Tulevaisuuden ihminen tarvitsee uudet geenit

Luonto-ohjelmista oppii kaikenlaista. Jossain elää esimerkiksi sammakkolaji, joka voi asustella kokonaisen vuoden mutakuopassa. Jos olisikin sammakko, ei tarvitsisi tuhlata vettä peseytymiseen eikä siivoamiseen. Jos taas olisi Afrikan autiomaassa viihtyvä Sicarius hahni -hämähäkki, voisi niin ikään elää jopa vuoden syömättä ja juomatta. Mikäpä olisi elellessä, kun ei tarvitsisi miettiä ruuanlaittoa. Ja taas säästyisi vettä ja muita luonnonvaroja.

Sen sijaan varsin turhauttavaa olisi olla Magicicada-sukuun kuuluva laulukaskas. Pohjois-Amerikassa elävä laji viettää enimmän osan ajan elämästään toukkana maan alla eli siellä, minne yleensä päädytään viimeiseksi. Tässä tapauksessa enin osa tarkoittaa 13–17 vuotta maanalaista elämää, eikä se oikein innosta leikittelemään ajatuksella. Varsinkin kun aikuistunut laulukaskas lopulta kömpii esiin, elinaikaa onkin jäljellä enää viikkoja tai kuukausia. Paitsi jos oitis sattuu lentämään parempiin suihin.

Jos ei olisikaan laulukaskas vaan ihminen, joka syö sen ravinnokseen, niin huonosti kävisi päivittäistä illallista odotellessa. Tosin Amerikassa Magicicada tuskin isommin kuuluu ruokalistoille, sen sijaan joitain kaskaslajeja syödään esimerkiksi Kiinassa, Malesiassa ja Keski-Afrikassa. Nekin piilottelevat 5–8 vuotta ennen nousemistaan ihmisten ilmoille. Näin ollen ei kannata suosia kovin yksipuolista ruokavaliota, jos asiaan pystyy itse yhtään vaikuttamaan.

Mutta se, joka on jaksanut vuosikaudet odottaa tuota ”herkkua”, saakin sitten palkinnoksi runsaan aterian. Miljoonat maan alta nousevat kaskaat näyttävät synkentävän koko taivaan.

 Ruoasta on puhuttu paljon ja monelta eri kantilta. Viime aikoina esiin on nostettu myös sen puute, tällä kertaa Suomen näkökulmasta, enkä nyt tarkoita leipäjonoja. Suomalaisia on muistutettu omasta historiastaan eli suurista nälkävuosista 1866–1868, jolloin kahdeksan prosenttia maan väestöstä kuoli nälkään. 

Toisaalta on herätelty ennakoimaan tulevaisuutta, ettei toista nälänhätää tulisi. Vaikka monelle onkin ruokakaupassa tärkeää valita kotimaisia tuotteita, moni valitsee myös muilla perustein. Silloin ei yleensä tule sen enempää myöskään miettineeksi sitä, mistä ruoka konkreettisesti tulee. 

Rahaakin saa automaatista, senkun ottaa.

Jos nykyisenlainen maatalous joskus häviäisi, mitä tulisi tilalle? Pelkkiä ötökkäkasvattamoja? 

Jo kauan meille on kerrottu, ettei maapallo kestä nykyisenlaista väestönkasvua. Joitakin se ei silti estä haaveilemasta mahdollisuudesta pidentää ihmisen elinikää jopa vuosikymmenillä. Mitä järkeä siinäkin on? Luonnonvarojen lisäkulutuksen estämiseksi ihmiseen kannattaisi tällöin siirtää kestävyysgeeni vaikkapa Sicarius hahnilta. Jos kerran elämä on vain napinpainelua, eiköhän sitä jaksa vähemmälläkin energialla.

Älkäämme unohtako kääntöpuolia

Eipä tule keksiä nakerrellessaan heti ajatelleeksi, että se on tiikereiltä pois. Sama juttu, jos popsii suklaata tai aamiaismuroja ja sen jälkeen pesee hampaansa hammastahnalla ja hoivailee ihoaan jollain kosmetiikkatuotteella. Kaikkien niiden raaka-aineena käytetään palmuöljyä. Palmuöljyistutusten tieltä on raivattu ja raivataan edelleen suuria määriä tiikereiden asuttamaa metsää muun muassa Pohjois-Sumatralla.

Palmuöljystä tehdään myös biopolttoainetta. Autojen ruoaksi (tai paremminkin juomaksi) on keksitty valmistaa muutakin ihmisen ravinnoksi sopivaa, kuten vehnää, maissia, sokerijuurikasta, rypsiä ja rapsia. Kuulostaahan se hullulta: jossain ihmiset eivät saa syödäkseen, koska maan antimet jossain muualla on ahdettu auton tankkiin.

Tiikereitä ahdistetaan niiden elintilan kaventamisen ohella myös asein. Muun muassa niiden tiettyjen ruumiinosien kysyntä kiinalaisessa perinnelääkinnässä on kasvanut mittavaksi 1990-luvulta lähtien. Salametsästys puolestaan ruokkii ase- ja huumekauppaa, josta on jo tullut miljoonien dollarien bisnes.

Usko eläinten ruumiinosien antamaan elinvoimaan on hävittämässä myös sarvikuonot. Niiden sarvien sanotaan olevan jo kultaa arvokkaampaa Aasian mustassa pörssissä. Sarvijauheen nauttimisen sijasta ihmiset voisivat pureskella vaikka omia kynsiään, ovathan ne samaa ainetta, keratiinia.

Entä sitten kvinoa, tuo ikiaikainen eteläamerikkalainen viljojen tapaan käytettävä kasvi. Sitä alettiin mainostaa Suomessakin joitain vuosia sitten sen terveellisyyden vuoksi. Viime vuonna televisio-ohjelmassa tuotiin esiin myös menestystuotteen kääntöpuoli: Vaikka kvinoa on tuonut köyhille bolivialaisviljelijöille ja heidän perheilleen entistä paljon paremman toimeentulon, samalla muu kansa on joutunut luopumaan kvinoasta ruokavaliossaan. Kun 90 prosenttia sadosta menee vientiin, kotimaahan ei paljon jää, ja senkin vähän hinta on noussut tavallisen bolivialaisen ulottumattomiin. (Verkkojuttu aiheesta)

Miten voi aina mennä niin, että toiset joutuvat luopumaan välttämättömästä siksi, että toiset saisivat enemmän valinnanvaraa?

○ Näitä asioita pohtimaan johti myös Maailman parhaat luontokuvat -teos, 22. vuosikerta (Docendo 2012).