Upea ihminen

”Olen silmittömästi rakastunut itseeni, minua on niin paljon ja se kaikki on upeaa.”

Omahyväistä suunpieksentää, josta helposti tunnistaa henkilön. Vai tunnistaako? Onko kyseessä yhdysvaltalainen liikemies, jota näinä aikoina myös Yhdysvaltain presidentiksi kutsutaan, vai hänen maanmiehensä vuosina 1819−92 elänyt runoilija*? Ehkä liikemies sen kerran, kun avasi kirjan, osui sattumanvaraisesti lukemaan juuri nämä sanat ja katsoi, että siinä on hänelle kaikki tarvittava koko elämän ajaksi.

Ilman lääketieteellistä diagnoosiakin ihmisen hulluuden voi nähdä ilmentyvän monella tapaa, ja joskus ne voivat yhdistyä samassa henkilössä: suuruudenhullu, raivohullu, sotahullu, yllytyshullu.

Maailmanhistoriassa on aina ollut omahyväisyyteensä lopulta tukehtuvia itsevaltiaita. Harvemmin kuitenkaan vallankäytön keskittyminen yksiin käsiin ja sen seuraukset lienee käynyt niin nopeasti kuin omana aikanamme Yhdysvalloissa juuri nyt. Siellä on otettu suorastaan harppauksia samaan suuntaan kuin esimerkiksi itänaapurissamme.

Hitaampaa muutosta ei huomata yhtä helposti, varsinkin jos sitä yritetään saada aikaiseksi peitellysti. Mutta kun näkee, millaiseen tahtiin etenee yhden miehen yritys (myötäilijöiden avustuksella) muuttaa koko yhteiskunta perustuksia myöten oman mielen mukaiseksi, niin se ei ole vain huolestuttavaa vaan se on todella pelottavaa. Otsikoissa viihtyvä suunpieksijä haluaa toimia paitsi nopeasti myös turhia salailematta: kaikkien ympäri maailmaa on tiedettävä, mihin hän pystyy.

Jos tällainen käsitys antaa maasta liian yksipuolisen kuvan, se johtuu pitkälti suomalaismediasta, joka päivittäin keskittyy uutisoinnissaan presidentin ja hänen hallintonsa sanomisiin ja tekemisiin. Harvempi yksittäinen suomalainen seuraa yhdysvaltalaisia lehtiä tai muita viestimiä voidakseen saada laajemman kokonaiskuvan siitä, miten maa makaa. Mitä suuri (suurempi?) osa kansalaisista siellä ajattelee? 

Ennen kaikkea mitä tekevät asian eteen kaikki ne demokraattikansanedustajat, tavalliset ihmiset, elokuvantekijät, näyttelijät, kirjailijat, yliopistoväki, ketkä tahansa, jotka vastustavat kotimaansa demokratian alasajoa? Miten voi palvella armeijassa tai muussa vastaavassa turvallisuusorganisaatiossa pakotettuna toimimaan vastoin kaikkea järkeä?

Vaikka meno Yhdysvalloissa ja Venäjällä alkaa yhä enemmän muistuttaa toisiaan, Suomen valtiojohto katsoo hyväksi edelleen (kärjistäen) vannoa uskollisuutta Yhdysvaltain lipulle. Häpeilemättä omia tekemisiään tähtilipun maa odotti Euroopalta kunnioitusta, kun se ensin oli antanut maanosalle oikein ”isän kädestä” sapiskaa.

Vaikka liikemiehen tavoitteena tiellä Floridan kartanostaan Valkoiseen taloon oli ennen kaikkea selvä muutos entiseen, hän ei ole vieläkään tajunnut olennaista: Jos aasi tekee matkan, se ei palaa kotiin hevosena.** (engl. kirkonmies ja historioitsija Thomas Fuller 1608−61)

 

*Walt Whitman ‑lainaus ja **Thomas Fuller ‑lainaus ovat poimintoja Jarkko Laineen toimittamasta Suuresta sitaattisanakirjasta (1983).

Vaihtelu virkistää

Parissakymmenissä ihminen saattaa ajatella elämänsä vasta kunnolla alkavan, mutta puhelin on siinä iässä ikivanha. Silti, kuten moni ikihonka, nuoruutensa päivät kauas taakse jättänyt laitekin voi vielä sinnitellä.

