Puolessa välissä arkeologian dosentti Minna Silverin kirjoittamaa teosta Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin (2024) pää kihisee kaikesta luetusta tiedosta niin, että välillä on vaihdettava hieman kevyempään antiin. Lukumuisto jostain kaukaa on haalistunut olemattomiin, eikä muuta ole jäljellä kuin kirjailijan ja kirjan nimi: J. D. Salingerin (1919−2010) Sieppari ruispellossa (1951, 1. suom. 1961, uudelleen 2004).
Siepparin alussa päähenkilö Holden Caulfield on jälleen saanut potkut yhdestä koulusta ja tapaa vielä ennen lähtöään historianopettajansa herra Spencerin. Alkujutustelun jälkeen opettaja ottaa esiin oppilaansa viimeisen esseen käsiteltäväksi. Kuinka ollakaan, Holden on itse valinnut aiheekseen muinaiset egyptiläiset! Opettaja lukee ääneen kaksi ensimmäistä virkettä, sitten vielä seuraavat kolme, jotka ovat samalla viimeiset:
”Egyptiläiset ovat meille nykypäivänä äärimmäisen mielenkiintoisia monista eri syistä. Nykytiede ei vieläkään ole selvillä siitä, mitä salaisia aineksia egyptiläiset käyttivät kääriessään kuolleet ihmiset niin, etteivät heidän kasvonsa mätänisi lukemattomiin vuosisatoihin. Tämä kiinnostava arvoitus on yhä melkoinen haaste nykytieteelle 1900-luvulla.”
Voi Holden, tuleepa hämärästi mieleen eräskin tenttivastauksen yritelmä ilman tiedonmurustakaan, eikä mielikuvitus tarjonnut apuaan senkään vertaa.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjastosta ajallisesti lähekkäin satunnaisesti poimitut kirjat yhtä satunnaisesti osuvat tavalla tai toisella risteämään. Niin on käynyt hämmästyttävän usein. Tässä tapauksessa risteämä tuntuu erityisen hauskalta, sillä kyseisillä teoksilla ei luulisi olevan kerrassaan mitään tekemistä keskenään.
Kuolleiden talossa palsamointiakin opetelleen Sinuhen elämä kulki välillä myös faaraoiden ja kuninkaitten hoveissa, kun taas tämän ajan ihmisille tutumpi oli muuan pitkäaikainen brittikuningatar. Hänen tunnettuutensa, asemansa ja suuren suosionsa vuoksi tuntuu ristiriitaiselta lukea fiktiivistä tarinaa, jossa kuningatar Elisabet II (1926−2022) ratkoo sisäpiiriin kuuluvan luotettavan apulaisen avulla hoviin läheisesti liittyviä rikoksia.
Brittiläisen S. J. Bennettin (1966−) mielestä siinä ei kuitenkaan näytä olleen mitään ongelmaa. Hänen ensimmäinen kirjansa kuningattaren aivotyöstä rikosten parissa oli Windsorin solmu (2021), ja vuonna 2022 ilmestyneen toisen nimi särähtää korvaan: Mitä majesteettisin murha. Samana vuonna Elisabet II itse kuoli.
”Kuningattaren mieleen juolahti, eikä ensimmäistä kertaa, että naisia pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, heitä vaalittiin ja suojeltiin joka käänteessä. Miehet taas saivat alituiseen harppoa heittämään viittansa vertauskuvallisten lätäköiden päälle. Hän itse oli kuitenkin yhtä vahva kuin miehet, ellei vahvempi. Miehet olivat kuin tammia, he kaatua rysähtivät, kun asiat menivät vikaan. Kuningatar piti itseään pikemminkin pajuna, joka taipui tuulessa ja myrskyssä.” (Timanttitapaus, 2024, suom. 2025)
Mitähän Elisabet oikeasti mietti rämpiessään pikkukengissä miesjoukko laahuksenaan suomalaismetsässä vuonna 1976…?
Bennett kirjailijan sukunimenä jo sinänsä vie kohti toisenlaista risteyskohtaa, jossa kirjojen lukemisen välillä on mennyt vuosikausia. Vuonna 2007 julkaistiin Alan Bennettin (1934−) Uncommon reader, joka seuraavana vuonna ilmestyi suomeksi nimellä Epätavallinen lukija. Ja kas, epätavallinen lukija sattuu olemaan itse kuningatar Elisabet II.
Monenlaista tavatonta tapahtuu: Kuningatar tutustuu ensin palatsinsa pihaan ajaneeseen kirjastoautoon ja sitten kirjoihin opastajansa, keittiöapulaisena toimivan Normanin avustuksella. Kaikkialla, missä kuningatar liikkuu, hänellä on mukanaan Normanin valitsemaa luettavaa, faktaa ja fiktiota. Hovissa Hänen ylhäisyytensä kasvavaa lukuintoa ei katsota hyvällä.
Jospa todellisuudessa liki satavuotiaaksi eläneen ja monenmoisissa liemissä muhineen hallitsijan suusta olisikin kuultu seuraavat sanat:
"Silläkin riskillä että kuulostan paistilta", kuningatar sanoi, "kirjat tekevät ihmisestä kypsemmän."
