maanantai 23. helmikuuta 2026

Mikä on presidentti

Mikä on presidentti?

Äskettäin lukemassani kirjassa* esitetty kysymys sai palaamaan toisen, Ulla-Maija Salon kirjoittaman ja lasten kirjeisiin perustuvan kirjan Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (2006) pariin. Kirje Tarja Haloselle oli monelle suomalaislapselle merkityksellinen hetki elämässä, kuten 11-vuotiaan pojan loppukaneetti osoittaa: ”PS: en ole muuten koskaan ennen lähettänyt itse kirjoittamaani kirjettä, joten päätin aloittaa korkealta.”

Ehkei ole kovin liioiteltua sanoa, että parhaiten mieliin jääneet Suomen presidentit ovat olleet pisimpään (19561982) maata johtanut Urho Kekkonen sekä juuri Tarja Halonen (kaudet vuosina 2000−2012). Olihan hän täällä ensimmäinen toistaiseksi myös ainoa − nainen siinä asemassa ja esikuva erityisesti monille tytöille. Se oli suuri asia 2000-luvun alun Suomessa ja huomattu myös maailmalla.

Kirjaan otetuista lainauksista näkee, miten merkittävästä asiasta olikaan kyse: ”Seurasin vaaleja joka päivä”, kirjoitti 9-vuotias tyttö. ”Rouva presidentti! Saisinko kysyä miksi suomelle valitaan presidentti vaikka lapsilta ei kysytä mitään. Pyytäisin että äänestysikää voisi laskea.” (Tyttö 8 v.) Jopa päiväkoti-ikäinen tyttö halusi (hoitajan avustuksella) kannustaa Halosta jatkamaan: ”Menethän taas vaaleisiin?”

Presidentti ja hänen tekemänsä työ tulee vastaan milloin missäkin: television ohella muun muassa aikuisten puheissa, koulussa sekä lastenkirjoissa höystettynä omalla mielikuvituksella. Presidentin tehtäviin katsotaan kuuluvaksi esimerkiksi johtaminen, istuminen kokouksissa, vieraileminen muissa maissa ja kaikkien ongelmien ratkaiseminen, myös lasten omien.

Moni lapsi halusikin tietää tarkemmin presidentin työstä, osittain myös omien tulevaisuudensuunnitelmien takia. ”Minun pitää tietää, että voin arvioida tuleeko minusta isona presidentti vai ei.” (Tyttö 10 v.)

Lapset olivat hyvin tietoisia yhteiskunnan tilasta ja ottivat siihen kantaa vakavasti ja tosissaan. Heitä huolettivat muun muassa ympäristöasiat, köyhyys, työttömyys ja sodat. (Kuin tästä ajasta.) 11-vuotias poika toivoi presidentin tekevän kaikkensa maailmanrauhan puolesta ja kehotti: ”Mieti puheitani sodasta ja rauhanturvaajista.”

Myös Halosen henkilökohtaisesta elämästä poikaystävästä pankkitilin saldoon oltiin kiinnostuneita. Syvemmän tuttavuuden toivossa saatettiin ehdottaa, ”olisitko kanssani kirjeenvaihtoa”. Kyläänkin olisi kiva päästä, turvallisuuspuolta unohtamatta: ”Voit olla huoletta en ole Vento vieras.” (Tyttö 10 v.)

Kirjeissä titteli kääntyy milloin muotoon presidentta, resipentti, presitenti, milloin residentti, presintti, resibenti tai pesidentti.

Monen mielestä presidentin työn hohdokkain puoli avautuu kaikelle kansalle television lähettämissä Linnan itsenäisyyspäiväjuhlissa. Häiriötekijät kyllä harmittavat. ”Minä en voi oikein koskaan rauhassa seurata juhliasi, kun äitini hokee joka vuosi vieressä, että: ”tuonne Linnanjuhliin olisi joskus hieno päästä.” Halosen aikaan ei vielä järjestetty lapsille omia itsenäisyyspäiväjuhlia kättelyineen Linnan juhlien tapaan, vaan perinne aloitettiin vuonna 2017.  

Koulussa puolestaan annetaan tietoa vaaleista ja opetellaan myös äänestämään. Alun kysymys muistutti siitä, miten arvokasta onkaan mahdollisuus saada koulutusta ja sitä kautta yrittää rakentaa toimivaa ja kaikille mahdollisimman turvallista yhteiskuntaa. Se muistutti myös siitä, ettei läheskään kaikkialla tätä mahdollisuutta ole.

Samoihin aikoihin kun Tarja Halonen jo eteni kohti presidenttiyttä, kaukana Sierra Leonessa 12-vuotias Mariatu Kamara (1986−) eli sisällissodan kauhujen keskellä. Hän joutui kapinallisten sieppaamaksi, heistä osa oli samanikäisiä poikia.

Pojat kertoivat Mariatulle, että tappamisen sijaan he katkaisisivat hänen kätensä estääkseen häntä äänestämästä vaaleissa. Tytön pitäisi sen jälkeen mennä presidentin luokse näyttämään, mitä kapinalliset olivat hänelle tehneet, ja pyytää tätä antamaan hänelle uudet kädet. Sitten brutaali teko toteutettiin.

