehkä kaikki töppösormiset ja pitkäkyntiset tuhertajat ovatkin myyjäpuolelle vain pientä viihdykettä työpäivän lomassa.  

Säästöjä ajatellen yksikin kynä riittäisi, no ehkä toinen varalle. Ei liioitella tarvitse. Sattuvasti silmiin osuneessa dokumenttipätkässä USA:n silloinen presidentti Lyndon B. Johnson allekirjoitti kansalaisoikeuslain heinäkuussa 1964 ja näytti käyttävän jokaiseen kirjaimeen eri kynää. Loppuun päästyään hän jakoi kynät läsnä olleiden kesken.

Aikamme kuvahan on, että kaikessa vannotaan juuri mitään kyseenalaistamatta teknologian nimeen. Samalla kun teknologia kehittyy nopealla vauhdilla eteenpäin, ihminen taantuu hitaasti taaksepäin. Häntä pakotetaan koko ajan luopumaan ihmislajille luontaisista toimintatavoista, koska kone tekee kaiken nopeammin ja helpommin. 

Se sitten johtaa siihen, että aivot kutistuvat käyttämättöminä pikkuhiljaa rusinan kokoisiksi. Käsin ei osata juuri muuta kuin näpytellä näppäimiä. Ehkä vielä tulee sekin aika, jolloin koko olemassaolonsa merkityksen täysin menettänyt ihminen valitaan Vuoden turhakkeeksi.

Tila haltuun

Veteen piirretty viiva ehtii hävitä jo ennen muodostumistaan viivaksi eikä siitä jää minkäänlaista jälkeä. Kyseinen fraasi syntyi kuvaamaan asioiden välistä häilyvää rajaa, epämääräistä tilaa, jossa ei kyetä selvästi osoittamaan kullekin asialle omaa tarkkaan rajattua karsinaa.

Sakari Virkkunen (1925−2000) on toimittamassaan Suomalaisessa fraasisanakirjassa (5. p. 1983) maininnut fraasin lähteeksi John F. Kennedyn (1917−63) kirjan Strategy of Peace (1960). Kennedy on käyttänyt sanontaa käsitellessään rajanvetoa sisä- ja ulkopolitiikan välillä.

Sittemmin fraasia on käytetty myös nimeämään erilaisia kulttuurisia tuotoksia: Max Jakobsonin kirja vuodelta 1980, Terrence Malickin sotaelokuva vuodelta 1998 sekä Timo Heinon veistos vuodelta 2014 ovat kaikki saaneet nimekseen Veteen piirretty viiva. 

Veden ohella myös ilma on yksi neljästä elementistä, joiden avulla kreikkalaiset filosofit ovat maailmaa muinoin jäsentäneet. Puhutaan klassisista alkuaineista. Jo mainittujen lisäksi kaksi muuta ovat maa ja tuli. 

Kuten veteen piirretty viiva on silmälle näkymätön, niin on myös ilmaan ”vedetty” raja. Siitä huolimatta pystytään muutaman minuutin tarkkuudella kertomaan, että ulkovallan hävittäjä tai muu lentokone on lentänyt toisen maan ilmatilassa. Jos se katsotaan uhaksi, puhutaan ilmatilaloukkauksesta.

Valtioiden välille maaperään voidaan pystyttää näkyviä raja-aitoja ja -muureja, ja rajat voidaan piirtää myös karttoihin. Olematon (ylitetty) raja jossain kilometrien korkeudella vaikuttaa sen sijaan jo ajatuksenakin järjettömältä. Mieli luo kuvaa, jossa maasta lähtee kohtisuoraan ylöspäin lasersäteitä, jotka rajaavat samankokoisen tilan ilmassa ja reagoivat herkästi siihen, kun jokin tunkeutuu tälle alueelle. Fyysiset aidat ja muurit eivät kuitenkaan kauttaaltaan ympäröi maailman maita lasersäteiden olemassaolosta puhumattakaan.

