Rauhan ja ystävyyden hengessä

Rauhaa ja kansojen välistä ystävyyttä julistetaan taas pian, kuten olympialaisten henkeen kuuluu. Ajatellaan, että ne tulisi jättää kaikkinaisen eripuran ja kähnäämisen ulkopuolelle.

Kun selailee Wikipedian olympialaisiin liittyviä artikkeleita, huomaa, etteivät urheilukisat ole mikään erillinen saari, jonka rannoille eivät myrskyaallot löisi rajusti. Olympialaisia on boikotoitu useaan otteeseen ja eri tavoin. Myös poliittiset väkivaltaisuudet ovat toisinaan heittäneet varjon niiden ylle. Ja politiikkaa sekin on, jos ihmiset häädetään kodeistaan siksi, että saadaan pariksi viikoksi suorituspaikkoja kisojen osanottajille.

Olympiahistorian varmasti synkin hetki osuu Länsi-Saksan Münchenissä järjestettyihin kesäkisoihin vuonna 1972, jolloin israelilaiset urheilijat joutuivat palestiinalaisen terroristijärjestön Mustan syyskuun hyökkäyksen kohteiksi. Panttivankien vapautusyritys epäonnistui ja johti kuolonuhreihin.

Juuri ennen edellisiä, vuoden 1968 Meksikon kesäolympialaisia olivat maan asevoimat tyrehdyttäneet verisesti Tlatelolconissa alkaneen mielenosoituksen, jonka yliopisto-opiskelijat olivat järjestäneet hallintoa vastaan. Vaikka sotilasoperaatio tapahtuikin kisojen ulkopuolella, sillä tietenkin haluttiin estää myös niille mielenosoituksesta mahdollisesti koituvat laajemmat seuraukset.

Yhtäjaksoinen, kesäkisoihin kohdistunut boikottiputki alkoi jo ennen Münchenin olympialaisten avajaisia. Kaksitoista muuta Afrikan maata uhkasi vetäytyä kisoista, mikäli Rhodesian sallittaisiin osallistua niihin. Kansainvälinen olympiakomitea KOK esitti kompromissiratkaisuksi, että rhodesialaiset urheilijat saisivat olla mukana Britannian kansalaisina eivätkä oman maansa nimellä. Vain neljä päivää ennen avajaisia KOK taipui äänestyksen jälkeen boikotilla uhanneiden maiden painostukseen ja sulki Rhodesian pois kisoista.

Vuonna 1976 Kanadassa Montrealissa kymmeniä Afrikan maita boikotoi kisoja Uuden-Seelannin osallistumisen vuoksi, koska se oli samana vuonna pelannut rugbya Etelä-Afrikan kanssa. Etelä-Afrikka taas oli aiemmin suljettu ulos kansainvälisestä olympialiikkeestä maan harjoittaman rotusortopolitiikan vuoksi. Tuolloin boikotti ei tuottanut haluttua tulosta.

Samoissa kisoissa Afrikan maiden ohella myös Taiwan boikotoi kisoja isäntämaan sitä kohtaan harjoittaman politiikan vuoksi. Kanadan hallitus ei ollut tunnustanut Taiwania, eikä sen kansalaisia aluksi päästetty maahan. Sen sijaan monien muiden maiden antaman tuen ansiosta Taiwanin sallittiin lopulta osallistua kisoihin, mutta maa päätti kuitenkin jäädä niistä pois.

Lisäksi boikottirintamaan liittyi Kiinan kansantasavalta, joka vastusti Taiwanin osallistumista.

Kun kesällä 1980 silloisessa Neuvostoliitossa järjestettiin ensimmäiset sosialistisessa maassa pidetyt olympialaiset, moni ”vapaan maailman” maa boikotoi näitä Moskovan kisoja. Vastaavasti seuraavista Yhdysvaltain Los Angelesissa pidetyistä kisoista jäi pois useita sosialistimaita. Hammas hampaasta, ystävät hyvät!

KOK oli tehnyt ennen Moskovan olympialaisia sääntömuutoksen, jonka mukaan maat tarvittaessa voivat käyttää olympialippua oman lipun sijasta. Esimerkiksi Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Australia käyttivät mahdollisuutta hyväkseen ja marssivat olympialipun alla, koska isäntämaa miehitti Afganistania. Myös vuonna 2016 pakolaisurheilijoiden joukkue Rio de Janeiron kesäolympialaisissa Brasiliassa kilpaili olympialipun alla.

Kaikesta saamastaan ihmisoikeus- ja muusta kritiikistä huolimatta rauhaa ja kansojen välistä ystävyyttä hamuaa myös olympialaisten tämänkertainen järjestäjä Kiinan Peking. Vaikka valtaisaa massayleisöä ei koronapandemian vuoksi oteta näihinkään kisoihin kuten ei viime kesänä Tokioon, muiden maiden hallinnon edustajien läsnäoloa Pekingissä silti kaivataan kipeästi protestoinnin sijaan.

Vaikuttaa vain siltä, että olympialaisten järjestäjämaaksi hakevien olisi aika sopeutua siihen todellisuuteen, että tarve kiinnittää huomiota isoihin epäkohtiin vaatii toisinaan näyttävyyttä, jota suuret urheilutapahtumat niin auliisti tarjoavat.

