Takka ja satatuhatta kirjaa

Mitä tehdä, jos ei ole löytänyt ”sitä oikeaa”, siis työpaikkaa? Tätä kyseli myös kolmekymppinen Shaun Bythell (1970−) vuonna 2001 ja sai oman vastauksensa: hän osti (uhka)rohkeasti uusien ja käytettyjen kirjojen kaupan Skotlannin Wigtownista. Mikä huimaavinta, tämä maan suurin kirjakauppa alallaan on yhä toiminnassa paikassa, jossa asuu arviolta alle tuhat ihmistä (Wikipedia).

Wigtownin pääkadun varrella vanhassa rakennuksessa sijaitseva The Book Shop oli 1800-luvun alussa sikäläisen pormestarin George McHaffien kotitalo. Hän rakennutti kiinteistön uudelleen Yrjöjen tyyliin. Bythellin aikakaudella edelleen kylmä ja sokkeloinen alakerta (9 huonetta) on pyhitetty kirjoille, joita sen lisäksi joutuu toisinaan varastoimaan tuttavien lainatiloihin. Ulko-ovella tulijan toivottavat tervetulleeksi omistajan teettämät betoniset kirjapinokierteet, ja sisällä talvisin takassa loimuaa tuli.

Bythellin kirja Elämäni kirjakauppiaana (2017, suom. 2019) perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä vuodelta 2014. Päiväkirjanpito alkoi itävästä ajatuksesta kirjoittaa joskus omakin kirja kaupan tapahtumista ja asiakkaiden kirjosta. Unohtamatta tuolloin vakituista osa-aikaista apulaista Nickya: pomon ja apulaisen välistä pisteliästä keskinäisviestinnän kuvailua arvatenkin värittää Bythellin kirpeä huumorintaju, jolla hän kohtelee usein myös asiakkaitaan.

Onko se ihmekään − huumorintajua kyllä koettelee, kun asiakkaat jatkuvasti kärttävät alennusta jopa valmiiksi edullisista hinnoista. Sen sijaan joku saattaa istua tuntikausia takan edessä lukemassa kuin viettäisi aikaa kirjastossa. Tai joku sanoo etsineensä jotain kirjaa jopa vuosia, ja kun se olisi siinä käden ulottuvilla, hän jättääkin sen ostamatta. Moni tuntuu vain haluavan tietää, onko tietty kirja myynnissä. Mitä hän sillä tiedolla tekee, sen hän pitää omanaan.

Bythell kartuttaa varastoaan ostamalla valikoidusti jäämistöjä ja muita kirjakokoelmia eri aihealueista (kuten rautateiden ja merenkulun historia, ornitologia sekä teologia). Toisinaan niiden joukosta löytyy arvokkaita vanhoja kirjoja tai teoksia, joissa on tunnetun henkilön signeeraus. Hänestä jonkun kirjakokoelman purkaminen tuntuu siltä kuin tuhoaisi sen omistajan kokonaan ja lopullisesti, koska purku hävittää viimeisen todisteen siitä, kuka hän oli. Hän vertaa kirjakokoelmaa geneettiseen perintöön: kumpikin voi yhtä lailla kertoa ihmisen luonteesta ja kiinnostuksen kohteista.

Elämäni kirjakauppiaana osui silmiin sattumalta vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Päiväkirjamerkinnät vievät aikaan, joka nyt tuntuu kovin kaukaiselta: elettiin vielä ilman päivittäistä sotauutisointia, jo taakse jäänyttä maailmaa mullistanutta pandemiaeristystä ja monia muita tämän ajan korostuneita ääri-ilmiöitä. Wigtownin lähiympäristöä laajemmasta tapahtumasta Bythell mainitsee vain samana vuonna pidetyn äänestyksen Skotlannin itsenäisyydestä (joka ei toteutunut).  

Pikkuruinen Wigtown nimettiin Skotlannin kansalliseksi kirjakaupungiksi vuonna 1998. Kokoonsa nähden siellä toimii hämmästyttävän monta kirjakauppaa. Toiminnan kannattavuus on tietenkin pitkälti kiinni kaupungissa käyvien turistien kukkarosta. Sen myötä muukin elinkeinoelämä on vilkastunut joko vanhoja pienyrityksiä elvyttämällä tai uusia perustamalla.

Kirjassaan Bythell tuo monta kertaa esiin vastentahtoisen riippuvuuden monopoliasemassa olevan maailmanlaajuisen suuryrityksen välityspalvelusta ja sen määräysvallasta. Sen toiminta uhkaa hävittää kirjakaupat maailmasta tykkänään. Sittemmin hän on irtautunut siitä ja perustanut oman verkkokaupan.