Järkiperäisesti asian voi tietenkin selittää sillä, että on keksitty tarkkoja tutkia valvomaan liikkumista maassa, merissä ja ilmassa. Lähtökohtana tutkien kehittämiselle on ollut valtioiden turvallisuus ja sen varmistaminen, mikä oitis viittaa sotilaalliseen käyttötarkoitukseen. Saatu hyöty on siirtynyt myös muun ilmaliikenteen valvontaan. Vaikkei ilmaan vedettyä rajaa ole olemassakaan, tutka voi siis silti paljastaa sen ylittämisen sääoloista ja vuorokaudenajasta riippumatta.  

Koska teknologiassa pyritään jatkuvasti korkealentoisempaan tuotekehitykseen ja valtioiden välisissä suhteissa aina jonkun on yritettävä päästä niskan päälle, tutkien toimintakyvyn heikentämiseksi ryhdyttiin kehittämään häiveteknologiaa. Sen avulla kohteiden havaitsemista halutaan vaikeuttaa. Tulevaisuuden toiveissa lienee keksintö, jonka avulla kohteet saadaan yhtä näkymättömiksi kuin se olematon raja ilmatilassa.

Turvallisuuteen vetoavasta selityksestä huolimatta tuntuu absurdilta ajatella, että ihmisellä (ja hänen kauttaan valtiolla) olisi jokin valta tai oikeus omistaa tai edes hallita ja rajoittaa koko maapallon elämän ylläpitäjää, ilmaa. Ikään kuin ilmatila todella olisi jaettavissa ja myös suljettavissa. Se, joka sai idean päähänsä ja esitti sen ääneen, esitti toiselle samalla uhkauksen: Jos tunkeudut meidän alueellemme, saat hävittäjät kannoillesi. No, se uhkaus otettiin todesta ja pantiin kiertämään.

Suurin osa siivekkäistä ei kuitenkaan ole koskaan rajoista välittänyt. Taivaan linnut ovat tottuneet vapaasti lentämään yli kaikkien rajojen ja maanosien. Sitten samaan ilmatilaan ilmestyivät kymmenet ja sadat pienikokoiset tappajatuholaiset häiritsemään paitsi ihmisten myös lintujen rauhaa. Onko niidenkin säännöllinen reittiliikenne jo uhattuna?

Mikä on presidentti

Mikä on presidentti?

Äskettäin lukemassani kirjassa* esitetty kysymys sai palaamaan toisen, Ulla-Maija Salon kirjoittaman ja lasten kirjeisiin perustuvan kirjan Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (2006) pariin. Kirje Tarja Haloselle oli monelle suomalaislapselle merkityksellinen hetki elämässä, kuten 11-vuotiaan pojan loppukaneetti osoittaa: ”PS: en ole muuten koskaan ennen lähettänyt itse kirjoittamaani kirjettä, joten päätin aloittaa korkealta.”

Ehkei ole kovin liioiteltua sanoa, että parhaiten mieliin jääneet Suomen presidentit ovat olleet pisimpään (1956−1982) maata johtanut Urho Kekkonen sekä juuri Tarja Halonen (kaudet vuosina 2000−2012). Olihan hän täällä ensimmäinen − toistaiseksi myös ainoa − nainen siinä asemassa ja esikuva erityisesti monille tytöille. Se oli suuri asia 2000-luvun alun Suomessa ja huomattu myös maailmalla.

Kirjaan otetuista lainauksista näkee, miten merkittävästä asiasta olikaan kyse: ”Seurasin vaaleja joka päivä”, kirjoitti 9-vuotias tyttö. ”Rouva presidentti! Saisinko kysyä miksi suomelle valitaan presidentti vaikka lapsilta ei kysytä mitään. Pyytäisin että äänestysikää voisi laskea.” (Tyttö 8 v.) Jopa päiväkoti-ikäinen tyttö halusi (hoitajan avustuksella) kannustaa Halosta jatkamaan: ”Menethän taas vaaleisiin?”

