Radiossa haastateltava kertoo paikkakunnalla yksin elävästä joutsenesta ja käyttää linnusta korostetun usein pronominia hän.
Television kunnostusohjelmassa juontaja ja esineen omistajat menevät vielä pidemmälle: nyt häneksi kutsutaan elottomia tavaroita, lipastoa ja kitaraa. Jos sattumalta nähdyt ohjelmapätkät ilmentävät koko sarjassa käytettävää puhetapaa, enempää ”hänittelyä” ei tee mieli katsoa. Vakuutun ilmankin televisioon asti päätyneiden käsityöammattilaisten taidoista.
Bussiin pyrkii edelläni kaksi matkustajaa, joista ensimmäinen, missä lie kuppilassa poikennut mies yrittää löytää maksuvälinettä siinä onnistumatta. Takana jono odottaa. Viimein melkein olkapää ukkopahan olkapäässä kiinni seissyt nuorimies tuskastuu ja sanoo: ”Mää maksan sen.”
Huppupäisen nuorukaisen teko ilahdutti, mutta jotenkin vieressä olleesta ihmisestä käytetty pronomini se latisti teon arvoa.
On totta, että puhekielessä kenen tahansa suusta tulee helposti se viitatessa ihmiseen, kun taas yleiskielinen hän saa puheen kuulostamaan muodolliselta. Mitenkäs sillä menee? kysellään kaverilta yhteisen tutun kuulumisista.
Jos taas muiden kuin ihmisten hänittely jatkaa leviämistään, ollaan pian tässä: Veisitkö hänet mennessäsi, sanotaan lähtijälle, joka saa käteensä roskapussin.