Bythell lainaa jokaisen luvun alussa pätkän George Orwellin (1903−1950) esseestä Muistoja kirjakaupasta* ja tekstissään myös hauskan otteen Jen Campbellin teoksesta The Bookshop Book (2014). Kun saksalainen Johannes Gutenberg (1398−1468) oli keksinyt liikuteltavat kirjasimet ja ensimmäiset ”massamarkkinakirjat” olivat tulleet myyntiin, ”tunnettu firenzeläinen kirjakauppias Vespasiano Bisticci suuttui niin valtavasti siitä, ettei kirjoja kirjoitettaisi enää käsin, että sulki raivonpuuskassa kauppansa, ja niin hänestä tuli historian ensimmäinen ihminen, joka ennusti kirjallisuuden kuolemaa”.

Kuolinkamppailun yhä jatkuessa olisi mukava hetkeksi istahtaa skotlantilaisen kirjakaupan vanhaan nahkanojatuoliin lukemaan ja nauttimaan takkatulen lämmöstä.

 

*Kokoelmassa George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä (suom. 1984)

Kumpi parempi, osa vai kokonaisuus

Ennen 2000-luvun alkua elettiin vielä aikaa, jolloin yksityisyydellä − nykyaikaan verrattuna − katsottiin olevan yhä jonkinlaista arvoa. Silti juuri ennen vuosituhannen vaihdetta runoilija Helena Anhava (1925−2018), joka tuskin edes aavisti, miten valtava itsensäpaljastajien joukko odotti nurkan takana vapautumistaan, kirjoitti:

Se on käsitetty väärin / ei kaikkea tarvitse horottaa ulos. / Avoimuus: / avoin sisäänpäin / suhteessa itseen. (Maininki ennen aaltoa, 1997)

Yksilökeskeisyydestä näyttäisi somen johdosta tulleen myös pääasiallinen tapa kertoa yhteiskunnasta ja sen tilasta. Voidaanko enää mistään sanoa mitään yleistävää, jos heti nostetaan esiin poikkeusyksilö? Näin tehdään myös enenevässä määrin erilaisissa televisio-ohjelmissa.

Yksilöt vetoavat kaikessa mielellään oikeuksiinsa, kun taas harvaa enää velvollisuus kutsuu. Yhteiskunta ei kuitenkaan milloinkaan voi toimia ilman yleistyksiä, kuten kaikille yhteisiä lakeja.

Alussa ei ollut mitään, ja sitten synnyin minä... Kirjailija Diane Setterfieldin sanoissa tiivistyy ytimekkäästi nykyajan yksilökeskeinen ajattelu (Kolmastoista kertomus, 2007). Jossain vaiheessa alettiin puhua kuplista, samanmielisten muodostamista ryhmistä. Nyttemmin kuplaan saattaa mahtua vain yksi itseriittoinen, jonka henkilökohtaiset tunteet vaikuttavat olevan kaikessa se pääasia.

Mitä enemmän siivutetaan, sitä enemmän kokonaisuus pirstoutuu ja yhtenäisyys vähenee. Ollaanko jo siinä pisteessä, jolloin kuvitellaan, että vain mahdollinen sota Suomessa saisi kansalaiset yhä tai vielä yhtenäiseksi joukoksi. Voiko siitäkään enää olla niin varma?

Toisaalta usein kuulee käytettävän suorastaan naurettavan yleistäviä lausahduksia ”kaikkien tuntema” ja ”kaikkien rakastama”, esimerkiksi menestyneistä poptähdistä ja kirjailijoista. Eihän sellainen yleistys tietenkään pidä paikkaansa. Ollenkaan yhtä itsestään selvää ei olisi viitata samoin vaikkapa luontokappaleeseen: kaikkien tuntema varis.

Viime aikojen ulostulojen otsikoiden perusteella suomalaiset ovat yhtäkkiä oppineet häpeämään kuka mistäkin syystä. Voiko asiasta jo tehdä yleistyksen, koska yksittäisiä tunnustuksia on ilmaantunut kuin sieniä sateella?

Samana vuonna kuin Anhavan runokokoelma ilmestyi Juhani Kellosalon (1951−) kokoelma Baabelin kartta. Runo Muisti muistuttaa lukijaa sukupolvien ketjusta, yksilön taustajoukoista, joita ilman kukaan ei täällä edes kuplassaan elele. Elämä elämältä aukesi tulevaisuus / uusiin silmiin, aina uusin luvuin / kirjoittamaton kirja / −−. Aiemmin on kuin onkin ollut muiden elämiä: Niin sinua on tuotu pitkän matkaa / jo ennen kuin synnyit.

