Tila haltuun

Veteen piirretty viiva ehtii hävitä jo ennen muodostumistaan viivaksi eikä siitä jää minkäänlaista jälkeä. Kyseinen fraasi syntyi kuvaamaan asioiden välistä häilyvää rajaa, epämääräistä tilaa, jossa ei kyetä selvästi osoittamaan kullekin asialle omaa tarkkaan rajattua karsinaa.

Sakari Virkkunen (1925−2000) on toimittamassaan Suomalaisessa fraasisanakirjassa (5. p. 1983) maininnut fraasin lähteeksi presidentti John F. Kennedyn (1917−63) kirjan Strategy of Peace (1960). Kennedy on käyttänyt sanontaa käsitellessään rajanvetoa sisä- ja ulkopolitiikan välillä.

Sittemmin fraasia on käytetty myös nimeämään erilaisia kulttuurisia tuotoksia: Max Jakobsonin kirja vuodelta 1980, Terrence Malickin sotaelokuva vuodelta 1998 sekä Timo Heinon veistos vuodelta 2014 ovat kaikki saaneet nimekseen Veteen piirretty viiva. 

Veden ohella myös ilma on yksi neljästä elementistä, joiden avulla kreikkalaiset filosofit ovat maailmaa muinoin jäsentäneet. Puhutaan klassisista alkuaineista. Jo mainittujen lisäksi kaksi muuta ovat maa ja tuli. 

Kuten veteen piirretty viiva on silmälle näkymätön, niin on myös ilmaan ”vedetty” raja. Siitä huolimatta pystytään muutaman minuutin tarkkuudella kertomaan, että ulkovallan hävittäjä tai muu lentokone on lentänyt toisen maan ilmatilassa. Jos se katsotaan uhaksi, puhutaan ilmatilaloukkauksesta.

Valtioiden välille maaperään voidaan pystyttää näkyviä raja-aitoja ja -muureja, ja rajat voidaan piirtää myös karttoihin. Olematon (ylitetty) raja jossain kilometrien korkeudella vaikuttaa sen sijaan jo ajatuksenakin järjettömältä. Mieli luo kuvaa, jossa maasta lähtee kohtisuoraan ylöspäin lasersäteitä, jotka rajaavat samankokoisen tilan ilmassa ja reagoivat herkästi siihen, kun jokin tunkeutuu tälle alueelle. Fyysiset aidat ja muurit eivät kuitenkaan kauttaaltaan ympäröi maailman maita lasersäteiden olemassaolosta puhumattakaan.

Järkiperäisesti asian voi tietenkin selittää sillä, että on keksitty tarkkoja tutkia valvomaan liikkumista maassa, merissä ja ilmassa. Lähtökohtana tutkien kehittämiselle on ollut valtioiden turvallisuus ja sen varmistaminen, mikä oitis viittaa sotilaalliseen käyttötarkoitukseen. Saatu hyöty on siirtynyt myös muun ilmaliikenteen valvontaan. Vaikkei ilmaan vedettyä rajaa ole olemassakaan, tutka voi siis silti paljastaa sen ylittämisen sääoloista ja vuorokaudenajasta riippumatta.  

Koska teknologiassa pyritään jatkuvasti korkealentoisempaan tuotekehitykseen ja valtioiden välisissä suhteissa aina jonkun on yritettävä päästä niskan päälle, tutkien toimintakyvyn heikentämiseksi ryhdyttiin kehittämään häiveteknologiaa. Sen avulla kohteiden havaitsemista halutaan vaikeuttaa. Tulevaisuuden toiveissa lienee keksintö, jonka avulla kohteet saadaan yhtä näkymättömiksi kuin se olematon raja ilmatilassa.

Turvallisuuteen vetoavasta selityksestä huolimatta tuntuu absurdilta ajatella, että ihmisellä (ja hänen kauttaan valtiolla) olisi jokin valta tai oikeus omistaa tai edes hallita ja rajoittaa koko maapallon elämän ylläpitäjää, ilmaa. Ikään kuin ilmatila todella olisi jaettavissa ja myös suljettavissa. Se, joka sai idean päähänsä ja esitti sen ääneen, esitti toiselle samalla uhkauksen: Jos tunkeudut meidän alueellemme, saat hävittäjät kannoillesi. No, se uhkaus otettiin todesta ja pantiin kiertämään.

Suurin osa siivekkäistä ei kuitenkaan ole koskaan rajoista välittänyt. Taivaan linnut ovat tottuneet vapaasti lentämään yli kaikkien rajojen ja maanosien. Sitten samaan ilmatilaan ilmestyivät kymmenet ja sadat pienikokoiset tappajatuholaiset häiritsemään paitsi ihmisten myös lintujen rauhaa. Onko niidenkin säännöllinen reittiliikenne jo uhattuna?

Mikä on presidentti

Mikä on presidentti?

