Älkäämme unohtako kääntöpuolia

Eipä tule keksiä nakerrellessaan heti ajatelleeksi, että se on tiikereiltä pois. Sama juttu, jos popsii suklaata tai aamiaismuroja ja sen jälkeen pesee hampaansa hammastahnalla ja hoivailee ihoaan jollain kosmetiikkatuotteella. Kaikkien niiden raaka-aineena käytetään palmuöljyä. Palmuöljyistutusten tieltä on raivattu ja raivataan edelleen suuria määriä tiikereiden asuttamaa metsää muun muassa Pohjois-Sumatralla.

Palmuöljystä tehdään myös biopolttoainetta. Autojen ruoaksi (tai paremminkin juomaksi) on keksitty valmistaa muutakin ihmisen ravinnoksi sopivaa, kuten vehnää, maissia, sokerijuurikasta, rypsiä ja rapsia. Kuulostaahan se hullulta: jossain ihmiset eivät saa syödäkseen, koska maan antimet jossain muualla on ahdettu auton tankkiin.

Tiikereitä ahdistetaan niiden elintilan kaventamisen ohella myös asein. Muun muassa niiden tiettyjen ruumiinosien kysyntä kiinalaisessa perinnelääkinnässä on kasvanut mittavaksi 1990-luvulta lähtien. Salametsästys puolestaan ruokkii ase- ja huumekauppaa, josta on jo tullut miljoonien dollarien bisnes.

Usko eläinten ruumiinosien antamaan elinvoimaan on hävittämässä myös sarvikuonot. Niiden sarvien sanotaan olevan jo kultaa arvokkaampaa Aasian mustassa pörssissä. Sarvijauheen nauttimisen sijasta ihmiset voisivat pureskella vaikka omia kynsiään, ovathan ne samaa ainetta, keratiinia.

Entä sitten kvinoa, tuo ikiaikainen eteläamerikkalainen viljojen tapaan käytettävä kasvi. Sitä alettiin mainostaa Suomessakin joitain vuosia sitten sen terveellisyyden vuoksi. Viime vuonna televisio-ohjelmassa tuotiin esiin myös menestystuotteen kääntöpuoli: Vaikka kvinoa on tuonut köyhille bolivialaisviljelijöille ja heidän perheilleen entistä paljon paremman toimeentulon, samalla muu kansa on joutunut luopumaan kvinoasta ruokavaliossaan. Kun 90 prosenttia sadosta menee vientiin, kotimaahan ei paljon jää, ja senkin vähän hinta on noussut tavallisen bolivialaisen ulottumattomiin. (Verkkojuttu aiheesta)

Miten voi aina mennä niin, että toiset joutuvat luopumaan välttämättömästä siksi, että toiset saisivat enemmän valinnanvaraa?

○ Näitä asioita pohtimaan johti myös Maailman parhaat luontokuvat -teos, 22. vuosikerta (Docendo 2012).

Menneen talven lumilla

Tuttuni osti pari vuotta sitten ennen joulua suksipaketin. Sinä talvena ei saatu lunta. Viime talvena ennen hiihtokelejä tapaturma toisessa ulkoilulajissa vei mahdollisuudet siltä kaudelta. Tänä vuonna lumi lopulta tullessaan sai seurakseen pakkaset. Vielä piti kuulemma odottaa uusille suksille sopivaa lämpötilaa.

Maanantaina niin ihmisen kuin luonnon olosuhteet osuivat kohdalleen: ihminen pääsi hiihtämään. Oli ollut niin ihanaa. Heti seuraavana päivänä, siis eilen, alkoi sää lauhtua, tuli sade ja lumi alkoi sulaa. Saapas nähdä, jäikö tuo maanantai ainoaksi hiihtopäiväksi tällä kertaa.

Ainoaksi puolestaan saisikin jäädä se muutaman vuoden takainen jäisen kelin päivä, kun yhtäkkiä huomasin olevani pitkin pituuttani kadun pinnassa. Siinä sekunnissa, kun jalat menivät alta, ei ehtinyt edes elämäni filmi lähteä pyörimään, vain hämmästynyt ajatus, että tässä sitä mennään.

Tutustani selälleen kaatuminen teki viikoiksi täysin autettavan, itse selvisin     − ihmeellistä kyllä − toisen kämmenen mustelmalla. Hyvin näytti käyneen senkin miehen, jonka vähän myöhemmin näin kulkevan pusakan selkämys sennäköisenä, että kadunpinta oli tullut myös hänelle tutuksi. Niillä keleillä yksi jos toinen kuitenkin päätyi ensiapuun kipsattavaksi.