Presidentti ja hänen tekemänsä työ tulee vastaan milloin missäkin: television ohella muun muassa aikuisten puheissa, koulussa sekä lastenkirjoissa höystettynä omalla mielikuvituksella. Presidentin tehtäviin katsotaan kuuluvaksi esimerkiksi johtaminen, istuminen kokouksissa, vieraileminen muissa maissa ja kaikkien ongelmien ratkaiseminen, myös lasten omien.

Moni lapsi halusikin tietää tarkemmin presidentin työstä, osittain myös omien tulevaisuudensuunnitelmien takia. ”Minun pitää tietää, että voin arvioida tuleeko minusta isona presidentti vai ei.” (Tyttö 10 v.)

Lapset olivat hyvin tietoisia yhteiskunnan tilasta ja ottivat siihen kantaa vakavasti ja tosissaan. Heitä huolettivat muun muassa ympäristöasiat, köyhyys, työttömyys ja sodat. (Kuin tästä ajasta.) 11-vuotias poika toivoi presidentin tekevän kaikkensa maailmanrauhan puolesta ja kehotti: ”Mieti puheitani sodasta ja rauhanturvaajista.”

Myös Halosen henkilökohtaisesta elämästä poikaystävästä pankkitilin saldoon oltiin kiinnostuneita. Syvemmän tuttavuuden toivossa saatettiin ehdottaa, ”olisitko kanssani kirjeenvaihtoa”. Kyläänkin olisi kiva päästä, turvallisuuspuolta unohtamatta: ”Voit olla huoletta en ole Vento vieras.” (Tyttö 10 v.)

Kirjeissä titteli kääntyy milloin muotoon presidentta, resipentti, presitenti, milloin residentti, presintti, resibenti tai pesidentti.

Monen mielestä presidentin työn hohdokkain puoli avautuu kaikelle kansalle television lähettämissä Linnan itsenäisyyspäiväjuhlissa. Häiriötekijät kyllä harmittavat. ”Minä en voi oikein koskaan rauhassa seurata juhliasi, kun äitini hokee joka vuosi vieressä, että: ”tuonne Linnanjuhliin olisi joskus hieno päästä”. Halosen aikaan ei vielä järjestetty lapsille omia itsenäisyyspäiväjuhlia kättelyineen Linnan juhlien tapaan, vaan perinne aloitettiin vuonna 2017.  

Koulussa puolestaan annetaan tietoa vaaleista ja opetellaan myös äänestämään. Alun kysymys muistutti siitä, miten arvokasta onkaan mahdollisuus saada koulutusta ja sitä kautta yrittää rakentaa toimivaa ja kaikille mahdollisimman turvallista yhteiskuntaa. Se muistutti myös siitä, ettei läheskään kaikkialla tätä mahdollisuutta ole.

Samoihin aikoihin kun Tarja Halonen jo eteni kohti presidenttiyttä, kaukana Sierra Leonessa 12-vuotias Mariatu Kamara (1986−) eli sisällissodan kauhujen keskellä. Hän joutui kapinallisten sieppaamaksi, heistä osa oli samanikäisiä poikia.

Pojat kertoivat Mariatulle, että tappamisen sijaan he katkaisisivat hänen kätensä estääkseen häntä äänestämästä vaaleissa. Tytön pitäisi sen jälkeen mennä presidentin luokse näyttämään, mitä kapinalliset olivat hänelle tehneet, ja pyytää tätä antamaan hänelle uudet kädet. Sitten brutaali teko toteutettiin.

”Samalla kun silmäluomeni sulkeutuivat, näin kapinallispoikien onnittelevan toisiaan. Kuulin heidän nauravan. Tajuntani hämärtyessä muistan kysyneeni itseltäni: Mikä on presidentti?”

 

 

*Will Schwalbe (1962−) Elämän mittainen lukupiiri (2012, suom. 2014), jossa on pari lainausta Mariatu Kamaran elämästä kertovasta kirjasta The Bite of The Mango (2008).