Äskettäin lukemassani kirjassa* esitetty kysymys sai palaamaan toisen, Ulla-Maija Salon kirjoittaman ja lasten kirjeisiin perustuvan kirjan Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (2006) pariin. Kirje Tarja Haloselle oli monelle suomalaislapselle merkityksellinen hetki elämässä, kuten 11-vuotiaan pojan loppukaneetti osoittaa: ”PS: en ole muuten koskaan ennen lähettänyt itse kirjoittamaani kirjettä, joten päätin aloittaa korkealta.”

Ehkei ole kovin liioiteltua sanoa, että parhaiten mieliin jääneet Suomen presidentit ovat olleet pisimpään (1956−1982) maata johtanut Urho Kekkonen sekä juuri Tarja Halonen (kaudet vuosina 2000−2012). Olihan hän täällä ensimmäinen − toistaiseksi myös ainoa − nainen siinä asemassa ja esikuva erityisesti monille tytöille. Se oli suuri asia 2000-luvun alun Suomessa ja huomattu myös maailmalla.

Kirjaan otetuista lainauksista näkee, miten merkittävästä asiasta olikaan kyse: ”Seurasin vaaleja joka päivä”, kirjoitti 9-vuotias tyttö. ”Rouva presidentti! Saisinko kysyä miksi suomelle valitaan presidentti vaikka lapsilta ei kysytä mitään. Pyytäisin että äänestysikää voisi laskea.” (Tyttö 8 v.) Jopa päiväkoti-ikäinen tyttö halusi (hoitajan avustuksella) kannustaa Halosta jatkamaan: ”Menethän taas vaaleisiin?”

Presidentti ja hänen tekemänsä työ tulee vastaan milloin missäkin: television ohella muun muassa aikuisten puheissa, koulussa sekä lastenkirjoissa höystettynä omalla mielikuvituksella. Presidentin tehtäviin katsotaan kuuluvaksi esimerkiksi johtaminen, istuminen kokouksissa, vieraileminen muissa maissa ja kaikkien ongelmien ratkaiseminen, myös lasten omien.

Moni lapsi halusikin tietää tarkemmin presidentin työstä, osittain myös omien tulevaisuudensuunnitelmien takia. ”Minun pitää tietää, että voin arvioida tuleeko minusta isona presidentti vai ei.” (Tyttö 10 v.)

Lapset olivat hyvin tietoisia yhteiskunnan tilasta ja ottivat siihen kantaa vakavasti ja tosissaan. Heitä huolettivat muun muassa ympäristöasiat, köyhyys, työttömyys ja sodat. (Kuin tästä ajasta.) 11-vuotias poika toivoi presidentin tekevän kaikkensa maailmanrauhan puolesta ja kehotti: ”Mieti puheitani sodasta ja rauhanturvaajista.”

Myös Halosen henkilökohtaisesta elämästä poikaystävästä pankkitilin saldoon oltiin kiinnostuneita. Syvemmän tuttavuuden toivossa saatettiin ehdottaa, ”olisitko kanssani kirjeenvaihtoa”. Kyläänkin olisi kiva päästä, turvallisuuspuolta unohtamatta: ”Voit olla huoletta en ole Vento vieras.” (Tyttö 10 v.)

Kirjeissä titteli kääntyy milloin muotoon presidentta, resipentti, presitenti, milloin residentti, presintti, resibenti tai pesidentti.

Monen mielestä presidentin työn hohdokkain puoli avautuu kaikelle kansalle television lähettämissä Linnan itsenäisyyspäiväjuhlissa. Häiriötekijät kyllä harmittavat. ”Minä en voi oikein koskaan rauhassa seurata juhliasi, kun äitini hokee joka vuosi vieressä, että: ”tuonne Linnanjuhliin olisi joskus hieno päästä”. Halosen aikaan ei vielä järjestetty lapsille omia itsenäisyyspäiväjuhlia kättelyineen Linnan juhlien tapaan, vaan perinne aloitettiin vuonna 2017.  

Koulussa puolestaan annetaan tietoa vaaleista ja opetellaan myös äänestämään. Alun kysymys muistutti siitä, miten arvokasta onkaan mahdollisuus saada koulutusta ja sitä kautta yrittää rakentaa toimivaa ja kaikille mahdollisimman turvallista yhteiskuntaa. Se muistutti myös siitä, ettei läheskään kaikkialla tätä mahdollisuutta ole.

Samoihin aikoihin kun Tarja Halonen jo eteni kohti presidenttiyttä, kaukana Sierra Leonessa 12-vuotias Mariatu Kamara (1986−) eli sisällissodan kauhujen keskellä. Hän joutui kapinallisten sieppaamaksi, heistä osa oli samanikäisiä poikia.

Pojat kertoivat Mariatulle, että tappamisen sijaan he katkaisisivat hänen kätensä estääkseen häntä äänestämästä vaaleissa. Tytön pitäisi sen jälkeen mennä presidentin luokse näyttämään, mitä kapinalliset olivat hänelle tehneet, ja pyytää tätä antamaan hänelle uudet kädet. Sitten brutaali teko toteutettiin.

”Samalla kun silmäluomeni sulkeutuivat, näin kapinallispoikien onnittelevan toisiaan. Kuulin heidän nauravan. Tajuntani hämärtyessä muistan kysyneeni itseltäni: Mikä on presidentti?”