Jos on käyttänyt vain älypuhelinta, ei tiedä sitä edeltäneistä kännyköistä ja niiden akun kestävyydestä mitään. Nykyajan moninaisista ominaisuuksistaan huolimatta (vai juuri siksi?) älypuhelinta voi kuuleman mukaan joutua lataamaan jopa päivittäin. Ikivanha on saanut uuden, alkuperäisen valmistajan akun varmasti ainakin kerran. Toinen kerta on mahdollinen, kenties todennäköinen, mutta siitä ei ole mitään muistikuvaa.

Lopulta nykyisen akun virran määrää merkitsevä vihreä hupeni viiden päivän kuluessa − enimmäkseen itsekseen − enää vain ohueksi siivuksi (ei prosentteja). Puhelimella on aina ollut varsin vähän käyttöä, lähinnä se on toiminut kirjoitettujen viestien välineenä. Edes lankapuhelimen aikaan kuulokkeen päässä roikkuminen ei innostanut rupattelemaan. Ikivanhan voi sitä kaipaamatta unohtaa takin taskuun vaikka päiväksi.  

Koska kaikki välttämätön digiasiointi ja usein muukin asioidenhoito hoituu tietokoneella, uuden puhelimen hankkiminen ei ole ollut tarpeellista. Hyvä keino välttyä yleisesti tunnistetulta ja tunnustetulta riippuvuudelta on välttää sen aiheuttajaa. Tosin yhteiskunta sovelluskehittäjistä mainostajiin ja päättäjiin kyllä tekee kaikkensa, ettei se onnistuisi.

On huomattava, että niin suurta, absoluuttista valtaa tuskin millään älypuhelimella on, että se saisi automaattisesti jokaisen kiinnostumaan asioista, sisällöistä tai käyttötavoista, joista hän ei ole koskaan ennenkään ollut kiinnostunut tai joita ei pidä elämäntavalleen tarpeellisina. Ajatuskin, että antaisi puhelimen tehdä itsestään ihmiselämän tärkeimmän asian, jota ilman ei voi olla koskaan eikä missään, keskipisteen, joka ohjailisi, toteuttaisi ja hallitsisi liki kaikkia mahdollisia toimintoja, on yksinkertaisesti vastenmielinen.

Joten: Käyttötottumusten pysyttyä samoina oli vielä kerran kokeiltava tuttua vaihtoehtoa. Ikivanhaan sopivia akkuja oli kuin olikin yhä saatavilla. Myyjä tosin ei tällä kertaa maininnut enää mitään akun alkuperäisyydestä.  

Uusi akku osoittautui heti surkeaksi. Pitkistä latauksista huolimatta puhelin jo kolmen päivän kuluttua inahti: Lisää virtaa! Kun sama vain toistui, oli selvää, että akku oli joko vanhentunut tai huono kopio.

Koska viisi päivää on sentään enemmän kuin kolme, kelvoton sai melko pian antaa paikkansa takaisin vanhalle. Aivan yllättäen vanha olikin kovin virkistynyt lyhyellä lepolomallaan! Viikko latauksesta vihreä virta ei ollut vähentynyt lainkaan. Vasta tasan kahden viikon jälkeen entisenlaisella käytöllä puhelin oli ladattava uudelleen. Yli kaksi kuukautta vaihdon jälkeen akku on edelleen pysynyt uusissa voimissaan.

Näyttäisi käyneen kuin takavuosien pikku-uutisen kadoksissa olleelle: Huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena. Aika puolestaan näyttää, kuinka pitkään pienen virkistysloman vaikutus kestää.

Kaikkee hyvää sulle

Useimmilla suomen kielen verbeillä on useita merkityksiä tai käyttötapoja. Äkkiseltään ei olisi mitenkään voinut arvata jopa mitäänsanomattoman olla-verbin kuuluvan tuohon joukkoon: Kielitoimiston sanakirja esittelee peräti 28 tapaa (alakohtineen!) käyttää kyseistä sanaa.

Verrattuna olla-verbiin verbi tappaa saa sanakirjassa vain kolme päämerkitystä, joitakin alakohtia silläkin. Kuvaannollisesti urheilukielessä voi tappaa sekä pallon tenniksessä että pelaajan pesäpallopelissä. Murteessa tappaa tarkoittaa puimista.

Muunlaisessa kuvaannollisessa käytössä tappamisella voidaan tarkoittaa jonkin henkisen, abstraktin lopettamista, tukahduttamista, hävittämistä, uuvuttamista ja näännyttämistä. Tässä mielessä merkillisimmältä tuntuu verbin yhdistäminen aikaan, liian ajan kuluttamiseen. Esimerkiksi jonkun tapaamista odottavalle saatetaan sanoa Istu siihen aikaa tappamaan.