Samalla kun silmäluomeni sulkeutuivat, näin kapinallispoikien onnittelevan toisiaan. Kuulin heidän nauravan. Tajuntani hämärtyessä muistan kysyneeni itseltäni: Mikä on presidentti?”

 

 

*Will Schwalbe (1962−) Elämän mittainen lukupiiri (2012, suom. 2014), jossa on pari lainausta Mariatu Kamaran elämästä kertovasta kirjasta The Bite of The Mango (2008).

sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Elävä äly, älä jätä

Takavuosina nousi joitakin kohuja tieteellisen tutkimuksen lopputöistä, joissa oli todettu julkisuudesta tunnetun tekijän plagioineen eli käyttäneen toisen tekijän tekstiä omanaan. Toisen tekstiä on voinut käyttää sellaisenaan tai osittain tekstiä muunnellen alkuperäistä lähdettä ilmoittamatta.

Nyt kaikkialla kohkataan tekoälystä. Miten plagiointi ja tekoälyn käyttö tekstityössä eettiseltä kannalta oikeastaan eroavat toisistaan? Plagiointihavainnot perustuvat siihen, että tekstin alkuperäinen tekijä on tunnistettu. Eri lähteistä tietoa poimivan tekoälyn tuottamasta tekstistä varsinaisia tekijöitä voi olla vaikeampi osoittaa. Kuitenkin molempia käytetään samalla tavalla: otetaan omiin nimiin jotain, mitä ei ole itse kirjoittanut.

Valitettavasti tekoäly on valtaamassa yhteiskuntaa ylläpitävän toiminnan ohella myös viestimet. Kun valtakunnan suurimmat päivälehdet antavat Juttuapuri-nimisen tekoälyn luonnostella jutut ja toimittajalle jää faktojen tarkistus, tarvittaessa editointi ja jutun julkaiseminen, onko täysin perusteltua toimittajan julkaista se omissa nimissään? Kumpi on tosiasiallinen tekijä?

Suomen Kuvalehden mediaa käsitelleessä kolumnissaan 3/2026 mediatutkija Anu Koivunen kiitti lehtiä avoimuudesta niiden kerrottua tekoälynkäyttötavoistaan, mutta totesi samalla epäluulon niitä kohtaan kasvavan, ”kuin kylmän puhurin minun ja ikäni lukemani lehden välillä”.

Koivunen pohti, näkevätkö lehdet lukijan pelkkänä datapisteenä (verkkoklikkauksineen) vai luottamussuhteen toisena osapuolena, jolle tärkeitä ovat ihmistoimittajan esittämät näkökulmat, analyysit ja omaperäinen ajattelu.

Luonnostelusta ei liene pitkä matka siihen, että aletaan julkaista sellaisenaan tekoälyn tuottamia tekstejä. Pomo hönkii niskassa, uutinen pitää saada julkaistua nopeasti, tavoitellaan klikkausten määrän kasvua. Ei ole aikaa itse ajatella ja kirjoittaa.

Otetaanko tekoälyn mahdollinen (vai jo todennäköinen) käyttö huomioon, kun työstään ansioituneita toimittajia palkitaan? Esimerkiksi Suuren journalistipalkinnon nimestä tekee mieli löytää viittaus ihmisen itsensä tekemään työhön ja sen arvostamiseen, mutta korostavan määreen saakin palkinto, ei journalisti.

Median tapaan voi pohtia kirjallisuuden kenties väistämätöntä, murheellista kehityskulkua. Kuinka pitkään kirjailijan omanarvontunto kestää, jos ympärillä yhä useampi alkaa antaa tekoälylle periksi? Kun mielikuvitus junnaa, kyvyt eivät oikein tunnu riittävän eikä taustatiedon etsimiseen jaksaisi aina paneutua. Paine yrittää helpomman kautta kasvaa.

Suomessa jaetaan Wikipedian mukaan kuutisenkymmentä kirjallisuuspalkintoa, joista mainittakoon 17 yleistä kirjallisuuspalkintoa (kuten Finlandia-palkinto), 12 tietokirjallisuuden palkintoa (Vuoden historiateos), 15 lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoa (Kaarina Helakisa ‑palkinto) sekä 8 runokirjapalkintoa (Eino Leinon palkinto).

Vanhimmaksi Wikipedia mainitsee Aleksis Kiven rahaston palkinnon, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on jakanut vuodesta 1936. Ehtiikö se täyttää 100 vuotta ennen kuin todetaan, etteivät tällaiset palkinnot enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan?

Kumpi voittaa − helppo tekeminen (tekemättömyys) vai ihmisen halu ja tarve itse tutkia ja kirjoittaa, luoda uutta. Halutaanko tulevaisuuden koululaiset kasvattaa ”hyviksi ihmisiksi” algoritmien ohjaileman keinotekoisen vai inhimillisen älyn voimin? Onko jo täysin annettu periksi? Siltä vaikuttaa lobbareilta kuulostavien asiantuntijoiden mielipiteiden perusteella: On mentävä kehityksen mukana − sen syvällisemmin miettimättä, mihin se pitkällä aikavälillä ihmiskunnan vie.