Huuli pyöreänä sanojen maailmassa

Kun jossain kohtaa kasvuikäänsä suomalainen oppii käyttämään abstrakteja sanontoja ja vieläpä oikeassa tilanteessa, hän ei ehkä jää miettimään kummallisiltakaan kuulostavien ilmaisujen syntyjä syviä. Kun niiden etymologiaa tutkailee, saattaa eteen tulla monenlaista yllättävää.

Merkillisimpiä suomalaisia luontokappaleita lienee arvatenkin vielä rengastamaton äimän käki. Vieraskieliselle se saattaa avautua paremmin muodossa aeman kaeki tai aiman kaki − tai sitten ei.

Ilmaisun alkuosan ’äimän’ joku osaa ensimmäiseksi yhdistää äimistymiseen, ällistymiseen, hämmästykseen ja hämmentymiseen. Toiselle taas se voi olla tutumpi nahan ompelussa käytettävänä neulana.

Etymologinen sanakirja kuvaa äimän särmikkääksi ja litteäkärkiseksi. Neulan silmän voi nähdä hämmästyneen tai vaihtoehtoisesti kauhistuneen ihmisen ammollaan olevana suuna. Äimä on siis voinut tarkoittaa myös jäykkää tai kauhun lamauttamaa. Tästä kuvaavana esimerkkinä voi mainita norjalaisen taiteilijan Edvard Munchin inhannäköisen maalauksen Huuto (1893).

Vaikka myös ilmaisun toisen osan, käen, huhuilemaa kukkuuta matkimalla voi sekä hauskasti yllättää (leikittää lasta) että pelästyttää, itse sanontaa äimän käkenä on kyllä aivan mahdotonta liittää pelkoon ja kauhuun.

Katse pysyy yhä suun seudulla, kun näkee ällistyneen ihmisen huuli pyöreänä. Nykyisin puhekielessä käytetään yleisesti myös lauserakennetta, jonka osat eivät yksinään ilmennä hämmästystä lainkaan mutta jonka voi nähdä toisen kasvoista tai jopa koko olemuksesta: Se (= hän) oli ihan että mitä…?

Olikin kiintoisaa etsiä merkityksiä myös ilmauksille, joissa alkusointu yhdistää yleensä verbiä ja jotain toista sanaa. Moniin vain lyhyen aikaa käytössä olleisiin uudissanoihin verrattuna ne ovat säilyneet pitkään elinvoimaisina. Esimerkiksi kohdella kaltoin, käydä kalpaten/köpelösti, käydä kimppuun, laskea luikuria, lähteä lipettiin, lähteä livohkaan, lähteä litomaan, lyödä laimin, lyödä lekkeriksi, mennä mönkään, päästä pälkähästä. Verbittömiä ovat muun muassa päätä pahkaa, suurin surminkaan, tuutin täydeltä.

Etymologian sanakirjan mukaan vaikkapa ilmauksen lyödä laimin ’laimin’ tarkoittaa alkujaan laimeaa, haaleaa, lauhkeaa tai tyyntä. ’Kalpota’, ’kalppoa’ (pelätä, kammota, karttaa) ja ’kalpistaa’ olivat ennestään outoja verbejä toisin kuin niihin perustuva sanonta käydä kalpaten. Tutun, lähinnä kalevalaisen sanonnan päästä pälkähästä taustalla oleva kanta ’päläs’ viittaa suksen jalansijaan. Kohdella kaltoin jäi selitystä vaille, ellei ’kaltoin’ sitten perustu ’kaltoon’, joka tarkoittaa iljannetta, jäistä kohtaa tiessä. Tiedetään, mitä merkitsee mennä mönkään, mutta mikä onkaan mönkä?

Etymologia auttaa lisäksi näkemään, miten eri murteissa on käytetty keskenään erilaista sanastoa ja miten ne ovat päässeet vaikuttamaan yleiskieleen.

Vanhoja sanoja saatetaan usein pitää outoina ja hölmöinä. Jokainen aikaansa seuraava on huomannut, millaisia uusia − yhtä lailla outoja ja hölmöjäkin − kieleemme putkahtelee, synnyttäjinä politiikka ja sote usein etunenässä. Markkinointinikkarit yrittävät tehdä parhaansa pysyäkseen menossa mukana.

Erään kerran mainosesite sai kulmakarvat nousemaan korkeuksiin: Kaiken muun kauneudenhoitoon liittyvän kaman ohella tarjolle oli tuotu myös ihonhoitoranneke, joka ei, ihme kyllä. ole tekninen vempain eikä siis mittaa esimerkiksi ihon kosteustasapainoa. Se muistuttaa hiuslenkkiä mutta on sitä paljon leveämpi kangaskappale, joka ranteeseen pujotettuna estää hihoja kastumasta. Uusinta uutta kauneus- tai terveysalalla lienevät kasvosauna ja hammasvälisuihku.