Nopeaan tahtiin muuttuvan talven luontoäänistä kuuntelisin kyllä mieluummin pakkasen narskuntaa kenkien alla kuin loskan lentoa tai luiden jäistä kolinaa.

Vallan ja vaikuttamisen huoneissa

Jos television makkaramainos saa katsojan kipaisemaan jääkaapilla ja hyväntekeväisyyskonsertti lahjoittamaan rahaa, niin miten hänen ajatteluunsa vaikuttaakaan esimerkiksi vastikään alkanut sarja Miehitetty? Ainakin sarjan ideoinut norjalainen Jo Nesbø tuntuu halunneen toimia jonkinlaisena unilukkarina ”liian turvallisena” pitämässään maailmassa.

Hyvällä draamalla on kyky tehdä jopa politiikasta kiinnostavampaa kuin todellisuus. Hyvän draamasarjan myös katsoo vaikka kahdesti mieluummin kuin huonoa katsoisi yhtäkään kertaa. Juuri päättyneet uusintakierrokset niin Newsroomista kuin Vallan linnakkeesta todistivat sen jälleen. Newsroom jatkaa vielä kolmannen kauden, joten jotain uuttakin on odotettavissa.

Tanskan pääministeri Birgitte Nyborg keskiössään Vallan linnake (2010−2013) muistutti monin tavoin Yhdysvaltain presidentistä Jed Bartletista kertovaa sarjaa West Wing (1999−2006). Niissä kuvattiin kummankin ensimmäinen virkakausi, käytiin uudet vaalit, ja kumpikin tuli valituksi toiselle kaudelle. (Tosin entisestä pääministeristä tehtiin omasta halustaan ulkoministeri.) Molemmat edustivat maltillista demokraattista ajattelutapaa. Samankaltaisuus näkyy jopa alkukuvissa, kun he seisovat ryhdikkäinä selin virkahuoneensa ikkunasta katsellen.

Newsroomia ja West Wingiä taas yhdistää sama käsikirjoittaja, Aaron Sorkin.

Kiinnostava televisiosarja voi saada kiinnostumaan myös asioista, joista se kertoo. West Wingin vaikutuksesta aloin seurata enemmän esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Tuntemani iäkäs amerikkalaispariskunta muutti maasta pois osittain George Bush nuoremman politiikan vuoksi, ja nyt toinen osapuoli uhkaa − enemmän tai vähemmän tosissaan − luopua kansalaisuudestaan, jos Donald Trump jollain käsittämättömällä tavalla tulisi valituksi. Demokraateilla ja republikaaneilla olisi nyt erinomainen tilaisuus lähentyä ja käydä yhdessä tätä kansankiihottajaa vastaan.

Vallan linnake teki Suomessakin tutut aiheet jotenkin ”käsin kosketeltaviksi”. Draaman etu on todellisuuteen verrattuna se, että siinä asiat etenevät yhden, korkeintaan kahden jakson aikana. Toisaalta se samalla voi vääristää käsitystä todellisuudesta, kun poliitikkoja syytetään hidastelusta ja kysellään, miksei mitään tapahdu.

Poliittisen televisiosarjan täydentäisi amerikkalaiseen valtajärjestykseen sovitettu versio brittiläisestä House of Cardsista, mutta se on näkemättä. Kirjojen perusteella tiedän, että Nyborgista ja Bartletista poiketen päähenkilö Francis Urquhart, ensin hallinnon pääpiiskurina, sittemmin pääministerinä, on vastenmielisyydessään melkeinpä tappajaa julmempi tyyppi. Jokaisen voi oman edun niin vaatiessa raivata tieltä pois silmää räpäyttämättä. Näin hän myös tekee.

Kirjasarjan kirjoittaja Michael Dobbs on toiminut kolmen Britannian pääministerin neuvonantajana ja on parlamentin ylähuoneen jäsen, joten sisäpiiriläisenä hän on nähnyt monenlaista. Dobbs lienee poiminut juonittelevaan Urquhartiin ison poliitikko- ja virkamiesjoukon pahimmat piirteet, sillä täysin keksittyyn henkilöhahmoon ei kai kukaan usko. Ja toisaalta, kuinkahan moni lukija alkaa mielikuvissaan ajatella, että sellaisia ne kaikki ovat…

Olkoon vaikka millainen valtaapitävä, aina lopulta valta siirtyy jollekin toiselle. Ehkä siksi mainitut sarjat on nimetty rakennuksen (tai sen osan), ei ihmisen mukaan. Talo kai se on korttitalokin.