Tuntuu mahdottomalta ja kauhealta ajatella, ettei osaisi, voisi tai saisi lukea kirjoja. Että joutuisi luopumaan lukemisesta. Kirjallisuus voi viedä lukijan vaikka minne ja tehdä hänestä maailmanmatkaajan. Kirjallisuus ravitsee mieltä sekä tiedollisesti että myös tunneperäisesti ja parhaimmillaan avaa suljettuja ovia toisen ihmisen ymmärtämiseen.
Pitkätkin tarinat syntyvät sana sanalta, lause lauseelta. Niin kuin rannalta löydetty erikoisenmuotoinen kivi on löytäjälleen pieni aarre, samoin kokonaisesta tarinasta voi löytää pieniä ”lausehelmiä” osoituksena luovasti ajattelevan romaanikirjailijan kyvystä ilmaista asioita toisin kuin tavallisesti teemme. Todelliset sanankäytön taiturit saavat yleiskielen neutraalit ilmaukset elämään. Heillä on taito kuvata, miten ihminen sanoittakin voi ilmeillään tai koko kehollaan viestiä ajatuksiaan tai millaisia ajatuksia hän kaikkineen herättää toisessa.
Vuosien varrella muistikirjaan on päätynyt muun muassa seuraavanlaisia poimintoja.
Asko Sahlbergin kymmenen vuoden takaiset sanat ”ohimoni kylmensi ajan huohotus” (Pilatus 2016) antoivat kuin esimakua nykyajasta, kun kylmä tuuli tuntuu puhaltavan henkisessä ilmapiirissä joka puolella maailmaa. Kesän lämpökään ei huurteista tunnelmaa pysty häivyttämään.
”Kummastunut uurre löysi tiensä Urquhartin otsaan”, kirjoitti Michael Dobbs kirjassa House of Cards (2015). S. J. Bennetin hoviherra tietää, miten käyttäytyä kuningattaren seurassa: ”Sir Hugh oli liian kohtelias ilmaistakseen hämmästystään sanallisesti, mutta hänen kulmakarvapöheikkönsä ampaisivat esiin silmälasien takaa.” (Timanttitapaus 2024, suom. 2025)
Ei jää Aleksis Kivi sanankäytössä muista jälkeen: ”− − te näitte, kuinka hän lierutti otsavihkoni etusormensa ympäri, kahmaisi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. (Seitsemän veljestä)
Sahlbergilla katse voi paljastaa ihmisen kaikkein sisimmätkin ajatukset: ”Ennen kaikkea minua kosketti hänen paljon nähneisiin silmiinsä majansa tehnyt murhe.” Sanat sukeltavat sielun sopukoihin asti. Jos osaa, katseesta voi lukea monenlaista muutakin: ”Hänen vihreitten silmiensä katseessa asui ujous uskallukseen lomittuneena.” (Pilatus) Kari Hotakaisen päähenkilölle katse viestitti yhteisymmärrystä: ”Hän hymyili minulle, silmissään lause: On lohdullista, että meitä on nuotin vieressä kaksi.” (Henkireikä 2015)
Vuosia poissa olleen kotiinpalaajan ilo saa tulijan tuntemaan, että hänet toivottaa tervetulleeksi koko pihapiiri: ”Voi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän ystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin myhäilee minua vastaan.” (Seitsemän veljestä)
Veljesten kotiinpaluu tuo naapurin Venlalle ja hänen äidilleen mieleen ikäviä muistoja nuorukaisten joukkokosinnasta, niinpä naiset ”− − myhäilivät salaa toinen toisellensa ja mytistelivät luikaroiten huuliansa”.
J. D. Salingerin 17-vuotias kertojaminä kuvailee tuntemansa tytön suuvärkkiä näin: ”Se [Jane] oli jotenkin isosuinen. Siis kun se puhui ja innostui jostain, sen suu lepatti miten sattui, huulet ja kaikki.” (Sieppari ruispellossa, 1951, v. 2004 suomennos) Dobbsin kuvaus puolestaan on lajissaan edelleen lyömätön, niin luotaantyöntävän elävästi henkilön suu ilmehtii: Vanhan lehtimiehen huulet kiemurtelivat kuin kaksi riitaan ajautunutta toukkaa.” (House of Cards)
Eipä ihme, jos toukkien taistossa ”Hymy kävi eloonjäämistaistelua”. Sen sijaan runoilijan pitää elämässä kiinni ”− − sinun hymykuoppasi / jossa soudan / tämän loppumatkan” (Timo Pusa: Yhä hymyilevät puut 1996).
Eräässä kohdassa Erik Edelfeltin fiktiivistä elämäntarinaa (Tulirinta 2020) Anna Kortelaisen mieli on luonut tällaisen kuvan: ”Viimein portaita puuskutti ylös pitkä tanakka mies, jonka suurikokoista päätä harmaa tonsuuri kiersi kuin radaltaan pudonnut pyhimyskehä.”
Sahlbergin tavoin Tommi Kinnusen tapa ilmaista sanottavansa osuu johonkin syvälle: ”Monen vartaloon sota on jättänyt puumerkkinsä, veistänyt pois korvan tai kangistanut polven.” (Pimeät kuut 2022) Asiasta kertova raportti kertoisi, että sota on eri tavoin vammauttanut monia. Vain muutama sana, mutta miten erilaisen vaikutelman lauseet lukijassa synnyttävätkään.
Huippuunsa virittynyt taito lukea kehonkieltä vaatii todella hyvää ihmistuntemusta. Lauri Viidan päähenkilö Iisakki Nieminen sen taitaa: ”Nyt oli kuitenkin Niemisen kamarissa semmoinen tilanne, ettei sen sisäisen selvyyden vuoksi tarvinnutkaan sanoa yhtään mitään. Jo se, että Eemeli oli tullut ja sitkeästi odottanut, oli mitä tyhjentävin vastaus miesten yhteiseen asiaan; Eemeli ei totta totisesti olisi kotoaan hiiskahtanut, jos hänen olisi ollut sanottava: ei.” (Moreeni 1950)