Aivan kuten tuntuu siltä, ettei kieleen ole enää aikoihin tullut uusia käydä köpelösti ‑tyyppisiä ilmauksia, pelkästään mutu-tuntuman perusteella vaikuttaisi siltä, että uusista sanoista jopa suurin osa on yhdyssanoja. Vaikka sen varmempana tietona ei voikaan pitää Kotuksen vuodesta 2011 valitsemia kuukauden sanoja, esimerkiksi kuuden viimeksi kuluneen vuoden aikana reilusta 70 valitusta sanasta yli 60 oli yhdyssanoja. Jotain se kuitenkin kertoo suomen kielen kehityksen suunnasta.

Yhden sanan sana ei ilmeisesti enää riitä ilman paria kuvaamaan merkitysten maailmaa.

Matkaan taas kuljen nyt*

”En kykene pysyttelemään kamarissani yhtä kokonaista päivääkään ilman että minuun alkaa kertyä ruostetta.”

Henry David Thoreau (1817−1862) oli intomielinen liikkuja. Hänelle, toisin kuin monelle nykyihmiselle, oli täysin selvää, miksi ihmisellä on jalat. Niitä ei suinkaan ole annettu istumista varten, kuten usein tunnutaan luulevan.

Thoreaun pitämistä luennoista koottu essee Walking julkaistiin kohta hänen kuolemansa jälkeen The Atlantic Monthly ‑lehdessä 1862 (suom. Kävelystä 2026, uuden laitoksen 1. p.; aiemmin Kävelemisen taito 2008).

Thoreaulle käveleminen ei ollut määrätietoista suoraan eteenpäin puskemista kuulokkeet korvilla eikä vaatimatonta kymmenminuuttista pihalla piipahtamista. Hänen kokemuksensa mukaan vain muutama hänen tapaamistaan ihmisistä ymmärsi kävelyllä käymisen syvällisemmän merkityksen: Tiukan tavoitteellisuuden sijaan käveleminen tarkoittaa vapaata kuljeksimista ilman ennalta määriteltyä reittiä ja kohdetta. Kuljeksiessa voi vierähtää tunti jos toinenkin askelia laskematta.

Metsissä ja niityillä kulkiessa voi tutkia ympäristöä ja saa olla täydellisen vapaana kaikista maallisista sidonnaisuuksista. Vapauden tunne sai kukkuloilla samoilleen nunnakokelas Mariankin puhkeamaan lauluun ennen pestiä Trappin perheeseen.

Kävelyllä voi pohtia kaikenlaisia asioita. Thoreau vertasi kyyhkysten harvinaistuneita vierailuja Uuteen-Englantiin jo tuolloin ihmisten ajattelukykyyn. Mitähän hän miettisi tästä ajasta, kun ihmiskunta vapaaehtoisesti ulkoistaa ajattelunsa tekoälylle?

”Näyttää siltä, että myös itse kunkin ihmisen luona vierailee vuosi vuodelta alati harvempia ajatuksia, sillä mielemme lehto on hakattu paljaaksi − myyty ruokkimaan kunnianhimon tarpeettomia valkeita tai lähetetty sahalle, ja jäljellä on tuskin oksaakaan niiden istua.”

Voi miettiä myös seuraavanlaista kysymystä:

”Millaisen ihmisen kanssa on helpointa asioida − sellaisenko, joka ei tiedä jostakin aiheesta mitään ja ehkä äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa tietää, ettei tiedä mitään, vai sellaisen, joka todella tietää siitä jotakin mutta samalla luulee tietävänsä siitä kaiken?”

Joskus vaikkapa kaupassa saattaa kohdata asiakaspalvelijan (todennäköisesti aloittelijan), jonka jokaisesta vastauksesta huokuu epävarmuus, mutta hän ei koskaan myönnä, ettei tiedä. Toisaalta on myös asiakaspalvelijoita, jotka vaikuttavat tuntevan isonkin kaupan jokaisen sopukan hämmästyttävän tarkkaan, sillä vastaus etsityn tuotteen sijainnista tulee oitis.

”Patikoidessani jonakin sunnuntaina murheellisena puisella jalkakäytävällä tai toimiessani jonkin surevan perheen talonvahtina saattaa kammottavan hiljaisuuden rikkoa läheltä tai kaukaa kantautuva kukonpojan rääkäisy, ja silloin ajattelen itsekseni: 'On meistä ainakin joku hyvässä iskussa' − ja silloin saan yhdessä humauksessa takaisin sielunvoimani.”