 

 

*Will Schwalbe (1962−) Elämän mittainen lukupiiri (2012, suom. 2014), jossa on pari lainausta Mariatu Kamaran elämästä kertovasta kirjasta The Bite of The Mango (2008).

Elävä äly, älä jätä

Takavuosina nousi joitakin kohuja tieteellisen tutkimuksen lopputöistä, joissa oli todettu julkisuudesta tunnetun tekijän plagioineen eli käyttäneen toisen tekijän tekstiä omanaan. Toisen tekstiä on voinut käyttää sellaisenaan tai osittain tekstiä muunnellen alkuperäistä lähdettä ilmoittamatta.

Nyt kaikkialla kohkataan tekoälystä. Miten plagiointi ja tekoälyn käyttö tekstityössä eettiseltä kannalta oikeastaan eroavat toisistaan? Plagiointihavainnot perustuvat siihen, että tekstin alkuperäinen tekijä on tunnistettu. Eri lähteistä tietoa poimivan tekoälyn tuottamasta tekstistä varsinaisia tekijöitä voi olla vaikeampi osoittaa. Kuitenkin molempia käytetään samalla tavalla: otetaan omiin nimiin jotain, mitä ei ole itse kirjoittanut.

Valitettavasti tekoäly on valtaamassa yhteiskuntaa ylläpitävän toiminnan ohella myös viestimet. Kun valtakunnan suurimmat päivälehdet antavat Juttuapuri-nimisen tekoälyn luonnostella jutut ja toimittajalle jää faktojen tarkistus, tarvittaessa editointi ja jutun julkaiseminen, onko täysin perusteltua toimittajan julkaista se omissa nimissään? Kumpi on tosiasiallinen tekijä?

Suomen Kuvalehden mediaa käsitelleessä kolumnissaan 3/2026 mediatutkija Anu Koivunen kiitti lehtiä avoimuudesta niiden kerrottua tekoälynkäyttötavoistaan, mutta totesi samalla epäluulon niitä kohtaan kasvavan, ”kuin kylmän puhurin minun ja ikäni lukemani lehden välillä”.

Koivunen pohti, näkevätkö lehdet lukijan pelkkänä datapisteenä (verkkoklikkauksineen) vai luottamussuhteen toisena osapuolena, jolle tärkeitä ovat ihmistoimittajan esittämät näkökulmat, analyysit ja omaperäinen ajattelu.

Luonnostelusta ei liene pitkä matka siihen, että aletaan julkaista sellaisenaan tekoälyn tuottamia tekstejä. Pomo hönkii niskassa, uutinen pitää saada julkaistua nopeasti, tavoitellaan klikkausten määrän kasvua. Ei ole aikaa itse ajatella ja kirjoittaa.

Otetaanko tekoälyn mahdollinen (vai jo todennäköinen) käyttö huomioon, kun työstään ansioituneita toimittajia palkitaan? Esimerkiksi Suuren journalistipalkinnon nimestä tekee mieli löytää viittaus ihmisen itsensä tekemään työhön ja sen arvostamiseen, mutta korostavan määreen saakin palkinto, ei journalisti.

Median tapaan voi pohtia kirjallisuuden kenties väistämätöntä, murheellista kehityskulkua. Kuinka pitkään kirjailijan omanarvontunto kestää, jos ympärillä yhä useampi alkaa antaa tekoälylle periksi? Kun mielikuvitus junnaa, kyvyt eivät oikein tunnu riittävän eikä taustatiedon etsimiseen jaksaisi aina paneutua. Paine yrittää helpomman kautta kasvaa.

Suomessa jaetaan Wikipedian mukaan kuutisenkymmentä kirjallisuuspalkintoa, joista mainittakoon 17 yleistä kirjallisuuspalkintoa (kuten Finlandia-palkinto), 12 tietokirjallisuuden palkintoa (Vuoden historiateos), 15 lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoa (Kaarina Helakisa ‑palkinto) sekä 8 runokirjapalkintoa (Eino Leinon palkinto).

Vanhimmaksi Wikipedia mainitsee Aleksis Kiven rahaston palkinnon, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on jakanut vuodesta 1936. Ehtiikö se täyttää 100 vuotta ennen kuin todetaan, etteivät tällaiset palkinnot enää vastaa alkuperäistä tarkoitustaan?

Kumpi voittaa − helppo tekeminen (tekemättömyys) vai ihmisen halu ja tarve itse tutkia ja kirjoittaa, luoda uutta. Halutaanko tulevaisuuden koululaiset kasvattaa ”hyviksi ihmisiksi” algoritmien ohjaileman keinotekoisen vai inhimillisen älyn voimin? Onko jo täysin annettu periksi? Siltä vaikuttaa lobbareilta kuulostavien asiantuntijoiden mielipiteiden perusteella: On mentävä kehityksen mukana − sen syvällisemmin miettimättä, mihin se pitkällä aikavälillä ihmiskunnan vie.