 

Sehän se vai onko sittenkään

Radiossa haastateltava kertoo paikkakunnalla yksin elävästä joutsenesta ja käyttää linnusta korostetun usein pronominia hän.

Television kunnostusohjelmassa juontaja ja esineen omistajat menevät vielä pidemmälle: nyt häneksi kutsutaan elottomia tavaroita, lipastoa ja kitaraa. Jos sattumalta nähdyt ohjelmapätkät ilmentävät koko sarjassa käytettävää puhetapaa, enempää ”hänittelyä” ei tee mieli katsoa. Vakuutun ilmankin televisioon asti päätyneiden käsityöammattilaisten taidoista.

Bussiin pyrkii edelläni kaksi matkustajaa, joista ensimmäinen, missä lie kuppilassa poikennut mies yrittää löytää maksuvälinettä siinä onnistumatta. Takana jono odottaa. Viimein melkein olkapää ukkopahan olkapäässä kiinni seissyt nuorimies tuskastuu ja sanoo: ”Mää maksan sen.”

Huppupäisen nuorukaisen teko ilahdutti, mutta jotenkin vieressä olleesta ihmisestä käytetty pronomini se latisti teon arvoa.

On totta, että puhekielessä kenen tahansa suusta tulee helposti se viitatessa ihmiseen, kun taas yleiskielinen hän saa puheen kuulostamaan muodolliselta. Mitenkäs sillä menee? kysellään kaverilta yhteisen tutun kuulumisista.

Jos taas muiden kuin ihmisten hänittely jatkaa leviämistään, ollaan pian tässä: Veisitkö hänet mennessäsi, sanotaan lähtijälle, joka saa käteensä roskapussin.

 

Othello toisin sanoin

Kun alkuperäistä taideteosta versioidaan, se mitä ilmeisimmin tarkoittaa, että sitä myös arvostetaan. Mutta jos jatkuvasti tehdään uusia versioita aikakausien vaihtuessa, menettääkö näiden muunnosten alkulähde jotain erityisyydestään?

Vai mikä lopulta edes on alkuperäistä?

Wikipedian mukaan jopa länsimaiden merkittävimpiin näytelmäkirjailijoihin kuuluva englantilainen William Shakespeare (1564−1616) käytti aiempien tekijöiden töitä näytelmiensä perustana. Hänen omiksi ansioikseen luetaan dialogin ja henkilöhahmojen syventäminen.

Jollain lailla tieto muuttaa mieleen noussutta kysymystä siitä, miksi klassikoista aina pitää tehdä kuhunkin ajankohtaan ikään kuin sopivampi versio, vaikka niiden aiheet pohjimmiltaan olisivat ajattomia. Kysymys taas nousi Tracy Chevalierin romaanista Uusi poika (2017, suom. 2021), joka alaotsikon mukaan kertoo William Shakespearen Othellon omin sanoin.

Chevalier (1962−) on siirtänyt Othellon tapahtumat Kyprokselta 1970-luvun Yhdysvaltoihin Washingtoniin, missä hän itse syntyi ja vietti lapsuutensa. Näytelmän päähenkilöstä, Venetsian laivaston palveluksessa olevasta sotilaasta, on kirjassa tullut ghanalaisdiplomaatin 11-vuotias poika Osei. Tapahtumapaikkana on lähiön koulu.

Diplomaatin poika on tottunut muuttamaan paikasta ja koulusta toiseen. Hän on tottunut myös siihen, että joutuu aina huomion kohteeksi − niin nytkin ensimmäisenä koulupäivänä taas uudessa paikassa. Ystävällisesti käyttäytyvää Oseita opastamaan määrätään Dee, jolle suhtautuminen tulokkaaseen ei tuota samanlaisia ongelmia kuin muille.

Koska kirjassa kuvataan vain tuon yhden päivän tapahtumia, erilaisten tunteiden kehittyminen ja mielenmuutosten vauhti saa tapahtumien kulun tuntumaan erityisen järkyttävältä, eletäänhän 11-vuotiaiden lasten maailmassa. ”Väärä” ihastumisen kohde synnyttää epäluuloa ja mustasukkaisuutta, minkä ilkeydestään tunnettu Ian käyttää juonittelemalla hyväkseen.

On murheellisen helppoa saada epäilyksen siemen itämään tunteiden maaperässä.

Jos Osein, Deen ja luokkakavereiden ikää ei mainittaisi, puheiden ja osin käyttäytymisen perusteella heitä luulisi jonkin vuoden vanhemmiksi. Vaikka kirja kertoo lapsista, se on yhtä vähän lastenkirja kuin William Goldingin Kärpästen herra (1954, suom. 1960).

● ● ●

Johnny Knigan julkaisemaan Shakespeare, toisin sanoen -sarjaan kuuluvat myös seuraavat nykykirjailjat omine versioineen: Margaret Atwoodin Noidan sikiö (Myrsky), Anne Tylerin Äkäpussi (Kuinka äkäpussi kesytetään), Jo Nesbøn Macbeth (Macbeth), Howard Jacobsonin Shylock, ikuinen (Venetsian kauppias), Jeanette Wintersonin Aikakuilu (Talvinen tarina), Edward St. Aubynin Mediamoguli (Kuningas Lear) sekä Gillian Flynnin Hamlet (Hamlet).