Aivan kuten nykyään harvoin näkee lehmiä laitumella, myös harvassa maaseudun pihapiirissäkään kukko enää toimii herätyskellona. Vesialueen lähellä asustava tai kuljeksiva kaupunkilainenkin voi silti riemastua samalla tavalla, jos sattuu kuulemaan repesorsamaista räksätystä. Sielunvoimaa tai ei, sille äänelle ei voi olla nauramatta.

 

*Otsikko säe laulusta Tien kuningas

Ihmisen mitta

Päättäjät hokevat jokaisen suoraan kansalaisten elämää heikentävän leikkauspäätöksensä jälkeen, että sen ansiosta hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää. Kun (jos) kuuntelee heidän puheitaan, mieleen jää joka kerta vain yksi ainoa sana, joka toistuu toistumistaan: talouskasvu. On käsittämätöntä, miten silmät suljetaan siltä tosiasialta, että talous ei voi kasvaa loputtomiin. Ei edes yritetä ottaa toisenlaista ajattelutapaa.

Talouskasvun ote on niin voimakas, että tilanteessa kuin tilanteessa kansalaisen arvo mitataan aina rahassa. Hän on milloin kuluerä, tuottavuustekijä, tuottavuusongelma, veronmaksaja, osakkeenomistaja, köyhä, keskituloinen, suurituloinen, koroillaeläjä, kerjäläinen, maksukykyinen, eläkkeensaaja, etuuksien nostaja…

Rahapuheestaan sokaistuneet päättäjät ovat siivonneet kielestään kaiken, mikä voisi viitata inhimillisiin arvoihin. Kuka enää edes muistaa sellaista sanaa kuin ihmisarvo, joka on sisällytetty useimpien maiden perustuslakiin, myös Suomen? Miksi ylipäänsä pitäisi piitata siitä, miten kansalaisilla noin niin kuin menee elämässään? Mitä se meille kuuluu, kun on sotakin sodittavana ja luonnosta otettava irti kaikki, mikä vielä on otettavissa.

Vielä vähän aikaa sitten huolta tuotti riippuvuus amerikkalaisten teknologiayhtiöiden digitaalisista järjestelmistä, nyt näiden yhtiöiden rahoittamilla datakeskuksilla täytetään maa. Raha puhuu kovalla äänellä.  

Ajatuksia herättävän vastakohdan puurouttavalle talouskasvupuheelle tarjoaa saksalaiskirjailija Jenny Erpenbeckin (1967−) romaani Mennä, meni, mennyt (2015, suom. 2019). Hänen päähenkilönsä, klassillisten kielten emeritusprofessori Richard, haluaa nähdä ihmiset ihmisinä, vaikka nämä tulevatkin eri kulttuureista ja maista, jotka hän on aina mieltänyt yhdeksi suureksi valtioksi.

Emeritusprofessori ottaa tehtäväkseen haastatella kaikkia läheiseen entiseen vanhainkotiin sijoitettuja maahantulijoita. Hänen mielestään on tiedettävä muutakin kuin ihmisen nimi, eihän missään muuten ole mitään mieltä. Hän laatii pitkän ja yksityiskohtaisen kysymyslistan, koska haluaa tietää kaiken mahdollisen siitä, ”mitä oli aluksi, mitä keskivaiheilla − ja mitä on nyt”.

Oppiessaan tuntemaan haastateltujaan Richard haluaa tarjota edes pientä vaihtelua pakolaiskeskuksen yksitoikkoiseen arkeen: yhdelle muutaman tunnin työtä puutarhassaan, yhdelle mahdollisuuden toteuttaa haaveensa eli opetella soittamaan pianoa. Jonkun kanssa syödään yhdessä. Hän ottaa nämä ihmiset elämäänsä.

Siinä missä yhteiskunta näkee vain muodottoman joukon ei-toivottuja maahanpyrkijöitä, siinä Richard näkee kunkin yksilönä, jolla on − kuten kellä tahansa − oma tausta, historia, ehkä myös taakse jäänyt perhe. Jokaisella on samanlainen ihmisarvo kuin saksalaisilla itsellään. Entisenä itäsaksalaisena Richard tietää paljon erottavista rajoista, kuten siitä, mitä on jäädä pakotettuna rajan toiselle puolelle.

Erpenbeckin ymmärtämään pyrkivä teksti on kaukana ylimielisyydestä, jolla moni esittää mielipiteitään ihmisistä, jotka pakenevat kotimaastaan ja hakevat turvaa ja tulevaisuutta muualta. Ihmisistä, joista nämä mielipiteitään ja kommenttejaan herkästi julki huutelevat eivät tiedä mitään, edes nimeä.