Ilman sanakirjan apua jotkin mainituista merkityksistä saattavat olla monelle vieraita, mutta päämerkitys verbille tappaa tuskin on epäselvä kenellekään. Sille altistutaan pienestä pitäen. Turvattuakin elämää elävät osuvat sen tielle kaikkialla, vaikkei surmaa tai murhaa koskaan tapahtuisi lähelläkään omaa elinympäristöä. Televisio, tietokonepelit, some ja piilossa toimivat hämäräsivustot − mielikuvatarjonnasta ei todellakaan ole puutetta. Kansojen sodat sekä yksittäisten ihmisten välienselvittelyt ja pahimmillaan joukkosurmat ovat tuoneet todelliset tappotantereet koteihin päivästä toiseen.

Dekkarit ovat ainakin suomalaisten eniten suosimaa luettavaa. Viihteeksi verhoiltu laji oli kirjaston suositeltujen kirjojen hyllyssä taannoin saanut kyltin Mukavia murhia. Tappamisella uhkaaminen on pesiytynyt jopa leikkipuheeseen: Jos et anna suklaata, tapan sut. Hätkähdyttävää olla noiden sanojen kohteena ja huomata, miten yllättävän helposti ne voivat tulla tutunkin ihmisen suusta.

Kehotus tappamaan vaikuttaa olevan maailmalla kiihkomielisten tärkein tapa ”saada asiat hoitumaan” itselle mieluisalla tavalla. Jotkut valtaapitävät yllyttävät armeijoitaan peittelemättä: Tappakaa viholliset, tappakaa ne! Ja kun yksi omista surmataan, se kostetaan moninkertaisesti toiselle osapuolelle. Sitten iloitaan, kun haluttu kohde on onnistuttu saamaan hengiltä.

Ainakin rippikoulun käynyt lienee tutustunut Kymmenen käskyyn. Älä tapa on niistä viides. Seitsemäs taas kieltää varastamisen, kahdeksas pötypuheiden levittämisen lähimmäisestä. Ahneuksissaan ei myöskään pidä tavoitella mitään toisen omaa (kymmenes). Nämä muiden muassa.

Vai haluaisiko joku, että häneltä varastetaan, häntä parjataan julkisesti tai koko elämä rikotaan?

Se maailma, jossa nyt elämme, näyttäisi toimivan monessa kohdin päinvastoin kuin käskyissä kehotetaan. Aivan kuin kieltosana älä olisi unohdettu niiden käskyjen alusta, joihin se on kirjoitettu, ja lisätty niihin, joissa sitä ei ole. Tai jos toisilta väärin tekeminen vielä haluttaisiinkin kieltää, itselle kyllä ollaan valmiita suomaan monenlaisia erivapauksia. Niin tekevät sumeilematta jopa röyhkeimmät ylimmän vallan edustajat. Sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen murentuminen ja siitä seurannut sekasorto ovat tästä hyvä esimerkki.

Takavuosina puolalainen elokuvantekijä Krzysztof Kieślowski (1941−1996) tuli tunnetuksi sarjallaan Dekalog (1989, suomenkieliseltä nimeltään Kymmenen käskyä), jossa hän käsitteli oman näkemyksensä mukaan aikansa moraalikäsityksiä. Karun kalseassa ympäristössä kuvattu, kaikesta turhasta riisuttu sarja oli siitä huolimatta vaikuttava. Kahdesta teemasta Kieślowski oli tehnyt ensin pidemmän elokuvaversion: rakkaudesta ja − tappamisesta.

Kymmenen käskyn sinä-muotoinen puhuttelu on kuin spottivalo, joka korostaa jokaisen yksilön vastuuta niistä valinnoista, joita hän tekee omassa elämässään mutta jotka samalla − tavalla tai toisella − limittyvät vuorovaikutukseen muiden kanssa. ”Onko onni onni vain sillä ehdolla, että se on oma onni? / Onko oikeus sama kuin oma oikeus, hyvä sama kuin oma hyvä.” (Lauri Viita 1916−1965)

Ehkä läpi käskyjen kulkeman ydinajatuksen voisi tiivistää sanoihin, jotka tuntematon, bodaria muistuttanut vastaantulija syvältä hupparinhuppunsa alta yllättäen lausui: Kaikkee hyvää sulle.