Nykyään hyvin yleinen viesti tuntuu olevan, että ihminen on vain yksi suuri ongelmakimppu. Häpeämisen tapaan kuulostaa melkein muotisuuntaukselta myös se, miten minuus on hukassa. Varmaan nekin ”tyhjään” syntyneet siitä huolimatta löytävät syypään pahalle ololleen muista. Loppujen lopuksi, vaikka kuinka ”horottaisi ulos”, ei elämästä koskaan tule täysin sileää ja ongelmatonta, eikä kukaan voi elää toisen puolesta.

Sen sijaan että edes yritettäisiin pitää huolta omasta mielestä ja sen kestävyydestä, sen annetaan hukkua bittien virtaan.

Yleisemmin menneisyydestä puhuttaessa puhutaan historiasta, mutta kun siirrytään yksityisen puolelle, käytetään usein sanaa nostalgia, johon väistämättä kuulostaa liittyvän hienoinen huvittuneisuuden sivumaku. Että "−− ennenvanhaan, jolloin vielä hämärästi muistettiin / ennenvanhan ennenvanha" tarkoittaa vain jotain vanhojen ihmisten jorinoita, joilla ei ole mitään tekemistä nykyajan kanssa. Kuitenkin kaikki, mitä nyt on, perustuu tavalla tai toisella siihen, mitä on ollut.

 

Kuin ohutta lasia

”Ehkä olen väärässä, mutta jos lunta on vaikka millä mitalla ynnä niin edelleen, puhumattakaan jääpuikoista ja sen sellaisista, siellä pellolla ei ole suorastaan kuuma kolmen aikaan aamuyöstä niin kuin eräät luulevat. Siellä ei ole Tunkkaista − ei ainakaan haitaksi asti. Ei Ummehtunutta. Totta puhuen, Risto Reipas”, hän jatkoi kuiskaten kuuluvasti, ”vain-näin-meidän-kesken-äläkä-kerro-kenellekään, siellä on Kylmä.” (A. A. Milne: Nalle Puh rakentaa talon)

Jos ei kuulu joukkoon, joka näinä päivinä joutuu asumaan ulkosalla tai työskentelemään rakennuksilla tai pelkäämään, lähteekö auto liikkeelle tai jäätyvätkö talon vesiputket tai pettääkö terveys tai mitä ikinä, kuuluu ilmeisesti vähemmistöön. Siihen, jota aiemmin aivan normaalina pidetty talvi vielä saattaa jopa ilahduttaa.

Talvi on laakea pergamentti, jolle lintujen, kettujen ja jänisten pienet jalat kirjoittavat. (Lauren Groff: Mestarinna)

Tähän vähemmistöön kuuluva virkistyy päinvastaisesta kuin helteestä hekumoivat mutta kehottaa silti samoin sanoin: Nauttikaa nyt, kun kerrankin voi. Väliaikaista tämäkin on vain.

Pakkassäästä nauttiminen ei tietenkään tarkoita vain pakkautumista moniin vaatekertoihin ulosmenoa varten. Niihin voi tarvittaessa pakkautua myös sisällä − jos huonelämpötila on laskenut reippaasti alle 20 asteen − ja yrittää eläytyä talveen ja kylmyyteen esimerkiksi seuraavien kirjallisten kuvausten välityksellä.

Nyt jäärouva kulki uimahuoneen ohi. Ehkä hän vilkaisi sisään ikkunasta, sillä jäätävä ilmavirta kävi läpi huoneen ja sai punaisen rautakamiinan kalpenemaan. (Tove Jansson: Taikatalvi)

Tuuli ujeltaa kuin kylminä veitsinä. (LG: Mestarinna)

Iltapimeä tuli ryömien rotkosta ja kiipesi hitaasti jäätyneitä harjanteita kohti. Lunta oli siellä ikään kuin terävinä valkeina hampaina mustaa kalliota vasten. Valkeaa ja mustaa ja autiota niin pitkälle kuin silmä kantoi. (TJ: Taikatalvi)

Kuu oli juuttunut omenapuun oksiin ja esitti jääkylmää hedelmää. (Sirpa Kähkönen: lähde jäänyt merkitsemättä muistiin)

−− ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjoinen liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu hymyten katseli alas. (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä)

Iltataivas oli aivan vihreä ja koko maailma tuntui olevan ohutta lasia. Hiljaisuus oli aivan täydellinen, ja hienosti piirretyt tähdet tuikkivat taivaalla ja kuvastuivat jäähän. Oli kauhean kylmä. (TJ: Taikatalvi)